Lähdin viettämään joulua veljeni luokse… ja kävi ilmi, ettei hän edes ollut kutsunut minua, koska vaimonsa ”ei halua kaltaisiani ihmisiä” kotiinsa. Olen 41, veljeni on 38. Olemme olleet aina hyvin läheisiä – kasvoimme yhdessä, jaoimme huoneen, salaisuudet, työt ja vaikeat hetket. Mutta siitä lähtien kun hän meni naimisiin, hänessä on ollut jotain erilaista, vaikka en ole halunnut myöntää sitä itselleni. Viime vuonna jo joulukuun alussa huomasin, ettei veli maininnut joulupöytää ollenkaan. Meillä on aina ollut yhteinen joulu. Aina. Eräänä iltana päätin, etten enää odota. Ajattelin: ”Jos hän ei kutsu minua, kutsun itseni.” Kysehän on veljestäni, ei vieraasta. Jouluaattona noin kuudelta illalla laitoin hänelle viestin, jossa kysyin, monelta hän tulee hakemaan minut. Ei vastausta. Yritin soittaa – puhelin suljettu. Minuun iski kummallinen tunne. Otin taksin ja menin suoraan hänen ovelleen. Kun saavuin, kuulin musiikkia, naurua, juoksevia lapsia… juhla, kattaus, lämpö. Minua vähän nolotti koputtaa, kun selvästi siellä juhlittiin. Mutta koputin silti. Veljeni avasi. Hän kalpeni. Halasi nopeasti, mutta oli silmin nähden jännittynyt. Hän sanoi: – ”Ai, sisko… mikset ilmoittanut tulevasi?” Vastasin: – ”Koska sinäkään et ilmoittanut mitään. Siksi tulin. Mitä oikein tapahtuu?” Ennen kuin hän ehti kutsua sisään, hän vilkaisi taaksepäin – kuin punnitsi jotain. Astuin sisään… ja jäin seisomaan siihen. Pöydän ympärillä vaimon koko suku: serkut, sedät, tädit, jopa naapuri. Kaikki. Vain minä olin pois. Veljen vaimo tervehti teennäisesti hymyillen ja jatkoi tarjoiluaan kuin en olisi olemassa. Istuin sohvalla, kiusaantuneena, näkymättömänä. Ja juuri silloin, siinä hiljaisuudessa, kuulin kuinka veljeni vaimo sanoi äidilleen – luullen etten kuule: – ”Sanoinhan, että hän tulee pilaamaan iltani. En halua tuollaisia ihmisiä tänne.” ”Tuollaisia kuin minä?” Mitä se tarkoitti? Mitä olen tehnyt? Hengittäminen kävi vaikeaksi ja yritin olla purskahtamatta itkuun kaikkien nähden. Veljeni kuuli myös. Hänen ilmeensä muuttui. Hän tuli viereeni ja kuiskasi: – ”Sisko, älä välitä. Tuo on vain hänen tapaistaan.” Katsoin häneen: – ”Millaista? Mitä hänelle olen tehnyt? Miten on mahdollista, että tulen veljeni kotiin ja tunnen olevani ulkopuolinen?” Silloin hän tunnusti kaiken: – ”Hän ei halunnut minun kutsuvan sinua. Sanoi, että sinulla on vahva persoona, että ajattelet liikaa, haluat aina auttaa ja puutut asioihin, joihin ei pitäisi. En halunnut riitelyä jouluna.” Sanattomaksi veti. Oma veljeni oli mieluummin kutsumatta minua… vain siksi, ettei tulisi riitaa vaimonsa kanssa. En tehnyt kohtausta. En sanonut mitään. Nousin vain ja sanoin: – ”Älä huoli. Lähden kotiin.” Hän pyysi minua jäämään, mutta en voinut. En halunnut olla paikassa, jossa olin ”ylimääräinen”. Kävelin kulmaan palan kanssa kurkussa. Kotona lämmitin lautasen kanariisiä ja söin yksin. Katselin vanhoja joulukuvia veljeni kanssa. Tunsin jonkin särkyvän sisälläni – koska hän ei osannut puolustaa paikkaani vierellään, suhdettamme, yhteistä historiaamme. Siitä päivästä emme ole puhuneet siitä. Hän ehdottaa yhä, että ”joskus tässä” tulisi kylään… mutta en tiedä vieläkään, haluanko puhua hänelle vai antaa asioiden mennä omalla painollaan. Tänä jouluna on selvää: en vietä sitä heidän kanssaan.

