RAKASTAEN KESTÄÄ, KESTÄEN RAKASTAA
Eero ja Aili vihittiin Pyhän Tuomaan kirkossa.
Juuri kun hääsaattue oli lähestymässä kirkkoa aurinkoisen kesäpäivän alla, taivas repesi ja nousi aivan käsittämättömän raju ukkosmyrsky. Se suhahti jostain pohjoisesta, riuhtaisi armottomasti morsiamen huntua. Huntu nousi kuin valkoinen ilmapallo taivasta kohti, kieppui tuulessa ennen kuin väsyneenä rojahti likaisimpaan sateen lätäkköön. Kaikki häävieraat huokasivat yhteen ääneen. Rajuilma lakkasi yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Eero juoksi välittömästi huntunsa perään, mutta oli liian myöhäistä.
Silkinvalkoinen huntu makasi mustassa loskassa. Aili huudahti sekavin tuntein sulhaselleen:
Eero, älä ota sitä! En laita tuota huntua enää päähäni!
Kirkon portailla istuvat vanhat mummot supattelivat heti: nyt nuoripari saa nähdä, että elämä on myrskyjen ja murheiden täyttämää
Ailille ostettiin äkkiä läheisestä R-kioskista muovinen valkoinen kukka, joka tökättiin juhlakampaukseen. Uutta huntua ei ehtisi enää etsiä ei voi ainakaan omiin vihkiäisiin myöhästyä!
Niin hääpari seisoi kirkon eteisessä alttarin edessä, piteli vihkikynttilöitä, lausui valat toisiaan vastaan, Jumalalle. Mutta ennen pyhää liittoa, he olivat toki siviilirekisterissä kirjoilla, juhlat pidetty, kaikki kuten suotavaa. Ihmisille
Kolmen vuoden kuluttua heillä oli kaksi lasta tytär Kaisa ja poika Teppo. He elivät rauhallista, iloisten suomalaisten perheelämää, huolia oli vähän.
Kymmenen vuoden päästä, Eeron ja Ailin ovelle koputti outo nuori nainen.
Aili oli aina vieraanvarainen, olipa tulija kutsuttu tai ei. Kaikki vieraat otettiin vastaan lämpimästi kahvia tarjottiin, leivät ja marjapiirakat pöytään, ja sielu sai lohtua puheluista. Nyt tulija oli aivan toisenlainen. Hän saapui, kun Eero ei ollut kotona.
Aili arvioi vieraan yhdellä vilkaisulla. Kaunis, pitkäsäärinen, ystävällinen ja nuori.
Hyvää päivää, Aili. Olen Vilja. Olen tuleva vaimosi miehelle, esittäytyi nuori nainen.
Jopas jotakin! ällistyi Aili.
Kuinka kauan Eero on sinulla ollut sulhasena? kysyi Aili oudolla äänellä.
Kauan jo. Mutta aika ei enää riitä. Meille Eeron kanssa tulee lapsi, Vilja sanoi täysin häpeilemättä.
No sepä käypi kuin Kalevalassa! Vaimo, rakastajatar ja avioton lapsi Tiedätkö, Vilja, että meidät on vihitty ikuisiksi ajoiksi? Meillä on jo lapsia, yritti Aili puhua järkeä.
Tiedän kyllä. Mutta meillä on rakkautta! Ikuista rakkautta! Ymmärrätkö? Sinähän voit erota. Tiedän kyllä: jos mies ei ole uskollinen, niin niin voi tehdä, Vilja väitti.
Kuulepas tyttö! Ei se ole viisasta tulla sorkkimaan vieraan perheen asioita! Kyllä me omat rakkaudet ja surut selvitetään, ärähti Aili. Näkemiin!
Vilja kohautti olkapäitään, kuin: olenpahan varoittanut. Ja häipyi ripeästi.
Aili paiskasi ulko-oven kiinni ja ajatteli: Se luulee kaiken tietävänsä Eero ei ole sinun! Kiukku kupli.
