– Mene pois täältä! – huusi Pekka. – Mitä sinä oikein… – anoppi alkoi nousta seisomaan, tarrautuen pöydän reunaan. – Minä en ole sinun poikasi! – Pekka sieppasi hänen laukkunsa ja heitti sen käytävään. – Ettet enää ikinä tulisi tänne! – Mene pois täältä! – huusi Pekka. Maija säpsähti. Kuuden vuoden aikana hän ei ollut koskaan kuullut Pekan huutavan tuohon tapaan. – Mitä sinä oikein… – anoppi alkoi nousta, tarttuen pöydän reunaan. – Minä en ole sinun poikasi! – Pekka nappasi hänen laukkunsa ja heitti sen eteiseen. – Ettet enää ikinä näyttäytyisi täällä! …Pikku-Anni nukkui, kädet levällään kuin pieni meritähti. Maija suoristi peiton. Hän tykkäsi seistä hiljaa ja katsella tytärtään. Vuosia hän oli unelmoinut tuosta lapsesta, tehnyt töitä tullakseen äidiksi. Mies oli palannut yövuorosta – Maija tunnisti hänen askeleensa eteisessä. Väsynyt, huomattavasti laihtunut Pekka kuori kengät jalastaan. Hän paiski töitä kuin hevonen, jotta saisivat maksettua lainat, jotka otettiin lapsettomuushoitoa varten. – Nukkuuko hän? – kysyi Pekka kuiskaten. – Nukkuu. Söi hyvin ja nukahti samantien. Pekka veti Maijan kainaloonsa, painoi kasvonsa hänen kaulaansa. Hän puhui harvoin rakkaudesta, mutta Maija tiesi, että Pekka oli hänelle äärettömän kiitollinen. Että Maija ei lähtenyt, että hän ei vaihtanut Pekkaa terveeseen mieheen, että Pekka sai olla onnellinen. Kuusitoistavuotiaana Pekka sairasti sikotaudin “jalkeilla” – hän häpesi kertoa äidilleen, että siellä paisui ja sattui. Kun lopulta kertoi, oli jo myöhäistä. Taudista tuli lähes täydellinen lapsettomuus. – Äiti soitti, – Pekka sanoi hiljaa, päästämättä irti. Maija jännittyi. – Mitä Irja haluaa? – On tulossa. Iltapäivällä. Sanoi, että toi piirakoita – on kuulemma ollut ikävä. Maija huokaisi, irrottautuen miehensä syleilystä. – Pekka, onko se pakko? Viimeksi hän sai minut täysin tolaltaan niillä soodahuuhde-ohjeillaan. – Maija, se on äiti… Hän haluaa nähdä Annin. Vuosi täyteen, eikä ole nähnyt lasta kuin valokuvasta. Onhan hän mummi. – Mummi, – Maija hymyili katkerasti. – Joka pitää tytärtämme “vieraan sokkonsa”. He adoptoivat Annin vuosi sitten. Terveistä vastasyntyneistä jonotettiin heidän alueellaan iäisyyksiä. Suhteet, kirjekuori rahaa “osaston tarpeisiin” ja tuttavan kätilön neuvokkuus auttoivat. Lapsi oli syntynyt nuorelle, pelokkaalle teinitytölle, jolle vauva olisi ollut elämän tuho. Maija muisti vieläkin sen päivän: pieni nyytti, kolmisen kiloa, ja siniset silmät katsoivat syliin. – No, – Maija kääntyi. – Tulkoon käymään. Kyllä me selvitään. Mutta jos hän taas aloittaa… – Ei aloita, – Pekka lupasi. – Oikeasti. Anoppi, Irja, tuli iltapäivällä. Astui asuntoon ja täytti sen läsnäolollaan. Komea, kovaääninen ja maalaisella otteella varustettu nainen, joka pysäyttäisi hevosen ja sammuttaisi tuvan – ja veisi vielä kaikkien hermot mennessään. – Voi hyvänen aika! – hän hihkui jo ovella, tuoden ruutukassinsa eteiseen. – Junassa täyttä, metrossa ahdasta. – Miten te asutte näin korkealla? Hissi pitää kamalaa meteliä, pelkäsin henkeni puolesta! – Päivää, äiti, – Pekka suukotti poskelle ja nappasi raskaan laukun. – Tule sisään, pese kädet ensin. Irja kuori takin, paljasti kukikkaan mekon ja silmäili Maijaa ylhäältä alas. – Päivää vaan, Irja, – Maija hymyili. – Päivää päivää – olet Maija kovin laihtunut. Luut vaan törröttää. Mistä miehesi pitää kiinni? Katselen, että Pekka on