En olisi kyllä uskonut miehestäni
Sanni, nyt pitää tehdä jotain… huokaisin puhelimessa.
Mikä on hätänä? vastasi sisareni Saara, äänessä huolta.
Yleensä vaihdoimme vain pikaviestejä, mutta nyt olin itsepintaisesti vaatinut puhelua.
Äiti ei enää pärjää yksin. Jos olisit pitänyt häneen vähän useammin yhteyttä, kyllä tietäisit, sanoin syyttävästi.
Älä hei aloita taas! Sano suoraan, mitä asiaa? Mitä en muka tiedä?
Huokaisin uudestaan. Saara on ollut itsenäisyyttään korostava jo vuosikausia eikä ota rakentavaa palautetta vastaan.
Äiti on jo 73. Verenpaine heittelee jatkuvasti, väsymys vaivaa. Ruoanlaitto ja siivous onnistuu enää vaivoin, luettelin rauhallisesti. Ei hän aina kauppaan pääse edes leipää hakemaan. Onneksi naapurin Leena käy välillä tuomassa hänelle jotain.
Tarkoitaksä, että äiti näkee nälkää? Saara havahtui.
En tietenkään! Käyn joka toinen viikko, tuon kaiken tarpeellisen. Mutta äiti ei enää pärjää ilman ulkopuolista apua. Jos hän vaikka kaatuu ja loukkaa itsensä? Häntä on vaikea hoitaa, kun on tullut painoa lisää vuosien aikana.
Hiljaisuus laskeutui.
Äiti oli ollut nuorempanakin pyöreän puoleinen, ja iän myötä kiloja kertyi. Hän rakasti ruokaa, eikä pitänyt pienistäkään vihjauksista ruokavalion muuttamisesta.
Ja yksinoloa hän ei kestä. Itkee melkein aina, kun lähden. Valittaa, että kaikki ovat jättäneet hänet, jatkoin. Tämä tilanne on minulle jo liikaa.
No, mitä siis ehdotat? En tajua.
Mietin hetken, miten asian sanoisin, sillä Saaran kanssa keskustelu vain vaikeutuu vuosi vuodelta.
Ehdotan, että muuttaisit hänen luokseen.
Sattuuhan! Miksi et sinä mene äidin luo? Anna kun arvaan! Sinulla on Ari, kultainen aviomies, ja Juhana, hänen pikku poikansa vain 25-vuotias vauva kainalossa. Eikö niin?
Älä nyt rupea…
Sinähän päätät aina muka kaikkien puolesta! Minustahan sinä et ole koskaan aikonut välittää, Saara melkein huusi.
Tunsin, miten ärsytys nousi.
Entäs silloin kun äiti repi itsensä edes-takaisin isän sairastaessa, ja auttoi meitä kaikkia, etenkin sinua ja Maijaa? Hoiti Maijaa, että sinä voisit käydä töissä, ja tarjosi ruokaa? Oliko silloinkaan mitään valittamista, häh?
Saara vaikeni hetkeksi. Tiesi, että olin oikeassa. Niin se oli silloin, kun hänen lyhyt liittonsa Maijan isän kanssa oli päättynyt, ja anoppi pysyi lupauksessaan antoi Saaran ja Maijan asua kerrostaloyksiössään Maijan täysi-ikäisyyteen asti.
Anoppi ei juuri Maijaa huomioinut, ja ex-mies maksoi naurettavia elatusmaksuja, joten Saaran elämä oli sinnittelyä.
Vanhempien apu oli silloin tarpeen, mutta pitikö siitä nyt pyörittää syyllistämislaulua loppuun asti?
Anoppi piti sanansa, mutta Maijan päästyä täysi-ikäiseksi toivoi heidät ystävällisesti pois.
Maija meni opiskelemaan Turkuun ja tapasi siellä poikaystävänsä, ja Saara päätti lähteä töihin Helsinkiin. Hän asui nyt vuokralla kehyskunnassa, teki keikkatyötä silloin tällöin neljänkympin jälkeen kunnollisen työpaikan löytäminen ei ollut helppoa!
Elämä soljui hänen mielestään ihan hyvin, eikä hän halunnut maalle palata.
Mitä sinä tiedät yksinhuoltajan arjesta? Saara tiuskaisi iskiäkseen takaisin. Pysyisitpä edes päivän minun kengissäni ennen kuin rupeat moralisoimaan!
Tällä kertaa minäkin vaikenin pitkäksi aikaa.
Oma elämäni oli aluksi sujunut hyvin: olin valmistunut kauppakorkeasta, työllistyin tilitoimistoon, ja aioin löytää hyvän aviomiehen.
Kosiomiehissä oli kuitenkin aina jokin vika joko juoppo, äidinpoika tai loisimiseen taipuvainen tyyppi.
Vasta 39-vuotiaana tapasin Arin kolme vuotta vanhempi, leski, kymmenvuotias Juhana-muksu mukanaan.
