Jäin eläkkeelle, ja tunsin oloni lohduttoman yksinäiseksi. Vasta vanhana ymmärsin, että olin elänyt elämäni väärin.
Monet naiset luulevat, että yksinäisyys on kauheaa. Heidän mielestään onni löytyy siitä, kun ympärillä pyörii iso perhe, arjen kiireet ja murheet. Minä en koskaan uskonut siihen. Olen elänyt koko elämäni vain itseäni varten. Kukaan ei vaatinut minulta mitään. Ei ollut mitään sitoumuksia, ei perheen velvollisuuksia.
Nuorena valmistuttuani yliopistosta pääsin töihin suureen kansainväliseen matkailualan yritykseen Helsinkiin. Työskentelin hetken aikaa myös mallina hyvässä suomalaisessa firmassa. Sain hyvän palkan, markat karttuivat. Ystäväpiirissäni oli monia menestyneitä ja varakkaita naisia suomalaisia, jotka olivat itsenäisiä ja pärjäsivät omillaan.
Pidin itseäni rikkaana naisena, matkustin ympäri maailmaa: Pariisista New Yorkiin ja aina Lappiin asti. Elämässäni oli miehiä, joiden kanssa viihdyin hyvin, mutta kyllästyttyäni jatkoin matkaa. En koskaan haaveillut lapsista. Miksi olisin uhrannut vapaa-aikani heille? Olisiko minun pitänyt muuttua esimerkilliseksi äidiksi, joka on huolissaan kaikesta pienestä, joka lapsiin liittyy? Minua pelotti vastuu.
Elämä kului kuin huomaamatta, vuodet lensivät ohi. Nyt olen vanha, eläkkeellä oleva nainen, ja tunnen pohjatonta yksinäisyyttä. En mennyt koskaan naimisiin, lapsiakaan ei tullut. Nyt on liian myöhäistä enää saada lapsia, eikä ajatus äitiydestä koskaan tuntunut onnelta minulle. Aluksi sanoin aina, ettei huvita, ettei ole aikaa, ja sitten se aika vain meni ohi.
Katselen nyt sisartani, jolla on kaksi lasta ja kolme lastenlasta. Olin nuorempana hyvin ylimielinen, en kuunnellut ketään. Nyt haluaisin muuttaa elämäni paremmaksi pyytää anteeksi sukulaisiltani, olla läsnä siskonlapsilleni. Ehkä voisin tavata miehen, joka niin kuin minäkin elää yksin, ja rakentaisimme yhdessä vielä perheen, vaikkakin erilaisen kuin aiemmin haaveilin. Ehkä se on vielä mahdollista, jos vain uskallan yrittää.