laihtunut. Etkö anna tarpeeksi ruokaa? Syötit vaan salaatilla ja mies näännytät nälkään? – Pekka syö aivan hyvin, – Maija tokaisi posket hehkuen. – Tulkaa pöytään. Keittiössä Irja avasi laukkunsa: konteissa oli karjalanpiirakoita, tölkki suolakurkkuja ja pala palvattua. – Tässä syötävää. Täällä kaupungissa on pelkkää muovia tarjolla – pureskelette vain sitä. Hän istui pöytään ja nojasi raskain kyynärpäin pöytään. – No, kertokaas, miten elätte? Saitteko lainat maksettua noiden kokeilujen vuoksi? Maija puristi haarukkaa. Kokeiluja! Niin hän kutsui kuuden vuoden kipua, toivoa ja epätoivoa. – Melkein maksettu, äiti, – murahti Pekka, nostellen salaattia. – Ei puhuta rahasta. – Mistähän sitten puhutaan? – ihmetteli Irja, haukaten piirakkaa. – Säästä puhutaan? Meillä tuolla kylällä, sun veljellä kolmas syntyi. Terve tyttö, kaunis! Viisi kiloa! Ja Sanni, sun sisko, odottaa kaksosia. Siinä on sukua! Meidän suku on vahva, Pekka. Meillä tulee lapsia. Hän katsoi Maijaa painokkaasti. – Jos ei pilaa geenejä tietysti… Maija laski haarukan syrjään. – Irja, me ollaan tästä puhuttu sata kertaa. Vika ei ole minussa. Meillä on lääkärin lausunnot. – Älä nyt viitsi! – Irja huitaisi. – Paperit on lääkärin rahan kuorimista varten. Sikotauti… Sanoisin! – Meillä päin kylällä kaikki pojat sairasti, ja jokaisella on joukko lapsia. – Pekka, vaimos on narrannut sua, jotta peittäisi oman vikansa. – Äiti! – Pekka löi kämmenen pöytään. – Lopeta jo! Irja tarttui teatraalisesti rintaansa. – Älä korota ääntä äidille! Viisi lasta kasvattanut, tiedän elämän. Näen, että Maija on kapea – lapsen lantio. Ei sieltä lapsia tule! Tyhjiä kukkia. – Me ollaan onnellisia, äiti, – Pekka sanoi hiljaa. – Meillä on tytär, Anni. – Tytär… – Irja tuhisi. – Näytä edes. He siirtyivät lastenhuoneeseen. Anni oli herännyt ja leikki pehmolelulla. Vieras nainen sai Annin kurtistamaan kulmia, mutta ei itkua. Luonne oli rauhallinen. Irja tuli sängyn viereen. Maija seisoi vieressä, varuillaan. Irja tarkasteli tyttöä pitkään, siristeli. Sitten ojensi kätensä ja hipaisi poskea. Anni vetäytyi kauemmas. – No, kenen näköinen tuo muka on? – Irja tuhahti. – Tumma silmä, meillä kaikki vaaleasilmäisiä. – Annilla on siniset silmät, – korjasi Maija. – Tummansiniset. – Nenäkään ei käy, perunannäköinen. Sinulla, Maija, nenä terävä, Pekalla suora. Mutta tuo… Hän oikaisi selkäänsä ja pyyhkäisi kädet kuin lika olisi tarttunut. – Vierasta sukua, vieraita piirteitä! He palasivat keittiöön. Pekka kaatoi vettä, kädet vapisivat. – Äiti, kuuntele, – Pekka aloitti rauhallisesti. – Me rakastamme Annia! Hän on meidän – papereissa, ja ennen kaikkea sydämessä. – Ja me yritämme vielä – lääkärit sanoo, että on mahdollisuus, vaikka pieni. Mutta vaikka ei onnistuisikaan, meillä on perhe. Irja istui, puri huulia yhteen. Häntä aivan kalvoi. Viiden lapsen äidille, kahdentoista lapsen mummille, oli fyysisesti vaikeaa hyväksyä, että poika tuhlasi elämäänsä “vieraaseen”. – Voi Pekka, olet surkea, – huokasi hän lopulta. – Kolmekymmentäviisi ja miehen parhaat vuodet hukuta tuohon löytölapseen. – Älä sano häntä niin! – Maija karjaisi. – Mitä sitten – prinsessaksi? – Sinä, rakkaani, olisit hiljaa! Et saa omaa aikaiseksi, harhautit miehesi. Lahjuksen ostit… Ostitte kuin kissan toreilta! – Se on meidän lapsemme! – Lapsi on kun on oma! On öisin valvottu, on pahoinvointi, on synnytetty tuskassa! – Tämä… – hän huitaisi