PAHAENTINEN AAVISTUS
Senni heräsi eräänä yönä levottomana, eikä enää saanut unta ennen aamun sarastusta. Jokin painajainen tai selittämätön ahdistus ei jättänyt rauhaan. Rinnassa painoi niin, että kyyneleet vierivät poskille itsestään. Miksi Senni ei osannut käsittää. Hengitys kulki raskaasti, ja outo, kylmä pelko lähestyvästä onnettomuudesta nousi väkisin mieleen.
Senni meni pienen poikansa, Ilmarin, sängyn viereen. Ilmari hymyili unissaan ja maiskutteli huvittavasti huuliaan. Hän peitteli poikansa ja siirtyi keittiöön. Ulkona vallitsi täydellinen pimeys, sellainen jonka vain suomalainen talviyö tuntee.
Etkö taaskaan saa unta, Senni? kuului Olavin ääni.
Taas sama juttu. En ymmärrä, Olavi, mikä minua vaivaa, Senni vastasi hiljaa.
Ehkä tämä on sitä kuuluisaa baby bluesia, Olavi koetti keventää.
No mutta, Ilmari on jo melkein puolivuotias, eikä mitään tällaista ole ennen ollut. Ja nyt aivan yllättäen?!
Kaikkea voi sattua, hormonit, stressi. Älä murehdi, kyllä kaikki järjestyy!
Olavi, minua pelottaa, Senni kuiskasi ja painautui mieheensä.
Kaikki menee hyvin, Olavi halasi.
Kolmen viikon päästä Senni kutsuttiin neuvolaan. Hän ja Ilmari kävivät juuri kuuden kuukauden tarkastuksen: otettiin verikokeita ja tavattiin erikoislääkäreitä. Kun terveydenhoitaja soitti, Senni säpsähti.
Onko jotain tapahtunut? hän kysyi.
Älä huoli, Senni, lääkäri kertoo kaiken, nainen vastasi.
Vastaanotolla odotti tuttu jono. Kuin paineaalto, pelko imi kaiken hapen. Kun heidän vuoronsa tuli, Senni oli hermostunut.
Istukaa, lääkäri sanoi pehmeästi, Senni Kivimäki, minun täytyy kertoa jotain, älkää hätäilkö, mutta tarvitaan lisäkokeita.
Miksi?! Senni henkäisi. Hän tajusi, että hänen aavistuksensa olivat oikeassa.
Ilmarin veriarvot eivät ole kunnossa. Valkosolujen määrä on huomattavan korkea, ja muutkin arvot huolestuttavat. Veri pitää tutkittaa uudestaan, mieluummin Lastenklinikalla Helsingissä.
Senni nyökkäsi. Hän ei muistanut, miten pääsi kotiin. Olavi odotti jo hän oli saanut Senniltä viestin ja päättänyt tulla suoraan työstä.
Mitä tapahtui? Olavi kysyi.
Senni itki, mutta tuskin huomasi omia kyyneleitään.
Meidät lähetetään tutkimuksiin Lastenklinikalle, hän kuiskasi.
Mutta sehän on vain varalta! Yritetään pysyä rauhallisina, Olavi sanoi.
Ei tämä jää tutkimukseksi tiesin vain, mutten ymmärtänyt miksi.
Senni puristi lastaan rintaansa vasten ja antoi kyynelten tulla. Poika käännähti unissaan hän ei vielä tiennyt, mitä elämä toi tullessaan.
Akuutti leukemia, vanha professori totesi tutkien verikokeita, hoito pitää aloittaa heti.
Senni murtui kyyneliin. Kaikki, mikä tapahtui, tuntui epätodelliselta. Kemoterapia annettiin ilman häntä, Ilmari vietiin teho-osastolle, Senni jäi oven taakse.
Menkää kotiin, yrittäkää levätä, pyysi sairaanhoitaja, ette pääse tänään poikanne luokse.
En voi! Mitä minä tekisin kotona ilman lastani?
Senni ja Olavi olivat olleet naimisissa kahdeksan vuotta. Lasten saamista oltiin yritetty pitkään, lukuisat lääkärintarkastukset eivät tuoneet selitystä. Lopulta raskaaksi tulo tapahtui vasta kahdeksantena aviovuotena. Se oli onnen ja jännityksen aikaa: Olavi kantoi vaimoaan, ei antanut kantaa mitään painavaa ehkä korkeintaan vesilasin Viimeisen raskauskuukauden Senni vietti TYKSissä, koska ennenaikainen synnytys uhkasi. Ja puolen vuoden takainen päivä, kun poika viimein syntyi, oli kiistatta elämän onnekkain hetki. Hänet nimettiin Olavin isoisän, Ilmarin, mukaan joka kuoli aikoinaan auto-onnettomuudessa.
Ei lasta sovi nimetä kuolleen mukaan, torui vanha mummo, kun kuuli päätöksestä.
