“Haluatko mieheni? Ole hyvä, hän on sinun!” sanoi vaimo leveästi hymyillen tuntemattomalle naiselle, joka ilmestyi ovelle. ”Odota hetki, Sari! Joku soittaa ovikelloa. Soitan sinulle takaisin, kun selvitän kuka siellä on ja mitä asiaa,” sanoi Anna epäluuloisesti, lopettaen puhelun lapsuudenystävänsä kanssa. Sari oli juuri kertonut rehottavin yksityiskohdin anoppinsa syntymäpäiväjuhlista, ja Anna nauroi hervottomasti kuin olisi seurannut suomalaista komediasarjaa. Anna suuntasi ovelle, vilkaisi ovisilmästä – odotti näkevänsä naapurin, sillä ulkopuoliset eivät juuri päässeet heidän turvalliseen kerrostaloonsa. Oven takana seisoi kuitenkin nuori nainen, jotenkin outo, jota Anna ei ollut koskaan nähnyt. Hän päätti olla avaamatta ovea – Suomessa, varsinkin nykyään, on viisainta välttää vieraita. Anna oli vannoutunut pitämään oven kiinni, eikä päästänyt outoja ihmisiä sisään – ei ainakaan huijareiden, joiden temppuihin monet sortuivat. Hän otti puhelimen palatakseen Sarin tarinoihin, mutta ovikello soi uudelleen. Nainen oven takana oli ilmeisesti päättänyt saada vastauksen. Anna oli yksin kotona; hänen miehensä Antti oli lähtenyt ystävänsä luo mökkitalkoisiin. Hän palasi taas ovisilmälle ja tarkasteli tuntematonta naista tarkemmin. Nainen oli sekä kummallinen että hieman säälittävä, mutta Anna ei tuntenut vaaraa. ”Mitä pahinta voisi tapahtua, jos avaan oven, pyydän häntä lähtemään ja jatkan rauhallista viikonloppuani?” pohti Anna. ”Varmaan eksynyt tai yrittää myydä jotakin turhaa.” Anna avasi oven rivakasti. Käytävän nainen ojentautui, silitti hermostuneena hiuksiaan ennen kuin sanoi: “Hei! Oletteko Anna?” hän kysyi leikkisästi huiviaan näperrellen. “No, tietysti olette – miksi edes kysyin?” ”Oho, huijarit tuntuvat nykyään olevan entistä ovelampia,” tuumi Anna. “Tietää jopa nimeni.” ”Kuka oikein olet ja mitä haluat? Olet ollut ovellani jo viisi minuuttia. Minä en ole sinua tänne kutsunut, joten asia nopeasti, kiitos!” tokaisi Anna painokkaasti. “Onko Antti kotona?” kysyi outo nainen, mikä yllätti Annan täysin. ”Ahaa, tietää siis miehenkin nimen. Ovat valmistautuneet,” ajatteli Anna epäluuloisesti. “Onko sinulla asiaa Antille?” kysyi Anna, vaikka hänen teki mieli sanoa jotain aivan muuta. “Ei, tulin oikeastaan puhumaan kanssasi. Mutta jos Antti on kotona, se tekee tästä vaikeampaa,” nainen sanoi rennon suorasti. “Vaikeampaa sinulle? Kuinka niin?” ajatteli Anna, kiinnostus heräsi toden teolla. “Hän ei ole täällä. Mikä on asiasi?” “Ehkä olisi parempi, jos menisimme sisään. Tämä tuntuu oudolta puida käytävällä,” ehdotti nainen, hieman itsevarmemmin. “Ei tule kuuloonkaan! En päästä vieraita sisään. Sano vaan asiasi ulkona,” vastasi Anna. “Tahdotko tosiaan puhua minun ja Antin suhteesta ja sen yksityiskohdista tässä koko rappukäytävän kuullen?” nainen sanoi vino virne suupielessään. “Mitä? Mistä suhteesta puhut?” huudahti Anna, ääni