lastenhuoneeseen päin. – Pelkkä leikkiä vain – otitte valmiin. Jonkun nuoren huonon tytön sikiö. – Geenejä ei kirveelläkään poisteta, sana vaan! Kasvaa – ja kyllä näyttää teille. Karkaa kädestä! Samanlainen kuin äitinsä. Hylkää ennen kuin on liian myöhäistä! Maija näki miehensä silmien laajentuvan. Pekka nousi hitaasti. – Mene pois, – sanoi hän hiljaa. Irja hämmästyi. – Mitä? – Mene pois täältä! – huusi Pekka! Maija säpsähti – ei kuuden vuoden aikana ollut kuullut Pekan huutavan noin. – Mitä sinä oikein… – anoppi alkoi nousta, tarrautuen pöydän reunaan. – Minä en ole sinun poikasi! – Pekka sieppasi hänen laukkunsa ja paiskasi eteiseen. – Ettet enää ikinä tulisi tänne! Lapsen hylätäkö? Luuletko ihmisestä olevan tavaran? Tämä on minun tyttäreni! Minun! Ja sinä… sinä… Hän haukkoi henkeä. – Sinä olet hirviö, et äiti! Mene sinne kylään ja laske omat “sukusi”. Tänne et enää tule! Et koskaan enää! Lastenhuoneesta kuului itkua. Maija riensi ovelle, mutta pysähtyi katsomaan anopin kasvoja – sen väri vaihtui punaisesta harmaaseen. Irja haukkoi henkeä kuin kala kuivalla. Sydäntä pitelevä käsi kouraisi mekkoa. – Pekka… – hän änkytti. – Kipu… Sydän… Ja lysähti kyljelleen, kaataen tuolin. Rytinä ja lapsen itku sekoittuivat. Maija soitti ambulanssin. Pekka polvillaan avasi kauluksen. – Äiti, mitä nyt? Hengitä! Irja korisi. Lääkärit tulivat nopeasti. Jo ovella huusivat: – Infarkti! Laaja! Paarit, heti! Kun lääkärit lähtivät, Pekka istui eteisen lattialla, selkä seinää vasten. Hän katsoi äitinsä unohtunutta huivia. – Syy on minussa? – hän kysyi. Maija istui viereen ja puristi hänen kylmää kättään. – Ei. Se on hänen. Omasta vihastaan. – Hänhän on äiti, Maija. – Hän ehdotti, että hylkäät oman lapsesi. Pekka, herää! Sinä puolustit perhettäsi. Tunnin kuluttua puhelin alkoi väristä. Sisko Sanni soitti. Sitten veli Jukka. Pekka ei vastannut. Tuli viesti tädiltä: – Äiti on teho-osastolla. Lääkärit sanoo, että vähän toivoa. Surmasitko, hirviö? Kadotkoon sinun osasi. Koko suku kiroaa sinua! Älä tule ikinä! – No, siinä se sitten on. Ei ole enää sukua minulla. Maija painoi kädet Pekan hartioille, tunsi kehon vapisevan. – On kyllä, – sanoi hän lujasti. – Sinulla on minä. Sinulla on Anni. Me ollaan sun suku! Oikea! Se, joka ei jätä. Hän nousi ja veti Pekan mukaan. – Mennään. Anni pitää ruokkia. Hän pelästyi. Illalla he istuivat keittiössä. Anni leikki jaloissa. Pekka katsoi lasta kuin ensikertaa. – Tiedätkö, – Pekka sanoi yhtäkkiä, – yhdessä asiassa äiti oli oikeassa. Maija jännittyi. – Missä? – Geenit ei katoa sormella pyyhkäisten. Mutta geenit ei ole pelkkää silmien väriä tai nenän muotoa. Se on kykyä rakastaa. Äidillä oli viisi lasta, mutta rakkautta – kuin kivessä. Ehkä minä olenkin adoptoitu? Koska minä osaan rakastaa… Niin, pieni! Hän nosti tytön syliin. Anni nappasi nenästä ja nauroi. – Isi, – sanoi ensikertaa. Pekka jähmettyi. Tunteet purkautuivat, kyyneleet valuivat Annin vaaleanpunaiseen haalariin. – Isi, – hän toisti. – Kyllä, pieni. Minä olen isisi. Enkä koskaan jätä sinua. Äiti tokeni, mutta Pekka ei enää pidä yhteyttä. Sukulaisille hän on nyt vihollinen numero yksi. Maijan on vaikea sanoa ääneen, mutta hän on vain helpottunut. Ilman ikuisia katkeruuksia ja pilkkaa on helpompi elää. Mihin sellaisia sukulaisia tarvitaan? Ilmankin pärjää… Mitä mieltä olet anopin monologista? Kerro ajatuksesi kommenttikentässä ja laita tykkäys!