Aili alkoi muistella, että Eero oli muuttunut. Hän oli yhä useammin työ”matkalla”, oli kiireitä, joihin piti lähteä viime tingassa, ja yhtäkkinen pilkkikärpänen tuntui purevan. Ei ollut ennen moisia harrastuksia. Jokainen nainen haistaa valheen: ilmassa leijui kuin painostava ukkospilvi, jonka alla kaikki sanat jäävät sanomatta.
Aili yritti kuitenkin hätistellä synkät ajatukset tiehensä. Jos vaikka kaikki olikin vain hänen päässään? Ehkä Eero oli puhdas kuin Hangon keksi.
Iltaruokailun jälkeen, kun Eero kiitti hyvästä karjalanpaistista, Aili tarttui härkää sarvista.
Eero, oletko rakastunut? yritti Aili saada sanotuksi.
Olen, sanoi Eero varovasti.
Tänään kävi sun ihastuksesi täällä. Onko tämä teillä vakavaa? Aili pelkäsi jo vastausta.
Olen roisto! En voi elää ilman Viljaa! Hukun ilman häntä! Kokeilin unohtaa, en pystynyt! Anna minun mennä, Aili! Eero rukoili.
Saat mennä Aili tajusi, ettei auta vedota omatuntoon, muistuttaa lapsista: elämä mittaa kaiken.
Eero lähti Viljan luo.
Aili matkasi kaupunkikirkkoon hakemaan neuvoa isä Kustilta. Pappi kuunteli surun ja sanoi:
Tyttäreni, rakkaus on pitkämielinen eikä koskaan lopu, näin sanotaan Sanassa. Muista, sinulla on oikeus erota, kun mies vaeltaa synnin tiellä. Jos tahdot, voit antaa anteeksi, rukoilla ja odottaa. Jumalan tiet ovat arvoituksellisia
Kahden kuukauden kuluttua Aili huomasi kantavansa lasta sydämensä alla. Se oli Eeron lapsi. Aili iloitsi ja ajatteli, että ehkä tämä oli merkki: ehkä Eero vielä katuu ja palaa kotiin. Sen ajatuksen varassa Aili eli kaikki raskauden kuukaudet.
Lapsi syntyi, ja Ailin äiti ehdotti nimeksi Jani, joka suomalaisittain vastaa Eeroa. Ehkähän sinun Eerosi vielä palaa. Kaikenlaista elämä antaa…
Onneksi Ailin äiti auttoi kaikessa. Hän hoiti lapsia, ruokki, tarinoi ja opetti elämää.
Eero ei unohtanut Kaisaa ja Teppoakaan. Tuli ja vei heitä Kalamajalle, toi tuliaisia ja laittoi euroja Ailille kirjekuoressa.
Aili kielsi lapsia kertomasta isälleen pikkuveljestä, Jani-pojasta. Mutta eihän heitä saanut hillittyä: Kaisa paljasti salaisuuden Eerolle, kun oli hänen luonaan yötä. Eero päätteli, että Aili on viimein löytänyt uuden miehen. Hänen sydäntään puristi outo kaiho entisestä onnesta Ei hän tullut ajatelleeksi, että Jani on hänen omansa!
Sillä välin uusi vaimo, Vilja, makasi säilössä Naistenklinikalla. Eero kävi tuomassa omenia, suolakurkkuja, etsi maukasta liitua, koska Viljalta puuttui kalkkia ja hän napsi liitupaloja intohimoisesti. Mutta kaikki päättyi onnettomasti. Vilja synnytti tytön, joka oli jo poissa syntyessään. Toinen raskaus päättyi keskenmenoon.
Vilja suri kahden menetyksen tuskissa ja halusi pitää tauon. Mutta kohtalo teki oman juonensa
Eero pysyi koko ajan Viljan tukena. Hän kantoi syyllisyytensä, hoiti Viljaa. Jokaisella oli huolensa.
Samaan aikaan Ailin luona alkoi piipahtaa vanha opiskelijatoveri, Jarmo. Kun Aili oli nuori, Jarmo yritti päästä hänen suosioonsa, ja heti kun valmistuttiin, Jarmo kosi. Ailille Jarmo oli aina liian pikkutarkka, äidin lellikki ja analysoija. Vaikka muut tytöt opiskelijaporukasta kilpailivat Jarmon huomiosta, Aili ei syttynyt. Kun hän kohtasi Eeron, Jarmo jäi taakse. Mutta vain hetkeksi.