lipsahti liian kovaksi. “Onko kaikki kunnossa, Anna? Miksi huudat?” kysyi rouva Virtanen, kerroksen naapuri, joka astui juuri hissistä. “Hei vaan, rouva Virtanen! Ei hätää, kaikki on mainiosti. Onko ulkona jo alkanut sataa?” yritti Anna siirtää keskustelua muualle. “Kohta kai tulee vettä,” totesi naapuri, mutta jäi selvästi uteliaana paikalle. “Tule sitten sisään,” mutisi Anna vastentahtoisesti ja päästi tuntemattoman kynnyksen yli. Sisällä nainen katseli asuntoa uteliaana, katseensa harhaili esineissä. “Sinulla on viisi minuuttia. Asia suoraan,” sanoi Anna ja pysäytti naisen oleskeluhuoneen rajalle. “Tämä ei ole mikään museo.” “Olen Bianca,” nainen esittäytyi ottaen pois huivin ja takin. “Minä ja Antti olemme rakastuneita.” “No jopas! Etkö keksinyt mitään omaperäisempää?” pilkkasi Anna kuivasti hymyillen. “Miksi se olisi klisee? Ihmiset rakastuvat – sellaista sattuu. Et ole ensimmäinen vaimo, jonka mies lähtee,” tokaisi Bianca itsevarmasti ja yritti kiertää Annan ohi. “Oletko aivan varma, että hän ei enää rakasta minua vaan sinua?” kysyi Anna hymyillen. “Täysin varma! Muutenhan en olisi täällä,” Bianca sanoi rohkeasti. “Valitettavasti mieheni ei rakasta ketään. Hän ei osaa. Joten olet väärässä, rakas,” vastasi Anna tyynesti. Jatko jäi sanomatta, sillä juuri silloin ulko-ovi aukesi ja Antti astui sisään… …ja pysähtyi huomatessaan tuntemattoman naisen eteisessä. “Bianca? Mitä teet täällä lauantaina? Onko tämä jokin työasia?” kysyi mies ihmeissään. “Ei, hän tuli sinun takiasi,” sanoi Anna, nauttien tilanteesta. “Minunko? Mitä ihmettä? Onko töissä tapahtunut jotain?” jatkoi Antti hämmentyneenä. “Ei mitään, rakas. Hän tuli viemään sinut minulta. Kokonaan,” sanoi Anna ivallisesti hymyillen. Bianca, nyt selvästi nolona, nappasi nopeasti takkinsa ja perääntyi ovelle. “Oletko jo menossa? Entä Antti? Eikö se ollut syy, miksi tulit? Ole huoleti, annan hänet mielläni,” naljaili Anna perään. Mutta Bianca katosi jo ovesta mitään sanomatta. “Mitä tämä kaikki oli?” ihmetteli Antti täysin ymmällään. “Sitä minunkin piti kysyä! Miksi tuollainen nainen ottaa ja ilmestyy ovellemme vaatimaan avioeroa ja väittää, että muutat hänen kanssaan?” tivasi Anna kädet puuskassa. “Olet tosissasi?” Antti sanoi aidosti järkyttyneenä. “En ole antanut hänelle aihetta. Lähinnä on käyttäytynyt töissä oudommin, mutta siinä kaikki. Tiedät, että voit luottaa minuun.” “Hyvä. Koska tunnet mut, Antti – en siedä tälläistä pelleilyä. Mutta nykypäivänä jotkut naiset panevat asiat sekaisin yrittäessään korjata omaa elämäänsä,” sanoi Anna pudistaen päätään. Antti riisui kengät ja suuntasi keittiöön. Anna jäi hetkeksi miettimään. Hän päätti, ettei anna tällaisen häiritä arjen rauhaa. Huvittuneena hänelle tuli mieleen, kuinka surkeasti koko Biancan “suunnitelma” oli mennyt. Ja oli selvää, että vaikka joku yritti horjuttaa heidän suhdettaan, se kestäisi kyllä.