Mene pois! huusi Jussi.

Mitä sinä nyt, poika… anoppi, Irja, nousi hitaasti pöydän reunasta tukea hakien.

En ole sinun poikasi! Jussi nappasi Irjan laukun ja heitti sen eteiseen. Et halua nähdä sinua täällä enää!

Mene pois! Jussi melkein karjui.

Sanni hätkähti. Kuuden vuoden aikana hän ei ollut ikinä kuullut Jussin huutavan noin.

Irja alkoi nousta seisomaan, mutta Jussi oli jo heittänyt laukun kauas.

Hetken päästä Sanni seisoi lastenhuoneessa ja katseli nukkuvaa tytärtään. Pieni Elvi makasi sängyssä kädet levällään kuin meritähti. Sanni silitti lämpimästi pientä päätä oli uskomatonta, että tämä ihana lapsi oli todella heidän, niin pitkään hän oli haaveillut äitiydestä.

Jussi palasi yövuorosta, hänestä kuului tuttu ääni eteisessä. Sanni sulki varovasti Elvin oven.

Jussi riisui kengät, näyttäen väsyneemmältä ja hoikemmalta kuin ennen. Töitä hän paiski kuin härkä, että saisivat viimeisetkin lainanlyhennykset maksettua lainat, jotka oli otettu lapsettomuushoitoja varten.

Nukkuuko hän? Jussi kuiskasi.

Nukkuu. Söi juuri hyvin ja sammui.

Jussi halasi Sannia tiukasti, painoi kasvonsa tämän kaulaan. Hän sanoo harvoin rakastavansa Sannia, mutta Sanni tiesi, miten syvästi kiitollinen mies oikeasti on.

Kiitollinen, että Sanni pysyi rinnalla. Kiitollinen, ettei nainen hylännyt heikkoa miestä, vaan teki tästä isän.

Jussilta meni teini-iässä sikotauti ohi huomaamatta hän häpesi kertoa äidilleen vaivastaan. Kun kertoi, oli jo myöhäistä ja seurauksena melkein täydellinen hedelmättömyys.

Äiti soitti, Jussi sanoi kulahtaneesti halauksesta irrottamatta.

Sanni jännittyi.

Mitä hän haluaa, Irja?

Tulee kylään. Lounasaikaan. Väitti leiponeensa pullaa, ikäväkin oli.

Sanni huokaisi irtautuen Jussista.

Jussi, pitäisikö jättää väliin? Viimeksi sain hermoromahduksen hänen piikittelyistään, etenkin niistä soodavesiohjeista.

Sanni, hän on kuitenkin äitini… Hän haluaa nähdä Elvin. Vuosi mennyt, eikä mummo ole nähnyt tyttöä kuin kuvista. Onhan hän sentään mummo.

Mummo, Sanni hymyili happamasti. Jonka mielestä meidän tyttö on lumppa.

He adoptoivat Elvin vuosi sitten. Sairaaloiden jonot terveisiin vastasyntyneisiin olivat niin pitkät, että harmaantua olisi ehtinyt.

Onneksi tutut auttoivat, kasvot ja reilu käteinen suljetussa kuoressa osaston tarpeisiin.

Tyttö syntyi nuorelle, pelokkaalle koululaiselle, jolle lapsi olisi romuttanut koko tulevaisuuden.

Sanni muisti yhä hetken: pieni nyytti, kolme kiloa, kirkkaat siniset silmät, jotka katsoivat suoraan sydämeen.

No hyvä, Sanni kääntyi. Tulkoon sitten. Kestetään. Mutta jos Irja taas alkaa…

Ei ala, Jussi lupasi vakavasti.

Irja saapui lounalaikaan. Hän tuli ovesta sisään kuin tuulimyrsky, täytti eteisen isolla olemuksellaan.

Maalaistahtoinen, äänekäs nainen sellainen, joka voisi pysäyttää hevosen, suojata tuvan ja laittaa lähipiirillä pasmat sekaisin.