Höpsön höpö, mummo, ei sillä mitään tule, Senni nauroi silloin. Hän halusi vain iloita onnestaan.
Nyt Senni istui Ilmarin sängyn ääressä. Kuukauden aikana poika oli kuihtunut; kalpeus levittäytyi poskille, silmien alla näkyi tummat varjot. Kyyneleet valuivat, eikä hän edes pyyhkinyt niitä pois. Steriilille osastolle pääsi vain taivuttelun ja itkun jälkeen ylilääkäri ei ensin suostunut, peläten infektiovaaraa mutta äiti ei enää kestänyt olla poissa poikansa luota.
Tällaisia toimenpiteitä tehdään vain ulkomailla, totesi ylilääkäri.
Missä? Senni kysyi päättäväisesti.
Israelissa. Siellä he voivat pelastaa teidän lapsenne. Mutta se maksaa valtavasti.
Me löydämme rahat. Valmistelkaa kaikki paperit.
Paperit lähetettiin Tel Aviviin leukemiahoitoihin erikoistuneeseen sairaalaan, ja pian tuli myöntävä vastaus: Ilmari voitaisiin leikata, mutta hinta olisi liki 250 000 euroa.
Senni, vaikka myisimme asunnon ja auton, emme saa edes neljännestä kokoon! Olavi sanoi, Olen laittanut ilmoituksia, mutta sillä rahalla kestää.
Meillä ei ole kahta kuukautta enempää! Senni itki, Pakko keksiä jotakin.
Rahan keruuseen osallistuivat kaikki: työpaikoilla, seurakunnassa, kaupoissa, ystävät, vapaaehtoiset. Kunta auttoi, ja hyväntekeväisyyttä tehtiin. Rahaa kertyi yli puolet, mutta aika kävi vähiin.
Senni, matkusta sinä, minä yritän vielä järjestellä täältä, jos asunto menisi kaupaksi!
Kaikki kylällä olivat myötätuntoisia, mutta suuri rahasumma tuntui mahdottomalta.
Kun paperit olivat valmiit, Senni ja Ilmari lensivät Israeliin. Raha ei vieläkään riittänyt. Ilmari kävi läpi tutkimuksia ja valmisteluja Senni yritti olla ajattelematta, mistä loppuosa järjestyisi. Hän luotti ihmeeseen. Kuukauden päästä poika täyttäisi vuoden.
Naapurihuoneessa makasi toinen äiti lapsensa kanssa. Kolmivuotias Toivo oli tullut Pohjanmaalta äitinsä Eevi kanssa. He olivat keränneet rahat kasaan, mutta Toivon tilanne oli monimutkaisempi: leukemia löydettiin myöhään, se ehti edetä, eikä hoito tehonnut, joten leikkuu siirtyi kerta toisensa jälkeen.
Älä murehdi, lohdutti Eevi Senniä, Hyvin se menee! Onhan tässä aikaa näyttää Ilmarille sirkus ja eläintarha me Toivon kanssa käytiin viime kesänä, ja hän katseli karhuja vaikka kuinka kauan. Silloin en vielä tiennyt, että poika oli sairas. Juuri siellä eläintarhassa Toivolta alkoi nenästä vuotaa verta, enkä saanut lakkaamaan. Pelästyin Sitten sitä tuli useasti Kun viimein mentiin lääkäriin, oli jo kolmas vaihe. Miten en huomannut aiemmin!
Eevi-kulta, älä itke mennään vielä yhdessä eläintarhaan, lohdutti nyt Senni.
Näin että jotain oli pielessä Toivo laihtui, ei syönyt, oli väsynyt Miksi en heti reagoinut! Olen syypää! Äitinikin sanoi, että jokin on pielessä, mutta en tahtonut uskoa, Eevi itki. Sennillä ei ollut sanoja lohduksi.
Muutaman päivän päästä Toivo huononi. Hänet vietiin teholle Eeviä ei päästetty mukaan. Eevi istui oven takana, itki hiljaa.
Tule Eevi, lepää vähän, Senni pyysi.
Olen tässä, Toivo tuntee minut näin, silloin hänen on helpompi olla, ystävä vastasi.
Hän tietää nytkin, että olet lähellä, älä valvo itseäsi uuvuksiin.
Silti Eevi jäi päivystämään paikalleen. Sairaanhoitaja antoi rauhoittavan pistoksen; Eevi ei enää itkenyt. Hän tuijotti tyhjyyteen ja odotti, toivoi ihmettä.
Illalla Olavi soitti. Senni piteli Ilmaria sylissä ja keinutti kevyesti, yrittäen imeä jokaisen hetken pojan kanssa.
Senni, sain nyt noin 10 000 euroa kokoon, Olavi sanoi, Asuntoa oli katselemassa nuori pari, lupasivat miettiä.
