Kaksoset?! pääsi Annikki Salmelta.
Naisen kasvoilla häivähti vastahakoisesti hienovarainen närkästys, vaikka kuinka yritti sitä peittää. Maaria tiesi, ettei anopilta koskaan ollut odotettavissa aitoa lämpöä, ei ensimmäistäkään pisaraa. Anoppi oli koko ajan ollut sitä mieltä, ettei Maaria sopinut hänen pojalleen. Läheiset kylläkin aina ihmettelivät, miten yksinkertainen Aleksi edes oli saanut Maarian kaltaisen naisen.
Maaria oli lempeä, ystävällinen ja kouluttautunut; jo 23-vuotiaana valmistunut taloustieteestä ja työllistynyt yksityisellä lääkäriklinikalla. Kyllä Maaria tuli pienemmästä kaupungista, mutta hänen isänsä johti siellä paikallista tehdasta ja äitinsä opetti Oulun yliopistossa. Kuka hyvänsä olisi myöntänyt Maarian olevan hyvin kasvatettu, mutta Annikkia tämä ei vakuuttanut: Maaria oli ja pysyi hänen silmissään “maan hiljaisena”.
No, onnea vaan, kaksinkertaista onnea! mutisi anoppi, teeskennellen tyytyväistä.
Mutta osallistumista tuohon onneen ei Annikki edes harkinnut. Maarian raskaus oli ollut vaikea – uhkailtiin keskenmenolla, lopulta ennenaikaisella synnytyksellä. Maaria makasi sairaalassa, usein viikonkin kerrallaan. Aleksi kävi joka päivä, mutta äiti, joka asui vain kahden ratikkapysäkin päässä, ei astunut kertaakaan sairaalan ovista sisään.
Eikä anoppi vaivautunut paikalle edes silloin, kun kaksostytöt vietiin ensimmäisen kerran kotiin. Aleksin kutsusta huolimatta hän pysytteli loitolla vielä ensimmäiset 40 päivää.
Ei pidä! Entäs jos tartutan niihin jonkun pöpön! En, en tule. Kyllä lastenvahdiksi ehtii myöhemminkin!
Kun tytöt olivat kolmekuisia, Maaria kohtasi Annikin lähikaupan edessä. Annikki näytti hymyä, joka oli yhtä kirpeä kuin kevätjäiden lohkeilu.
No, miten menee tyttöjen kanssa?
Maaria vastasi avoimen iloisesti:
Sää nyt ulkona, rattaita kelpaakin lykätä! Rattaita on kyllä melkein kuin kuorma-auto, mutta mitäs siitä ulkoilma tekee lapsille hyvää!
Annikki nyökkäsi pensaasti ja oli jo kääntymässä pois, kun kaupan nurkilta kiirehti hänen vanha ystävänsä, Hilkka.
Ansku! Päivää! Ovatko nämä sinun lapsenlapsesi?
Kyllä vain, Hilkka… Minun aarteeni!
Maaria tunnisti Hilkan, moikkasi epäröiden.
Kaksoset samalla kertaa! Miten sinä, Maaria, jaksoit? Olet niin hento!
Maaria on kyllä meidän ihmelapsi! vahvisti anoppi, nyt jo ylpeyttä pulputtaen, aivan kuin olisi ollut mukana arjen selviytymistaistelussa.
Maaria katsoi järkyttyneenä Annikin nopeaa muutosta hetki sitten tämä oli ollut matkalla karkuun, nyt esitti lasten ihailijaa. Hilkka ja Annikki kalkattivat niin että Maaria kuuli vain katkelmia: kaksosonni, Maaria pärjää hienosti, anoppi auttaa joka käänteessä Maaria kuunteli aivan uusia versioita omasta elämästään, eikä saanut sanaa suustaan.
Lopulta Hilkka muisti minne oli menossa.
Mun pitää mennä pankkiin, muistakaa huolehtia itsestänne ja tytöistä!
Annikki odotti, kunnes ystävätär katosi, hymy suli kasvoilta kuin sokeripala kahviin. Hän hyvästeli kuivasti Maarian ja lähti.