Herranen aika! hän huusi jo ulkona, kolhi iso ruudullinen laukkunsa ovenpieleen. Aivan kamala matka! Junassa hiki, metrossa ruuhkaa!

Miksi te näin korkealle muutitte? Hissi rätisee ja pomppaa luulin tukehtuvani!

Hei äiti, Jussi suuteli poskelle ja nappasi raskaan laukun. Tule sisään, pese kädet.

Irja riisui takin ja paljasti kukikkaan mekkonsa, joka pingottui tukevan vartalon ympärille heti naisen katse porautui Sanniin.

Tarkkaili päästä varpaisiin, kuin lehmää markkinoilla.

Terve, Irja, Sanni yritti hymyillä.

Joo joo, hei vaan, Irja mutristi suutansa. Sinä olet laihan näköinen, Sanni. Miehestä saa vain luut kiinni.

Katson vaan, ettei Jussiakaan ole. Etkö ruokaa tee ollenkaan? Koko perhe kai elää heinällä!

Jussi syö kyllä hyvin, Sanni tokaisi, posket kuumina. Käykää pöytään.

Keittiössä Irja alkoi välittömästi purkaa ruokalaukkuaan esiin tuli konteissa karjalanpiirakoita, suolakurkkuja ja iso pala savustettua kinkkua.

Syökää. Teidän kaupungissa on pelkkää muovia joudutte pureskelemaan muovia.

Istui pöytään, nojaen kyynerpäillään raskaasti tasoon.

No kertokaa. Miten teillä menee? Saitteko lainat hoidettua niihin kokeiluihin?

Sanni puristi haarukkaa. Kokeilut! Siinä sivussa piilivät vuodet täynnä kipua ja epätoivoa.

Melkein saatiin, äiti, Jussi murahti, lapaten salaattia lautaselle. Älä puhu rahasta.

No mistä sitten kuuluu puhua? Irja ihmetteli haukatessaan piirakkaa. Säästä ja viljasta? Meillä muualla päin, Tuomon luona, kolmas lapsi syntyi juuri.

Tyttö on terve, kunnon rotevakin! Neljä kiloa! Ja Maija, sisko, odottaa kaksosia. Se on sitä oikeaa sukua!

Meidän suku, Jussi, on vahva ja hedelmällinen. Hän katsoi Sanniin merkitsevästi.

Paitsi jos ei geenit ole kunnossa…

Sanni laski hitaasti haarukan kädestään.

Irja, tästä asiasta on puhuttu. Ei ole minusta kiinni. Meillä on lääkärinlausunnot.

Ei niillä papereilla mitään tee, Irja huitaisi. Lääkärit keksivät tekosyitä rahasta! Sikotauti… Kuka niitä uskoo!

Meilläpäin puoli kylää sai sikotaudin, silti kaikilla on seitsemän lasta polvella.

Sinua, Jussi, vaimosi on huijannut laittoi syyn itsensä päälle.

Äiti! Jussi pamautti pöytään.

Irja tarttui teatraalisesti rintaansa.

Et huuda äidillesi! Minä kasvatan viisi lasta, minä tiedän elämää. Sanni, sinä olet aivan liian kapealanteinen ei siitä voi tulla lapsia. Se on luontovirhe!

Me ollaan onnellisia, äiti Jussi sanoi hiljaa. Meillä on Elvi, meidän tyttö.

Tyttö… Näytä edes!

He menivät lastenhuoneeseen. Elvi oli herännyt, istui sängyssä ja pyöritteli sormillaan nallea.

Kun tuntematon nainen tuli näköpiiriin, Elvi kurtisti kulmat, mutta ei itkenyt. Rauhallinen luonne Sanni tiesi.

Irja astui sängyn ääreen, Sanni seurasi vieressä hän oli valmiina nappamaan lapsen syliin.

Irja tuijotti kauan tyttöä, siristeli silmiään. Sitten kosketti pyöreää poskea. Elvi vetäytyi kauemmas.

Mistä tuollainen? Irja sanoi tyytymättömästi. Mitkä nuo tummat silmät? Meidän suvussa kaikilla on vaaleat silmät!

Elvillä on siniset silmät, Sanni korjasi. Tummansiniset.

Nenääkin katso. Oikea perunanenä! Sinulla, Sanni, on terävä nenä, Jussilla suora. Tämä?

Irja pyyhki kädet kuin likaiset.

Vieraan sukua, vieraat piirteet!

Palasivat keittiöön. Jussin kädet tärisivät kun hän kaatoi vettä lasiin.