Ymmärrän, Senni vastasi hiljaa, ja sinä
Yllättäen huuto kaikui käytävältä ja puhelu katkesi. Ilmari heräsi itkuun. Senni silitti poikaa ja laski hänet sänkyyn. Sitten hän kiirehti käytävään ja ymmärsi heti tapahtuneen Eevi itki kasaan lysähtäneenä oven edessä, hoitajat koettivat auttaa, tarjota vettä ja rauhoittaa. Eevi vain huusi. Sellaista tuskaa Sennin silmät eivät olleet ennen nähneet.
Eevi, jaksa. Sun täytyy elää Toivon takia! Senni itki ja halasi ystävää.
Miksi enää elää, lapseni on poissa! Tämä on minun syyni! Miten tämän kanssa eletään! Eevi raivosi.
Senni piteli ystävää, kunnes tämä sai pistoksen ja vietiin takaisin huoneeseen.
Antakaa hänen levätä, päivystäjä sanoi väsyneesti, Itkeä ehtii myöhemminkin.
Sinä yönä Senni ei ummistanut silmiään. Hän istui Ilmarin vuoteen äärellä ja katseli poikaansa, halusi tallentaa jokaisen hetken.
Seuraavana päivänä Eevi tuli käymään. Hän ei enää itkenyt yhdessä yössä nainen oli vanhentunut vuosikymmenen. Silmissä ei ollut enää eloa. Naiset halasivat pitkään.
Toivon, että teidän käy hyvin, Eevi kuiskasi lähtiessään, teillä on mahdollisuus, käyttäkää se. Minun pitää nyt huolehtia pojasta, järjestää hautajaiset, muistopäivät Laitan kiven haudalle, ja sitten Hän pyyhki kyyneleet, Lue, kun olen mennyt en pysty sanomaan kaikkea, Eevi ojensi suljetun kirjekuoren.
Hyvä on, Senni lupasi.
Eevi lähdettyä olo kävi entistä tyhjemmäksi. Ilmari vietiin toimenpiteisiin ja Senni avasi kuoren:
Rakas Senni, haluan Ilmarin elävän hänen puolestaan, ja vähän Toivonkin edestä. Kasvakoon, oppikoon, iloitkoon menkööt uimaan ja hiihtämään. Käykää meidän eläintarhassamme, tervehtikää suurta mustaa karhua! Kyyneleet sumentavat, mutta sanon vielä tämän teillä on mahdollisuus elää. Kuoren mukana on rahaa leikkaukseen. Toivolle niistä ei ollut enää hyötyä, antakoon ne Ilmarille tulevaisuuden.
Senni itki. Hän oli onnellinen, sillä nyt Ilmari pystyttiin leikkaamaan. Silti suru oli pohjaton avun hinta oli kallis.
Olavi, ei tarvitsekaan myydä asuntoa! Senni soitti seuraavana päivänä, Me tarvitsemme kotia, johon palata!
Mutta miten rahat? Olavi ihmetteli.
Ne ovat täällä. Kaikki järjestyy!
Olavi sulki luurin ja hymyili ensi kerran pitkään aikaan hän kuuli Sennin äänestä jotakin, joka antoi toivoa. Senni oli varma.
Leikkaus tehtiin Ilmarin syntymäpäivän jälkeen, vuotta täytettyään. Senni istui taas teho-osaston oven takana, aivan kuten Eevi oli istunut. Tällä kertaa hoitajien puhe oli toiveikasta. Pian äiti päästettiin poikansa luo, ja jonkin ajan kuluttua heidät sijoitettiin samaan huoneeseen. Edessä oli karanteenia, kuntoutusta, mutta ne tuntuivat mitättömiltä pääasia oli onnistunut leikkaus ja hyvä toipumisen alku.
Ilmari alkoi elpyä: kiinnostui leluista, söi pikkuhiljaa ja hymyili. Kun poika ensimmäisen kerran sanoi jotain, mikä kuulosti äidiltä, Senni purskahti kyyneliin ihme oli tapahtunut.
Karhu! Ilmari osoitti vierailulla eläintarhassa suurta mustaa otusta kohti.
Ei “karhu”, vaan karhu, Senni nauroi ja korjasi.
He kävivät kaupungin eläintarhassa, juuri samassa jossa Toivo oli kerran ihaillut karhua.
Terveisiä Miska-karhulta! Senni kuiskasi eläimelle.
Ilmari juoksi ja nauroi, söi jäätelöä ja ratsasti Olavin hartioilla, ihaillen eläimiä. Nyt hänen elämänsä oli täynnä lapsen riemua ja uusia kokemuksia. Sairaala jäi kauas taakse, ja vain harvoin, kun Senni heräsi öisin, hän hiipi tarkistamaan pojan rauhallista hengitystä. Huoli väistyi. Edessä oli kokonainen elämä, elämä itselle ja sille pojalle, joka antoi Ilmarille uuden mahdollisuuden.