Illalla Maaria kertoi Aleksille. Tämä kohautti hartioitaan.
Maaria, se on mun äitiä, tiedäthän. Puheissa aina oli tupa täynnä tukea ja hoivaa todellisuudessa hän hengaili keittiössä katsoen Salkkareita eikä edes vilkaissut mun koepapereita. Sisko kertoi kuulemma kuljeskelleensa hänen kanssaan ulkona, todellisuudessa minä olin rattaiden kanssa hangessa ja äiti tukkimassa tukkaa peilin edessä. Ei kannata ottaa sydämeen!
Mutta Maaria ei koskaan lakannut hämmästelemästä miten oudoksi oma osa saattoi muuttua tässä unenomaisessa perhe-elämän näytelmässä.
***
Vuodet vierivät, Annikin suhtautumisessa lapsiinsa ja lapsenlapsiinsa ei tapahtunut muutosta. Sitten koitti synkkä käänne: Annikki kaatui taksiautoon astuessaan ja mursi jalkansa. Silloin hän sai “neronleimauksen”.
Minä sitten muutan teille kuntoutumaan! hän ilmoitti.
Aleksi ja Maaria katsoivat toisiaan tietäen, mihin ajatus johtaisi, mutta eivät kehdata vastustaa.
Arki muuttui painajaiseksi. He nukkuivat tyttöjen huoneessa, anoppi majaili vanhempien makkarissa. Anopista tuli kolmas lapsi: häntä piti syöttää, pestä, taluttaa, ja aina oli jotain ostettavaa kaupasta.
Tytöt olivat nyt kaksipuolivuotiaita, Maaria yritti palata töihin edes puolikkaaksi päiväksi, joten lapset vietiin päiväkotiin. Aamuisin Aleksi ja Maaria kävivät taistelua uneliaiden ja kiukuttelevien tytärten kanssa, yrittäen saada heidät liikkeelle.
Kerran, juuri kun koko seurue oli lähdössä, Aleksin puhelin soi.
Äiti, olet viereisessä huoneessa miksi soitat?
En pääse ylös, sä muistat jalka…
Sul on kyynärsauva…
Ivan, turpa kiinni! Sanottava olisi ilmankin seisomista.
Ole hyvä, sano nopeasti…
Minua hermostuttaa, kun metelöitte aamuisin. En saa nukuttua ollenkaan, kun ravaatte ja lapset mekastavat!
Aleksi hermostui, paiskasi oven auki:
Jos haluat hiljaisuutta, voimme jättää lapsetkin sinulle!!
Annikilta meni ääni, ja pian hän muutti pois, vielä kipsikin jalassa. Aleksi huokaisi helpotuksesta, Maarian sydäntä kalvoi silti syyllisyys oliko hän todella halunnut tällaista yhteenottoa? Mitä muuta olisi voinut tehdä?
***
Perjantaisin Maaria teki puolikasta päivää töissä, haki tytöt kotimatkalla, osti pullaa ja katseli lasten kanssa animaation lattialle heitetyillä tyynyillä. Tälläkin kertaa tyynyt olivat jo paikoillaan, kun ovikello soi.
Oven takana seisoi Annikki, käsipuolessa Lassi, Lenan poika.
Annikki, mitä nyt?
Laitoin Lassin teille iltapäiväksi, minun on mentävä asioille! Jätä hänet hetkeksi. Kiitos!
Maaria jäi hölmistyneenä katsomaan kun Annikki jo katosi hissiin.
Milloin haet hänet?
Pari tuntia korkeintaan!
Hissi sulki oven eikä hyvästelyä kuulunut.
***
Aleksi tuli kotiin seitsemältä, kohtasi keittiössä Lassin syömässä puolukkapullaa.
No morjens, nuori mies! Missäs Lenkka viipyy, ootko yökylässä?
Maaria huokaisi. Hän halusi vältellä tappeluita, mutta totuutta ei voinut kiertää.
Annikki toi… pariksi tunniksi… meni itse asioille.
Kuinka monta tuntia tähän mennessä?
Kohta viisi…
Missä sisko?