Kuuntele nyt, äiti, yritti Jussi pehmeästi. Me rakastetaan Elviä. Hän on meidän. Kaikella tavalla papereilla ja sydämellä.

Ja me vielä yritämme saada itsekin lääkärit sanovat, että pieni toivo vielä on. Mutta jos ei tule meillä on jo perhe.

Irja istui, suupielet kireällä, ja puhisi. Viiden lapsen äidille, kaksitoista lapsen mummolle, oli melkein fyysisesti tuskallista katsoa, miten oma veri rakastaa toista.

Sinä olet yksinkertainen, Jussi, hän päästi. Kolkytviisi vuotta. Olet parhaimmillasi. Ja hoidat vierasta!

Älä ikinä sano Elviä noin! Sanni ärähti.

Mikä hän sitten on? Prinsessa vai? Sinä et edes osaa synnyttää, nainen! Mieheltäkin veit järjen. Lahja vain… Ostitte kuin kissan torilta!

Hän on meidän lapsi!

Lapsi on kun se on oma! Kun valvot öitä, kun oksennat raskausaamuna, kun synnytät kivulla!

Ja tämä… hän viittaa lastenhuoneeseen. Leikkimistä! Nappasitte valmiin, jostain nuorelta hupakolta.

Geenit, luuletko että ne leikkaantuvat veitsellä? Kasvaa, ja näyttää teille vielä! Parasta luopua kun voi!

Sanni näki Jussin silmien laajenevan. Mies nousi hitaasti.

Pois, sanoi hän hiljaa.

Irja hätkähti.

Mitä?

Mene pois täältä! Jussi huusi nyt kunnolla.

Sanni taas säikähti. Ei ollut ikinä kuullut tätä ääntä.

Mitä sinä nyt, poika… Irja haparoi pöydän reunasta, nousten vaivalloisesti.

En ole sinun poikasi! Jussi nappasi laukun ja heitti eteiseen. Et astu enää meidän kotiin! Lapsen, meidän lapsen, pitäisi heittää pois?!

Sinä et ymmärrä. Tämä on minun tyttäreni. Minun. Ja sinä… sinä…

Jussin henki vinkui.

Olet hirviö etkä äiti! Mene vaan sinne kylään laskemaan omia suursukuja. Älä tule enää koskaan meille!

Elvin itku kuului lastenhuoneesta. Sanni ryntäsi ovelle, mutta pysähtyi Irjan kasvot muuttuivat punaisista harmaiksi.

Irja haukkoi henkeä, käsi puristi mekkoa rinnan päältä.

Jussi… hän kähisi. Sattuu… Polttaa…

Irja lysähti raskaasti, kuin rehupussi. Tuoli kaatui. Lapsen itku ja tuolin kolina sekoittuivat.

Sanni soitti hätänumeroon. Jussi polvistui äitinsä viereen ja vapisin käsin avasi napit mekon kauluksesta.

Äiti, hengitä! Äiti, älä nyt…

Irja rohisi.

Lääkärit tulivat nopeasti. Oven läpi kuului kommentti:

Infarkti. Laaja. Kantolavalle, heti!

Kun ovi sulkeutui heidän jälkeensä, Jussi lysähti eteisen lattialle, selkä seinää vasten. Hän katsoi Irjan unohtamaa huivia, joka oli tippunut lipaston päälle.

Vuoko minä hänet näin? Jussi ääni oli hiljainen.

Sanni istui viereen, tarttui hyiseen käteen.

Ei. Se oli hänen oma syynsä. Omalta katkeruudeltaan.

Mutta hän on minun äitini.

Hän oli valmis heittämään meidän tyttären, kuin pilatun tavaran. Jussi, älä unohda! Sinä puolustit kotiasi.

Tunnin päästä Jussin puhelin soi. Sisko, Maija. Sitten Tuomo, veli. Jussi ei vastannut.

Sitten tuli viesti tädiltä:

Äiti on teho-osastolla. Lääkärit eivät lupaa mitään. Jussi, sinä etäätätit meidät kaikki! Koko suku kiroaa sinua. Älä tule tänne enää!

No, nyt se on tässä. Minulla ei ole enää sukua.

Sanni halasi miestä hartioista, tunsi kuinka tämä tärisi hiljaa.

Onhan, Sanni vastasi vakaasti. Sinulla on minut. On Elvi. Me ollaan sun perhe! Oikea perhe! Emme jätä sinua.

Sanni nousi ja veti Jussin ylös.

Mennään. Elvi pitää saada syötettyä. Hän säikähti.