Haluatko minun mieheni? Ole hyvä vaan! tokaisi vaimoni hymyillen oudolle naiselle, joka seisoi ovellamme.

Odota hetki, Siiri! Joku soittaa ovikelloa. Soitan sinulle myöhemmin takaisin, kun olen katsonut, kuka siellä on ja mitä asiaa on, sanoin Maritalle, sulkien lapsuudenystäväni kanssa käydyn puhelun vastentahtoisesti. Siiri oli juuri kertonut värikkäästi anoppinsa syntymäpäivistä, ja olin nauranut vedet silmissä kuin parhaalla stand up -keikalla.

Kävelin eteiseen ja kurkistin ovisilmästä, ja yllätyin toden teolla. Olin odottanut näkeväni jonkun naapureista, sillä meidän taloomme ei kuka tahansa päässyt. Mutta oven takana seisoi nuori, hieman erikoisen näköinen nainen sellainen, jota en ollut koskaan aiemmin nähnyt.

Päätin olla avaamatta heti. Nykyään on parempi pitää varansa ventovieraiden kanssa, etenkin huijauksia vilisevinä aikoina. Olen aina pitänyt kiinni siitä periaatteesta, että en jää juttelemaan tuntemattomien kanssa. Kyllähän ne huijarit yrittävät aina löytää hyväuskoisia, mutta minä en kuulu niihin.

Otin puhelimen takaisin käteeni jatkaakseni Siirin kanssa, mutta ovikello soi jälleen vielä päättäväisemmin. Nainen oven ulkopuolella ei antanut periksi ja oli nähtävästi täysin vakuuttunut siitä, että joku on kotona.

Olin yksin kotona; vaimoni, Tapio, oli lähtenyt auttamaan ystäväänsä pihatöissä. Palasin ovisilmän luo ja katsoin tarkemmin naista.

Hän vaikutti oudolta ja samaan aikaan vähän säälittävältä, mutta en kokenut minkäänlaista uhkaa.

Mitä pahaa voi tapahtua, jos avaan oven nopeasti ja pyydän lähtemään? mietin hetken. Ehkä hän on eksynyt tai tullut kauppaamaan jotain höpöjuttuja.

Päätin avata oven. Naisen olemus jännittyi heti, hän vilkaisi hermostuneesti hiuksiaan ennen kuin puhui.

Hyvää päivää! Oletteko te Marita? hän kysyi leikitellen kaulahuivinsa kanssa. Tietenkin olette miksi edes kysyn?

No jopas jotakin, mietin. Huijarit ovat nykyään ovelampia. Hän tietää nimeni.

Kuka olet ja mitä haluat? Olet seissyt tuossa jo viisi minuuttia. En ole kutsunut sinua, joten sano asiasi tai mene, sanoin napakasti.

Onko Tapio kotona? hän kysyi, mikä sai minut hätkähtämään.

No nyt on outoa, ajattelin. Hän tietää myös mieheni nimen. Hän todella on valmistautunut.

Tulitko sinä Tapa (niinkuin) Tapion takia? kysyin varovasti, vaikka todellisuudessa aioin sanoa jotain aivan muuta.

En, olen tullut puhumaan kanssasi, mutta jos Tapio olisi paikalla, tämä olisi vaikeampaa, hän sanoi rehellisesti ja kasuaalisti.

Miten niin vaikeampaa? Mitä on meneillään? jatkoin ihmeissäni.

Hän ei ole kotona. Mikä on asia?

Olisi varmaan parempi puhua sisällä, outoa vatvoa tämmöistä käytävällä, nainen ehdotti rohkeammin.

Unohda se! En päästä tuntemattomia sisään. Sano mitä tulit sanomaan ja nopeasti, tiuskaisin.

Oikeastiko haluat käsitellä minun ja Tapion suhteen yksityiskohdat näin kaikkien naapureiden kuullen? nainen sanoi sarkastisesti virnistäen.

Mitä ihmettä? Minkä suhteen? vähän liian kovalla äänellä.

Onko kaikki kunnossa, Marita? Miksi siellä huudetaan? kuului naapurin, rouva Salmisen, ääni hänen tullessaan hissistä.

Hei rouva Salminen! Kaikki hyvin. Mites ulkona, sataako lunta? yritin vaihtaa puheenaihetta.