En viitsinyt viestiä… Ajattelin olla Irinaa syyllistämättä, hänhän sen vastuulleen sai.
Aleksi punastui.
Maaria, sä olet liian kiltti. Eihän tällainen käy! Äiti, mihin menit?
Maaria pudisti päätään. Aleksi soitti siskolle, joka lupasi tulla hakemaan Lassin.
***
Kello lähestyi puoli yhdeksää. Lapset leikkivät, aikuiset istuivat keittiössä.
Jäädäänkö oikeasti odottamaan? Pitää pian laittaa lapset nukkumaan…
Maaria, yksi ilta sinne tai tänne. Nyt jutellaan äidin kanssa.
Ovi soi. Maaria meni avaamaan.
Nyt minä hakisin Lassin! sanoi Annikki niinkuin mitään kummallista ei olisi tapahtunut.
Maarian taakse ilmestyivät Aleksi ja Lena.
Äiti, onko sulla enää omatuntoa?
Miten tuollaista puhetta lapsiltaan kuuleekin?!
Äiti, älä kiertele. Minä toin Lassin sinulle, sinulle! Etkä edes vaivautunut kysymään Maarialta?
Annikki nauroi kuivasti.
Mitä väliä, Lena? Maarialla on jo kaksi, hoitaa helposti kolmannenkin. Minulla oli menoja!
Aleksi silmäili äitiään.
Mihin menoja? Mitä röyhkeää käytöstä! Kysyitkö Maarialta edes mitään?
No mitä siitä nyt kyselemään!
Aleksi kysyi uudestaan:
Missä olit?
Lenan epätoivoinen nauru helähti.
Meidän äiti ehkä ensin kampaajalla aamulla kiharat pidemmät ja sitten luultavasti kynsihuollossa… aamulla lakka oli punainen, nyt pinkki!
Annikki punastui, muttei saanut sanotuksi mitään.
Häpeätkö edes vähää? Aleksi kysyi tiukasti.
Vastausta ei tullut, vain tyhjä katse.
Sulta pyydetään kerran vuosituhannessa palvelusta, ja työnnät lapsen mun vaimolle?! Ehkä Maariallekin olisi kelvannut kynsihuolto. Tai kampaaja!
Annikki punastui, paheksunnan pilvi nousi hänen ylleen. Hän tunsi tarpeen ojentaa sekä poikaansa, tytärtään että miniäänsä.
Voi Aleksi! Mitä Maaria nyt hohtaisi? Hänhän on maalta jostain Tuusniemen perältä, on ollut ja on aina!
Tuli hiljaisuus, joka särkyi Kajahdukseen:
Nyt ulos!
Aleksi nosti äitinsä lähes hellin käsin ovesta ulos. Oven sulkeuduttua syvä huokaus, ja Maarian poskilla kyynelvirta. Aleksi ja Lena kiirehtivät halaamaan.
Maaria tunsi poltetta rinnassaan, mutta myös päättävää tukea: eihän Annikki kohdellut parempin omiakaan. Ehkä joskus pitää hyväksyä, ettei kaikille kelpaa, vaikka kuinka yrittäisi olla hyvä.
Siitä lähtien yhteydenpito Annikkiin kuihtui. Veljekset auttoivat häntä, jos oli pakko, mutta muuten anoppi oli jatkuvasti etäällä. Hän saattoi loukkaantua vuosiksi, mutta kuitenkin tuli lopulta pyytämään anteeksi ei tosin koskaan auttaakseen lastenlasten kanssa.
Ainoan kerran, vuosien päästä, Maaria selasi kännykän viestejä ja huomasi Annikin statuksessa kuvan kolmesta lapsenlapsesta ja tekstin: “Hyvää Mummojen päivää kaikille, jotka ovat kasvattaneet lapsenlapsensa!” Maaria hymähti karvaasti, ja kun Aleksi sekä Lena illalla näkivät saman, he tekivät siitä sarkastisia huomautuksia. Maaria yritti pidätellä nauruaan, mutta unenomaisesti kaikki tuntui mahdottomalta, haikealta ja naurettavalta yhtä aikaa.