Illalla istuivat keittiössä. Tyttö leikki jaloissa palikoilla, rauhoittuneena. Jussi katsoi Elviin pitkään, kuin näkisi tytön ensi kertaa.

Tiedätkö, Jussi sanoi yhtäkkiä äidillä oli yhdessä asiassa oikea.

Sanni jähmettyi.

Missä?

Geenejä ei voi pyyhkiä pois. Mutta geenit eivät ole vain silmien väriä tai nenän muotoa. Ne ovat kykyä rakastaa.

Äidillä viisi lasta, mutta rakkaus… sitä hänessä oli kuin kivessä. Ehkä minä olen adoptoitu? Ainakin osaan rakastaa. Niin kuin sinä, pieni rakas!

Jussi kumartui ja nosti Elvin syliin. Tyttö tarttui hänen nenäänsä ja nauroi.

Isi, Elvi sanoi yhtäkkiä selvästi.

Ensimmäistä kertaa. Ennen on ollut vain ma-ma ja ba-ba.

Jussi pysähtyi. Kyyneleet, joita hän oli pidätellyt, putosivat poskille ja Elvin vaaleanpunaiselle haalarille.

Isi, Jussi toisti hiljaa. Kyllä, pieni. Minä olen sinun isäsi. Eikä kukaan koskaan vie sinua minulta.

Irja toipui hiukan, mutta Jussi ei enää pidä yhteyttä. Muulle suvulle Jussi on nyt hylkiö numero yksi.

Sanni häpeää myöntää, mutta helpotus elää ilman jatkuvia kaunoja ja myrkyllistä sukua on niin paljon kevyempää.

Mitä me sellaisilla suvulla tekisimme? Hyvin pärjätään ilman!

Miltä Irjan monologi kuulosti sinusta? Kerro ajatuksesi vaikka viestillä tai tykkää, jos teksti kosketti.

