Olen nyt jo 65-vuotias ja vaikka olen aina suhtautunut ulkonäkööni melko rauhallisesti, viime aikoina harmaat hiukset olivat alkaneet ottaa yhä enemmän valtaa. Ei enää yksittäisiä, vaan kokonaisia suortuvia erityisesti tyvestä. Ennen parturissa käynti oli ollut minulle arkinen asia, mutta nyt se tuntui aiempaa monimutkaisemmalta; ajan varaaminen, odottelu ja hinta alkoivat painaa mieltäni. Rupesin miettimään, että voisihan sen värjäyksen tehdä ihan itse kotona, niin kuin nuorempanakin tein. Mitä pahaa muka voisi sattua?
Poikkesin lähikylän Saleen, en minnekään erikoisliikkeeseen, ja kysyin myyjältä: Olisiko teillä väriä harmaiden peittoon? Nuori nainen hymyili ja kysyi, minkä sävyistä. Vastasin, että toiveena oli ihan tavallinen kastanjanruskea, ei mitään erikoista. Hän näytti minulle yhtä laatikkoa, jossa kansikuvassa oli nainen upeilla hiuksilla ja lupauksena 100 % harmaiden peitto. Luotin siihen. En lukenut pakkauksesta muuta, vaan vein sen tyytyväisenä kotiin, varmana että tunnin päästä kaikki olisi kunnossa.
Puin päälleni vanhan t-paidan, otin pyyhkeen ja sekoitin värit ohjeen mukaan. Levittelin värimassan kylpyhuoneen peilin edessä hiuksiini. Aluksi kaikki näytti normaalilta, väri oli tumma kuten aina ennenkin. Istahdin odottamaan vaikutusaikaa samalla pesin tiskit ja järjestelin keittiötä.
Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua huomasin jotakin omituista. Peilistä katsoi takaisin nainen, jonka hiukset eivät enää näyttäneet ruskeilta, vaan lähinnä violetinsävyisiltä. Ajattelin, että kylppärin valo saa aikaan sen erikoisen sävyn, eikä otin sitä kovin vakavasti.
Kun sitten oli aika huuhdella väri pois, tunsin jo, että olin tehnyt virheen. Hiuksista valui vettä, ensin violettia, sitten tummanruskeaa ja lopulta melkein mustaa. Katselin itseäni höyrystyneestä peilistä hiukset olivat nyt kuin syreenin ja orvokin välimaastosta, väri jota en osannut kunnolla edes kuvata. Hieman lohdutti, että harmaat olivat tosiaan kadonneet, mutta millä hinnalla
Kuivatin hiukset föönillä, toivoen että väri muuttuisi kevyemmäksi. Mutta ei päinvastoin, se vain voimistui entisestään. Näytin lähinnä eksyneeltä teinikokeilijalta enkä siltä eläkkeelle jääneeltä Aili Koskiselta, jollaisena itseni näin. En voinut kuin nauraa itselleni, koska eipä asialle siinä tilanteessa mitään muuta ollut tehtävissä.
Soitin tyttärelleni videopuhelun hän purskahti nauruun nähdessään minut. Hän sanoi: Äiti, mitä sinä oikein olet mennyt tekemään? Tyydyin vain vastaamaan: Varaa minulle aika kampaajalle.
Seuraavana päivänä oli kuitenkin pakko käydä asioilla. Laitoin huivin päähän, mutta violetit sävyt hehkuivat senkin alta. Kaupan kassalla kysyttiin, onko minulla uusi tyyli. Naapurin Irja leipomossa kehui rohkeuttani värin suhteen. Nyökyttelin ja hymyilin, aivan kuin kaikki olisi ollut harkittua.
Parin päivän päästä astelin kampaamoon, ylpeys kadonneena. Kampaaja, nähtyään minut, arvasi heti tilanteen. Hän ei tuominnut, vaan totesi lempeästi: Tätä sattuu yllättävän usein.
Lähdin kotiin siististi leikatuin hiuksin, huomattavasti kevyemmällä lompakolla ja uuden opin rikkaampana: on asioita, joita kuvittelee voivansa tehdä yhä yhtä helposti kuin ennenkin, kunnes löytää itsensä violetein hiuspehkoin. Tämän jälkeen hyväksyin kaksi asiaa: harmaat hiukset tulevat kenenkään lupaa kysymättä, ja jotkin taistelut on parempi jättää ammattilaisille.
Ei tämä mikään perhetragedia ole, vaan napakka tarina siitä, kuinka elämä yllättää myös Tampereen takapihoilla.