Saisiko istua tähän? kysyi Jarmo eräänä syysiltana täpötäydessä bussissa.
Käy vain, tokaisi Aili katseensa kääntämättä.
Taitaa olla vähän yksinäinen olo? Jarmo tivasi.
Aili huokaisi eikä ollut vastaavinaan, kunnes Jarmo kaikesta huolimatta tervehti tuttavallisesti.
Voi Aili, kauanko siitä onkaan! Mitä sinulle kuuluu?
Tule kahville! Ei vaimo suutu, jos viivyt vähän? Aili tarttui Jarmoa kädestä.
Jarmo osti pullon viiniä, karkkia ja hedelmiä.
Iltateellä Aili kertoi Jarmolle kaiken: mitä sydämessä oli. Jarmo kuunteli, nyökkäsi, eikä keskeyttänyt. Lopulta Aili antoi hänelle kiitokseksi suukon poskelle vain kiitokseksi. Jarmo lähti kotiinsa, toiveikkaana mutta kunnioittavan etäisenä.
Kävi ilmi, että Jarmo ei ollut koskaan mennyt naimisiin, ei saanut omaa perhettä. Sellainen oli hänen tiensä.
Hän toi Ailin lapsille tuliaisia ja Ailille kukkia, mutta Aili teki heti selväksi:
“Tervetuloa, mutta odotan Eeroa eikä mitään muuta voi olla.”
Jarmo oli kiitollinen ja totesi:”Ajattelen sinua kuin sisarena ja lapsiasi kuin siskonlapsina.”
Niin siitä tapasi tulla tapana…
Eeron ja Viljan perheessä tapahtui kauan kaivattu hetki: Vilja synnytti iloisen, terveen tytön, jonka nimesivät Peipiksi kuin kevätlaulajaksi.
Vilja syöksyi täysillä äitiyteen. Usein mielessä kävi Ailin kanssa käyty kipeä keskustelu. Ei tämä varastettu onni makeaa ole; pelkkää karvasta vettä.
Vasta Peipin synnyttyä Vilja alkoi tajuta, kuinka suurta tuskaa oli kantanut Ailin kotiin “Toisen suru ei opeta ketään.”
Eero rakasti pikku Peippiä valtavasti. Hän toi tytölle soittoleluja, keinuutti ja lauloi tuutulauluja. Vilja katseli hellin silmin huolehtivaa isää.
Ajan joki solisi hiljalleen
Viisi vuotta hurahti.
Lasten myötä muutkin kasvoivat.
Vilja sairastui vakavasti ennen kuin täytti kolmekymmentä. Eero oli tuskissaan: sairaalat, lääkärit, hinnakkaat hoidot, lääkkeet
Vilja oli kasvokkain kuoleman kanssa.
Eero yritti lohduttaa, toisti toivoa. Näki, miten päivä päivältä Vilja hiipui.
Kun hoito ei enää auttanut, Vilja kuiskasi Eerolle:
Vievätkö minut Ailin luo? Pyydän.
Eero oli ihmeissään, mutta ei voinut kieltäytyä.
Aili tiesi Viljan kohtalosta Kaisa oli kertonut, hän kulki isänsä luona. Kun Eero soitti, Aili ei epäröinyt.
Eero kantoi syleilyssään Viljan entiseen kotiin.
Koko perhe kokoontui. Selityksiä odotettiin.
Aili, kädet ristissä rinnalla, osoitti silmillään makuupaikkaa. Eero laski Viljan vuoteelle, peitti vilttiin.
Jättäkää minut ja Aili kahden, pyysi Vilja heikolla äänellä.
Kaikki poistuivat hiljaa.
Aili istui vuoteen reunalle, katsoi kapeaa sairasta. Haudassakin kauniimpi, ehti ajatella.
Sitten otti Viljan kädestä hellästi.
