Ainohan on vielä nuori, kyllä niitä vauvoja ehtii tulla lisää! näin hän lupasi. Mutta lopulta kukaan ei tarvinnutkaan sitä lasta.
Aino ja Lauri kasvoivat pikkuruisessa suomalaisessa taajamassa, istuivat samassa pulpetissa kansalaiskoulusta asti. Lukion jälkeen kumpikin suuntasi Tampereelle opiskelemaan, ja opiskeluiden päätteeksi koitettiin onneaan Helsingissä. Sieltä vuokrattiin kaksio Vallilasta, löydettiin työpaikat, ja elettiin avoliitossa kuin kaks hämäläistä kanaa samassa pesässä. Kun Aino tuli raskaaksi, Lauri painui evakkoon yhtä nopeasti kuin kevätjäät Vantaanjoessa. Lasten hankinta ei ollut hänen prioriteettilistallaan.
Tyttö-parka järkyttyi ja lähti takaisin lapsuudenkotiinsa Hämeeseen koettaakseen kasvattaa lapsen rauhassa. Laurin äiti, rouva Salonen, jolla oli enemmän verkostoja kuin kunnanjohtajalla, levitti koko pitäjän Facebook-ryhmissä juorua, että Ainon lapsi oli jonkun toisen tuskinpa sillä Salosen geenit värjäytyisivät! Sattumoisin molemmat suvut asuivat muutaman sadan askeleen päässä toisistaan. Kylillä riitti puheenaihetta.
Lähes kaikki kaverit tiesivät koko sopan. Aino synnytti ihanan pikkutytön. Hän ei kaivannut hymyilevää Salosen perhettä ympärilleen. Aino vain halusi pitää päänsä ja kasvatti tyttöään omassa rauhassaan. Mutta eihän anoppi antanut olla, vaan toisteli kaikille:
Katsokaa nyt! Lapsella on vaaleat hiukset vaikka meidän suvussa jopa terrieri on tumma! Nenäkin on ihan vääränlainen. Meillä ollaan aina oltu sieviä, ja tuo lapsi on kuin vesiputous Lapista! Ei tämä kuulu meille. Juokoot puolukkaa missä tykkää, mutta meidän verissä tämä ei ui.
Aino kyllästyi niin perusteellisesti näihin maininkeihin, että ehdotti DNA-testiä, jospa anoppi vihdoin rauhoittuisi. Testi tehtiin ja tulos oli selvä kuin järvivesi pakkasaamuna. Yhtäkkiä Salosen rouva kutsuikin Ainon kylään tutustumaan tähän mystiseen lapsenlapseen ja toi mukanaan kassikaupalla pieniä villavaatteita ja jopa uuden rattikelkan. Ainon elämä pyöri muutenkin äidin leskeneläkkeen varassa, joten hän ilahtui ylimääräisistä tuliaisista.
Aikaa kului ja uusi isoäiti halusi jo viedä lapsen mökille laadukkaaseen seuraan. Aino totesi, että yksivuotias tuskin selviää viikonlopusta ilman äitiään. Rouva Salonen tulistui kuin sauna ilman kiuaskiviä.
Sitten anoppi uhkasi oikeustoimilla: Kyllä Helsingin käräjäoikeudessa katsovat suopeammin tuoreen kolmion omistajaa ja tasaista palkkaa saavaa isää kuin työtöntä yksinhuoltajaa! Lisäksi, Ainohan on vielä nuori, ehtii niitä vauvoja! Ja kyllähän ämmä jo laski, että jos tuomarit tuntee kahvikutsuilta, ratkaisu tuskin yllättää ketään. Mutta Aino päätti viedä taistelun läpi. Vuosia käytiin oikeutta, tantereella lensi enemmän asiakirjoja kuin mustikoita syksyisin.
Lopulta se tytönalku, jota Salosen suvussa halveksittiin, muuttui pöydän kaunistukseksi kerrassaan tärkeimmäksi perheenjäseneksi. Isoäiti toi todistajat, palkkasi yksityisetsiviä, valokuvasi pihalla tapahtuvia hiekkalaatikkoleikkejä. Aino joutui muutaman kerran piiloutumaankin. Sattui ja tapahtui, mutta hiljalleen tilanne laantui. Lauri nai uuden ja sai pojan. Salosen rouva siirtyi seuraavaan vauvaan. Ainon tytär alkoi koulussa. Aino muutti takaisin Helsinkiin, mutta kotiin piti tulla harva se viikko äidin ja tyttären luo. Reissuillaan kohtasi uuden miehen äiti kehottaa rakentamaan elämää, kyllä mummo tytön perään katsoo kunnes arki tasaantuu.
Aino meni naimisiin, ja pian oli uusi pienokainen matkalla. Vuokrasivat taas kämpän, asiat hyvin. Mutta Aino ei kiirehtinyt hakemaan tytärtään luokseen ei ollut tilaa eikä uusi mieskään ollut erityisen innostunut toisen lapsesta. Niin Aino päätti, että tytöllä olisi parempi olla mummonsa luona tuttu koulu, kaverit ja leikkipuisto. Mummolla ei olisi niin yksinäistä, ja tyttö saa ruokaa eikä tarvitse tuijottaa uuden isäpuolen kulmien liikettä. Mutta sitten mummon terveys alkoi reistata. Ambulanssi tuli useammin kuin posti, ja vanhus joutui sairaalaan useampaan otteeseen. Tyttö siirtyi naapurien hoiviin, niille eläkepäivän mummoille jotka paistoivat letut kaikille. Salosen suvun vaikutusvaltaisen isoäidin kiinnostus loppui kun uusi lapsenlapsi täytti kodin melulla ja lahjoilla. Kun Ainon äiti kulki kylänraitilla, Salosen rouva virnisti:
Olisit kuunnellut minua! Jos olisit antanut tytön minulle heti, olisin laittanut hänet kielikouluun, ja nyt hän soittaisi pianoa paremmin kuin Jari Lehtonen! Mutta äitihän hänet hylkäsi. Kuka tietää, mitä tuostakin tulee! Nyt minä panostan pojan kasvatukseen, se saa parhaan koulun ja parhaat harrastukset!
Isä ei kiinnostunut tytöstä koskaan. Niinpä siitä tytöstä, jota varten käytiin monivuotinen oikeustaistelu ja jonka perässä juostiin kylänpitäjiltä punnerrettu lakikirja kainalossa, tuli tyttö, jota kukaan ei todellisuudessa tarvinnut. Eikä kukaan tiedä, mitä tulevaisuus tuokaan tullessaan paitsi että luultavasti ainakaan kiitettävää numeroa elämäntaidosta.