24.12.2023

Vietin jouluaaton ehkä elämäni oudoin ja surullisin tapa yksin omassa asunnossani Helsingissä, ruokalautasella kanaa ja riisiä, vanhoja valokuvia selaillen. En olisi voinut uskoa tätä vielä vuosi sitten.

Olen 41, pikkuveljeni Mikko on 38. Koko lapsuuden ja nuoruuden kasvoimme tiiviisti yhdessä: jaoimme huoneen, salaisuudet, vaikeat hetket ja pienet ilot. Olemme aina olleet toistemme tukena, hyvät ja huonot ajat yhdessä. Mutta sitten Mikko meni naimisiin. Jotain muuttui, vaikken halunnutkaan huomata sitä.

Tänä vuonna se konkretisoitui. Joulun alla, joulukuun alkuviikoilla, tajusin yhtäkkiä, että Mikko ei ollut maininnut joulusta mitään. Siitä ainutlaatuisesta yhteisestä perinteestämme. Olimme ennen aina kokoonneet yhteen joulupöytään, oli tilanne mikä hyvänsä.

Päätin olla odottamatta kutsua, kun Mikko ei sanonut mitään. Totesin hiljaa mielessäni, No, menen sitten vain itse. Mikko on kuitenkin veljeni, en mikään vieras.

Jouluaaton iltana, kuuden aikaan, laitoin Mikolle viestiä ja kysyin mihin aikaan hän tulee hakemaan minut. Ei vastausta. Soitin puhelin kiinni. Kurkkuani kuristi, mutta otin taksin ja ajoin suoraan heidän rivitaloonsa Oulunkylässä.

Olin ovella, kuulin sisältä lasten naurua, puhetta, joku soitti joulumusiikkia. Juhlan ääniä. Tunsin noloutta, ulkopuolisuutta mutta koputin kuitenkin.

Mikko avasi oven. Hän kalpeni silmissäni, halasi pikaisesti, mutta ilme oli jännittynyt. Aino mikset ilmoittanut että olet tulossa? hän änkytti.

Ethän sinä minulle ilmoittanut mitään, sanoin. Siksi tulin itse. Mikä on homman nimi?

Ennen kuin Mikko ehti kutsua minua sisään, hän vilkuili taakseen, aivan kuin olisi harkinnut jotain.

Astuin sisään. Ja se iski vasten kasvoja: pöydän ympärillä istui hänen vaimonsa Sannan koko suku serkut, sedät, tädit, jopa naapuri Maija kaikki. Vain minä puutuin.

Sanna tervehti kohteliaan teennäisesti ja hävisi keittiöön kuin en olisi paikallakaan.

Istuin sohvalla, oloni aivan irrallisena, näkymättömänä. Sitten kuulin, kun Sanna kuiskasi äidilleen: Mähän sanoin, että se tulee pilaamaan mun illan. En halua tuollaisia tyyppejä tänne.

Tuollaisia tyyppejä? Mitä se tarkoittaa? Mitä olen muka tehnyt?

Yritin pitää itkuni sisälläni. Mikko kuuli kaiken. Hän tuli viereeni ja kuiskasi: Aino, älä välitä. Sanna on välillä tuollainen.

Katsoin veljeäni: Millainen? Mitä haittaa minusta muka on ollut? Miksi oman veljen kotona pitää tuntua, että on tiellä?

Silloin Mikko tunnusti: Sanna ei halunnut minua sinne. Hänen mukaansa minulla on liian vahva persoona, pohdin liikaa, olen liikaa auttamassa ja puuttumassa asioihin. Ja Mikko ei halunnut riitaa jouluna.

Olin hetken hiljaa. Oma veli ei uskaltanut puolustaa minua, yhteistä historiaamme, vain välttääkseen perheriidan.

En nostanut meteliä. Nousin vain ja sanoin: Ei se mitään. Mä lähden.

Mikko yritti saada minut jäämään, mutta en halunnut olla paikassa, jossa minua ei toivota. Kävelin Oulunkylän pysäkille, kyynel kurkussa.

Kotona lämmitin lautasellisen kanaa ja riisiä, katselin vanhoja valokuvia meidän yhteisistä jouluista. Jotain sisälläni hajosi sinä iltana. Mikko ei enää puolustanut minun paikkaani vierellään, ei meidän menneisyyttä.

Tätä ei ole sen jälkeen tarvinnut puida. Mikko ehdottaa edelleen, että tavattaisiin sitten joskus, mutta en ole varma haluanko enää yrittää vai päästääkö irti hänestä.

Tänä jouluna en viettänyt aikaa heidän kanssaan. Ehkä ensi vuonna osaan hyväksyä, että kaikki muuttuu halusin tai en.