Rikhard oli aivan varma, että hänen vaimonsa pettäisi häntä. Niinpä hän päätti ottaa ohjat käsiinsä ja yllättyi kovasti.
Kulta, etkö ole jo myöhässä?, sanoi Lempi, hänen vaimonsa, joka katseli kun Rikhard puhui puhelimessa. Sinulla on lento parin tunnin päästä.
Eikö kerrottu? Rikhard käännähti ja katsoi Lempiä hämmentyneenä. Työmatka siirtyikin. Taidan lähteä vasta muutaman päivän päästä.
Selvä, vastasi Lempi nopeasti ja hävisi heti keittiöön nappaamaan puhelimensa. Kun hän oli lähettänyt jonkin viestin, hän palasi olohuoneeseen. Sen jälkeen Rikhard oli entistä vakuuttuneempi epäilyksistään. Miten vaimo saattoi päästää hänet niin helposti kavereiden kanssa ulos ja työmatkoille? Eikä Lempi suuttunut, vaikka Rikhard palasi kotiin tuulispäänä, lakki vinossa ja kädet täynnä hajuja baarista. Kaikki ystävät sanoivat, että näin salliva vaimo oli harvinaisuus, melkeinpä satuolento.
Mutta Rikhardin sisintä puristi outo katumus.
Hän oli kahdeksan vuotta vaimoaan vanhempi. Ehkä Lempi oli löytänyt nuoremman miehen, jolla on pyöreämmät posket ja kevyempi askel entäs jos häntä ei kiinnostanut enää koko aviomies?
Vielä Rikhard oli kuitenkin kyllin fiksu pitämään epäilynsä omana tietonaan. Ei ole järkevää syytellä ilman todisteita. Hän halusi olla aivan varma. Paras idea, jonka hän keksi, oli asentaa koko koti täyteen piilokameroita.
Rikhard lähti kohti työmatkaa kehnoin mielin. Lempi huomasi hänen ärtyisyytensä; hetken näytti siltä, että vaimo tarjoaisi hälle valeriaanitabletin teeastian mukana. Lohtu oli, että hänen vaimonsa näytti huolehtivan, ja Rikhardin epäilykset hetkeksi hälvenivät kuin sumu meren yllä.
Matkalla hän ei puhunut videosta. Hänellä ei juuri ollut aikaakaan. Vasta iltaisin Rikhard avasi läppärinsä, vilkaisi tallenteita viisi minuuttia, sitten työnsi laitteen kauas – aivan jääkaapin viereen – piiloon kiusauksilta.
Työmatka solahti nopeasti ohi kuin sadepisarat loskaiseen Hankoon. Sinä päivänä, kun Lempi oli lähtenyt töihin, Rikhard jäi kotiin katsomaan videoita. Hän tuskin uskalsi avata tiedostoja.
Viimein hän klikkasi auki nauhat. Aluksi kaikki näytti tavanomaiselta. Lempi heräsi, söi puuron, siivosi kotia. Mutta iltapäivällä Lempi ilmestyi tietokoneen ääreen, tällä kertaa miehen vanha, liian iso t-paita ja villasukat jalassa, ja ryhtyi pelaamaan. Näytöltä kuului vieraiden pelaajien ääniä; Lempi oli uppoutunut nettirahapeleihin.
Ei tämä tietenkään hyvä juttu ole, mutta jokaisella on omat harrastuksensa, Rikhard rauhoitteli itseään.
Hän hyppäsi läpi muista nauhoista kuin kala nuottaverkossa. Samat työt, samat chattailut, ei vieraita miehiä missään.
Rikhard sulki koneen ja huokaisi syvään. Nyt häntä vaivasi enää syyllisyys siitä, että oli ajatellut pahaa vaimostaan. Hän päätti ostaa Lempille valtavan ruusukimpun kukkakioskista ja järjestää romanttisen illallisen juuri niin kuin suomalaisessa elokuvassa. Mutta kameroita hän ei sittenkään vielä poistanut. Kukaan ei tiedä, miksiVielä samana iltana, juuri kun Rikhard pyyhkäisi murheensa paistinpannulle tirisevän lohen äärelle, Lempi kurkisti ovesta.
Mitä täällä tuoksuu näin hyvältä? hän kysyi hymyillen, ja turkoosit villasukat vilahtivat eteisen matolla.
Rikhard asteli kukkakimppu selän takana, sydän kurkussa kuin nuorena. Hän ojensi ruusut hieman kömpelösti, eikä saanut sanotuksi mitään järkevää. Lempi otti kimpun vastaan, silmät suurina. Hetken he vain katsoivat toisiaan; tuntui, kuin ilmaan olisi jäänyt jotakin selittämätöntä leijumaan.
Oletko sinäkin joskus yksinäinen? Lempi kysyi yllättäen hiljaa.
Olen. Ja aivan turhaan, luulin että Rikhard nielaisi sanat, sillä ymmärsi ettei uskalla paljastaa kaikkea.
Lempi naurahti ja painoi päänsä hänen rintaansa vasten. Minäkin pelkään, että arki vie mennessään. Mutta sinä olet minun koti.
Koko maailma pysähtyi hetkeksi. Rikhard tunsi, kuinka syyllisyys liukeni poisaivan kuten kevätjää katoaa puroon. Hän nosti Lempin syliin ja pyöräytti ympäri: tämä nauroi, kimppu heidän välissään, ja kukat varistivat terälehtiä pitkin lattiaa.
Illan päätteeksi Lempi jäi hetkeksi yksin keittiöön. Hän etsi silmillään jotain pientä ja huomasi pöydän kulmalla oudon pikkukameran, jonka johdon pää roikkui hyllyn reunalta alas. Lempi kohotti katseensa ovelle ja hymyili itsekseen.
Aamulla kamera oli poissa. Mutta Lempin villasukissa oli sydämenmuotoiset laastarit, ja keittiön pöydällä odotti lappu: Luottamus on meidän paras pelimme.
Niin päättyi epäilyn vuoristorata, ja koti täyttyi ensin auringosta, sitten yhteisistä salaisuuksistajoista tärkein oli se, että toisinaan kannattaa laskea irti otteestaan ja luottaa siihen, mihin sydän jo uskoo.