Anna anteeksi, jos voit, Aili! Tällaista on Jumalan tuomio Pyydän, ota Peippi luoksesi. Minulla ei ole muuta kuin Eero ja sinä. Kasvata Peippiä Eeron kanssa, Vilja rukoili kyyneleet poskilla.
Aili puristi sormia.
Vilja! Ei Jumala rankaise; me rankaisemme itse. Olen jo antanut anteeksi. Peippiä et jää kaipaamaan, pidämme hänestä huolen. Te tulette tänne asumaan Eeron kanssa, niin ei kenenkään tarvitse jäädä yksin! Tämä talo on suuri, tilaa riittää.
Vielä nouset jaloille, Vilja! Jumala voi kaiken! Älä luovuta, älä pelkää! Aili rohkaisi.
Ailin talossa, kuin satumaisessa hirsimökissä, oli kaikille tilaa.
Kaikki hoitivat Viljaa. Jarmo jäi päivystämään vuodetta, puhui pitkiä toivon sanoja, löysi oikeat lauseet. Heistä tuli ystäviä. Jarmo huomasi rakastuneensa Viljaan. Peippiä hän rakasti kuin hellää kesäkukkaa. Tytölle hän kuiskasi: “Sinä olet taivaan päivänkakkara.” Tyttö olikin aivan ihme.
Vilja tahtoi elää! Hän taisteli!
Aili kylvi häneen hennon, mutta kasvavan toivon: antoi sydänvoimaa. Vilja tarrasi oljenkorteen eikä päästänyt irti.
Puoli vuotta kului toivottomuutta, kivuliaita hoitoja, luovuttamisen rajaa. Lopulta Vilja alkoi kävellä ulos pihamaalle. Hän hengitti makeaa ilmaa, tarjosi kasvonsa auringolle, hyräili laulua hampaidensa välistä, hymyili… Elämän puro virtasi takaisin Viljaan.
Vilja ajatteli Jarmoa. Eeroa hän ei rakastanut vähempää, mutta toinen vaimo on toisen! Ylös silmät oman haudan päälle, ei vieraan, kuten satakielen laulu. Jarmo oli reilu, huomaavainen, ja otti Peipin omakseen. Sellaisiakin perheitä on toisen rakkaus voi riittää kahdelle. Vilja päätti, ettei sammuttaisi Jarmon rakkautta. Kohta kaikki tasoittuisi, kunhan selviäisi.
Hiljalleen Vilja vahvistui.
Sitten koitti päivä, jolloin Vilja kertoi lounaspöydässä:
Kiitos, Aili ja Eero! Me muutamme Peipin ja Jarmon kanssa. Kiitän teitä kodista, lämpimästä huolenpidosta, rakkaudesta, jota ei osannut odottaa! En tule koskaan kohtaamaan yhtä hyviä ihmisiä. Lämmin kiitos!
Eero ja Aili katsoivat toisiaan.
He tiesivät, että Jarmon ja Viljan välillä oli syntymässä SUURI tunne. RAKKAUS.
Jokunen aika ennen sitä, Eero oli puhunut vakavasti Ailin kanssa.
Aili, miten tahansa Viljan kanssa käy, minä haluan ja aion jäädä sinun kanssasi! Sinun hyvyytesi on kuin pohjaton lähde! Otatko minut takaisin? Meillä on kolme yhteistä lasta!
Mitenkäs sinä luulet, Eero? Onko vaihtoehtoja? Otan toki, omatkin syntini minulla on! Elämä opettaa, kyllä se kouluttaa: jos et halua, niin on pakko!
Aili sulki karkulaisen syliinsä.
Entäs Peippi, Eero? Hän tarvitsee sinua isänään, Aili huolehti tytön kohtalosta.
Peippi pysyy aina lapsenani! Ovet ovat hänelle aina avoinna! Eero sanoi painokkaasti.
Jarmo, Vilja ja Peippi valmistautuivat uuteen kotiin.
Vilja, jo ulko-ovella, kutsui Eeron luokseen:
Rakasta Ailiasi! Enemmän kuin elämää. Älä loukkaa häntä. Minäkin muistan sinua, Eero! Vilja suuteli Eeroa.
Ole onnellinen, Vilja, Eero sanoi vastaukseksi.