Ari oli sähkömies taloyhtiössä ja muutenkin kätevä kaveri. Hän ei juonut, oli melko vähäsanainen (jopa jäyhä) ja säntillinen. Olin silti hulluna häneen. Olin tehnyt parhaani pitääkseeni sekä hänen että Juhanan tyytyväisinä koko 14 vuotta.
En onnistunut saamaan lasta, mutta Ari ja Juhana olivat minulle kaikki kaikessa.
En halunnut menettää tätä kaikkea.
Ajattelin ottaa äidin meille, sanoin matalalla äänellä. Mutta hän ei halua edes kuulla siitä.
No, onko Ari ihana miehesi suostumassa anopin muuttamiseen meidän kaksioon? Saara piikitti. Vai etkö uskaltanut edes kysyä, kuvitellen että äiti varmaan kieltäytyy kuitenkin?
Saara! Nyt oikea hetki lopettaa. Voitaisiinko puhua tästä tosissaan.
Taitaa olla tältä illalta tarpeeksi, tokaisi Saara ja lopetti puhelun.
Näin siinä taas kävi.
Puristin puhelinta kädessäni ja tuijotin tyhjyyteen. Jos Saara muuttaisi äidin luo, kaikki olisi niin paljon yksinkertaisempaa.
Voisin käydä auttamassa ja lähettää rahaa. Pienessä kylässäkin toimii netti, hän varmasti löytäisi etätyötä.
Mutta Saara ei halunnut tehdä elämästäni helpompaa kuten lapsena, edelleen päälle nelikymppisenä.
Ei voi enää käskyttää eikä pakottaa.
“Juttelin äidin kanssa. Hänen mielestään kaikki hyvin eikä tarvi mitään apua. Lopeta jo draama!” seuraavana päivänä Saara viestitti.
En edes vastannut.
Mitäpä tuohon sanomaan? Saara soittaa äidille korkeintaan kerran kuukaudessa ja lähettää muutaman viestin. Äiti ei valita mitään iloitsee vain siitä, että tytär muistaa.
Minä kuuntelen kitinät vähintään viikoittain, ja valvon yöt. Arikin, joka ei yleensä juuri huomaa mielialojani, oli jo kysynyt, onko jokin vialla.
En halunnut kuormittaa häntä turha huolia hänen päätään näillä asioilla. Mutta mitä tässä pitäisi tehdä? Hoitajan palkkaamiseen ei rahat riitä.
No nyt riittää! Ari sanoi yhtäkkiä, laski teekupin pöytään niin että kolahti. Kolmatta kuukautta olet ihan poissa tolaltasi. Kerro nyt, mikä painaa, no?
Aloin itkeä, mutta sain nopeasti koottua itseni (Arikaan ei itkua siedä), ja selitin lyhyesti.
Miksi et heti kertonut, että Irma-tädillä on vaikeuksia? Ari katsoi tiukasti.
En halunnut huolestuttaa… mutisin, katse jalkoihin.
Ehkä tämä avautuminen oli virhe. Tarvitseeko mies tällaista vaivaa? Eikö hän halua mieluummin huoletonta vaimoa?
Selvä, Ari nousi pöydästä. Kiitos ruoasta. Menen nukkumaan.
Ei katsonut edes iltauutisia. Miten tästä vielä selvittäisiin?
Pyörin valveilla koko yön enkä herännyt kellonsoittoon aamulla. Lauantai, töitä ei ollut, mutta olin aina laittanut Akin aamupalan samaan aikaan. Nyt mokasin senkin!
Mies istui kuitenkin keittiössä lukemassa puhelintaan teekuppi edessään.
Heräsitkö jo? hän kysyi. Vakava ilme, mutta ääni lempeä.
Joo… Ari, ihan kohta laitan sulle aamupalaa! aloin hosua.
Istu alas. Pitää puhua.
Istuin alas, sydän jyskyttäen.
Olen miettinyt, että Irma-mummin auttaminen on oikein. Ei vanhuksia voi heitteille jättää. Mun äiti ei valitettavasti vanhaksi elänyt, mutta… Me muutetaan hänen luokseen. Kysyin jo voin mennä töihin läheiselle maatilalle, sinä löydät varmasti oman hommasi.
Meinasin pyörtyä.
Ari… Oletko tosissasi?
Totta kai. Vai luulitko, että olen unohtanut, kuinka Irma-mummi auttoi Juhanaa ja piti meistä aina hyvää huolta? En ole. Ja muutenkin, olen aina haaveillut elämästä maalla. Jos Irma vaan suostuu.
Katsoin miestani silmät selällään. En olisi uskonut tämän olevan minun Ari.
Entä Juhana? kysyin.
Juhanalla menee hyvin työpaikka on, koulutus on. Hyvä vaan, jos saa kaksion itselleen!
Ari! Halasin miestäni, vaikka hän ei ole tunteiden näyttäjä. Hän ei työntänyt minua pois, vaan taputti olkapäälleni.
Kyllä tästä selvitään.
Uskoin siihen enemmän kuin aikoihin.