Taivas näyttää tihkulta, sanoi rouva, muttei ollut kiirehtimässä asuntoonsa silmät kiiluen uteliaana tilanteesta.

Tule nyt sitten sisään, murahdin. Jännitin vain, ettei nainen alkaisi hortoilemaan ympäri asuntoa.

Nainen tähysteli asuntoamme kiinnostuneena, vilkaisi nopeasti jokaista esinettä.

Sinulla on viisi minuuttia. Sano asiasi, komensin, enkä päästänyt häntä olohuoneen syvyyksiin. Ei tämä mikään museo ole.

Nimeni on Veera, nainen lopulta sanoi ja otti kaulahuivin sekä takkinsa pois. Olen Tapion kanssa rakastunut.

No johan nyt! Etkö keksinyt mitään omaperäisempää? tokaisin sarkastisesti hymyillen.

Miksi tämä olisi muka klisee? Ihmiset rakastuvat niin käy. Et ole ensimmäinen aviovaimo, jonka mies lähtee, hän sanoi varmuudella ja yritti livahtaa ohitseni.

Oletko nyt ihan varma, että Tapio ei rakasta enää minua ja rakastaa sinua? kysyin yhä hymyillen.

Ihan satavarma. Muuten en olisi tässä, Veera sanoi itsevarmasti.

No, ongelma on, että mieheni ei osaa rakastaa ketään ei sinua eikä minua. Eli olet väärässä, hyvä ystävä hyvä, totesin rauhallisesti.

Veera näytti yrittävän puolustella sanomaansa, mutta sitten ulko-ovi kävi ja Tapio astui sisään…

Ja siinä Tapio seisoikin, hämmästys kasvoillaan, kun kohtasi tuntemattoman naisen eteisessä.

Veera? Mitä sinä täällä teet lauantaina? Onko jotain työasioita mielessä? Tapio kysyi silminnähden hämmentyneenä.

Ei, olen täällä sinun takiasi, vastasin huvittuneena.

Minun? Mitä tarkoitat onko töissä sattunut jotain? Tapio ihmetteli entistä enemmän.

Ei rakas, hän tuli hakemaan sinua minulta kokonaan pois, sanoin olkapäitään kohautellen ja pieni pilke silmäkulmassa.

Veera alkoi selvästi nolona pukea takkiaan ja peruutti ovelle.

Etkö jääkään? Eikö Tapio ollutkaan sen arvoinen? Ole huoleti, kyllä minä hänet mielelläni annan matkaasi, vitsailin, mutta Veera oli jo ehtinyt poistua sanomatta sanaakaan.

Mistä tässä kaikessa oikein oli kyse? Tapio sai lopulta sanotuksi.

Sinulta pitäisi kysyä! Miksi jokin nuori nainen seisoo ovella ja vaatii avioeroa sun nimissä ja väittää, että muutat hänen luokseen? kysyin kädet puuskassa.

Oletko tosissasi? Tapio vaikutti aidosti järkyttyneeltä. Minulla ei ole aavistustakaan, mistä on kysymys. Hän on viime aikoina käyttäytynyt oudosti töissä, mutta en ole antanut mitään syytä. Olen saanut jo tarpeekseni näistä sekoiluista. Muistathan, mitä lupasin?

Tiedän, Tapio. Kyllä sinä minut tunnet en katso tällaisia asioita sormien läpi. Mutta vakavasti puhuen, nykyajan naiset keksivät todella mitä vain korjatakseen omat ongelmansa, sanoin päätäni pudistellen.

Tapio riisui kenkänsä ja suuntasi keittiöön. Itse jäin hetkeksi miettimään. Lupasin itselleni, etten anna tällaisten asioiden pilata perherauhaamme. Hymyilin väkisinkin: Veeran suunnitelma oli kaikessa kömpelyydessään uskomaton.

Yhdestä asiasta en voinut erehtyä olipa muiden yritykset mitä tahansa, meidän liittomme oli tiukempi kuin moni olisi koskaan arvannutkaan.