Rate article
vsematerialy
– Mene pois täältä! – huusi Pekka. – Mitä sinä oikein… – anoppi alkoi nousta seisomaan, tarrautuen pöydän reunaan. – Minä en ole sinun poikasi! – Pekka sieppasi hänen laukkunsa ja heitti sen käytävään. – Ettet enää ikinä tulisi tänne! – Mene pois täältä! – huusi Pekka. Maija säpsähti. Kuuden vuoden aikana hän ei ollut koskaan kuullut Pekan huutavan tuohon tapaan. – Mitä sinä oikein… – anoppi alkoi nousta, tarttuen pöydän reunaan. – Minä en ole sinun poikasi! – Pekka nappasi hänen laukkunsa ja heitti sen eteiseen. – Ettet enää ikinä näyttäytyisi täällä! …Pikku-Anni nukkui, kädet levällään kuin pieni meritähti. Maija suoristi peiton. Hän tykkäsi seistä hiljaa ja katsella tytärtään. Vuosia hän oli unelmoinut tuosta lapsesta, tehnyt töitä tullakseen äidiksi. Mies oli palannut yövuorosta – Maija tunnisti hänen askeleensa eteisessä. Väsynyt, huomattavasti laihtunut Pekka kuori kengät jalastaan. Hän paiski töitä kuin hevonen, jotta saisivat maksettua lainat, jotka otettiin lapsettomuushoitoa varten. – Nukkuuko hän? – kysyi Pekka kuiskaten. – Nukkuu. Söi hyvin ja nukahti samantien. Pekka veti Maijan kainaloonsa, painoi kasvonsa hänen kaulaansa. Hän puhui harvoin rakkaudesta, mutta Maija tiesi, että Pekka oli hänelle äärettömän kiitollinen. Että Maija ei lähtenyt, että hän ei vaihtanut Pekkaa terveeseen mieheen, että Pekka sai olla onnellinen. Kuusitoistavuotiaana Pekka sairasti sikotaudin “jalkeilla” – hän häpesi kertoa äidilleen, että siellä paisui ja sattui. Kun lopulta kertoi, oli jo myöhäistä. Taudista tuli lähes täydellinen lapsettomuus. – Äiti soitti, – Pekka sanoi hiljaa, päästämättä irti. Maija jännittyi. – Mitä Irja haluaa? – On tulossa. Iltapäivällä. Sanoi, että toi piirakoita – on kuulemma ollut ikävä. Maija huokaisi, irrottautuen miehensä syleilystä. – Pekka, onko se pakko? Viimeksi hän sai minut täysin tolaltaan niillä soodahuuhde-ohjeillaan. – Maija, se on äiti… Hän haluaa nähdä Annin. Vuosi täyteen, eikä ole nähnyt lasta kuin valokuvasta. Onhan hän mummi. – Mummi, – Maija hymyili katkerasti. – Joka pitää tytärtämme “vieraan sokkonsa”. He adoptoivat Annin vuosi sitten. Terveistä vastasyntyneistä jonotettiin heidän alueellaan iäisyyksiä. Suhteet, kirjekuori rahaa “osaston tarpeisiin” ja tuttavan kätilön neuvokkuus auttoivat. Lapsi oli syntynyt nuorelle, pelokkaalle teinitytölle, jolle vauva olisi ollut elämän tuho. Maija muisti vieläkin sen päivän: pieni nyytti, kolmisen kiloa, ja siniset silmät katsoivat syliin. – No, – Maija kääntyi. – Tulkoon käymään. Kyllä me selvitään. Mutta jos hän taas aloittaa… – Ei aloita, – Pekka lupasi. – Oikeasti. Anoppi, Irja, tuli iltapäivällä. Astui asuntoon ja täytti sen läsnäolollaan. Komea, kovaääninen ja maalaisella otteella varustettu nainen, joka pysäyttäisi hevosen ja sammuttaisi tuvan – ja veisi vielä kaikkien hermot mennessään. – Voi hyvänen aika! – hän hihkui jo ovella, tuoden ruutukassinsa eteiseen. – Junassa täyttä, metrossa ahdasta. – Miten te asutte näin korkealla? Hissi pitää kamalaa meteliä, pelkäsin henkeni puolesta! – Päivää, äiti, – Pekka suukotti poskelle ja nappasi raskaan laukun. – Tule sisään, pese kädet ensin. Irja kuori takin, paljasti kukikkaan mekon ja silmäili Maijaa ylhäältä alas. – Päivää vaan, Irja, – Maija hymyili. – Päivää päivää – olet Maija kovin laihtunut. Luut vaan törröttää. Mistä miehesi pitää kiinni? Katselen, että Pekka on laihtunut. Etkö anna tarpeeksi ruokaa? Syötit vaan salaatilla ja mies näännytät nälkään? – Pekka syö aivan hyvin, – Maija tokaisi posket hehkuen. – Tulkaa pöytään. Keittiössä Irja avasi laukkunsa: konteissa oli karjalanpiirakoita, tölkki suolakurkkuja ja pala palvattua. – Tässä syötävää. Täällä kaupungissa on pelkkää muovia tarjolla – pureskelette vain sitä. Hän istui pöytään ja nojasi raskain kyynärpäin pöytään. – No, kertokaas, miten elätte? Saitteko lainat maksettua noiden kokeilujen vuoksi? Maija puristi haarukkaa. Kokeiluja! Niin hän kutsui kuuden vuoden kipua, toivoa ja epätoivoa. – Melkein maksettu, äiti, – murahti Pekka, nostellen salaattia. – Ei puhuta rahasta. – Mistähän sitten puhutaan? – ihmetteli Irja, haukaten piirakkaa. – Säästä puhutaan? Meillä tuolla kylällä, sun veljellä kolmas syntyi. Terve tyttö, kaunis! Viisi kiloa! Ja Sanni, sun sisko, odottaa kaksosia. Siinä on sukua! Meidän suku on vahva, Pekka. Meillä tulee lapsia. Hän katsoi Maijaa painokkaasti. – Jos ei pilaa geenejä tietysti… Maija laski haarukan syrjään. – Irja, me ollaan tästä puhuttu sata kertaa. Vika ei ole minussa. Meillä on lääkärin lausunnot. – Älä nyt viitsi! – Irja huitaisi. – Paperit on lääkärin rahan kuorimista varten. Sikotauti… Sanoisin! – Meillä päin kylällä kaikki pojat sairasti, ja jokaisella on joukko lapsia. – Pekka, vaimos on narrannut sua, jotta peittäisi oman vikansa. – Äiti! – Pekka löi kämmenen pöytään. – Lopeta jo! Irja tarttui teatraalisesti rintaansa. – Älä korota ääntä äidille! Viisi lasta kasvattanut, tiedän elämän. Näen, että Maija on kapea – lapsen lantio. Ei sieltä lapsia tule! Tyhjiä kukkia. – Me ollaan onnellisia, äiti, – Pekka sanoi hiljaa. – Meillä on tytär, Anni. – Tytär… – Irja tuhisi. – Näytä edes. He siirtyivät lastenhuoneeseen. Anni oli herännyt ja leikki pehmolelulla. Vieras nainen sai Annin kurtistamaan kulmia, mutta ei itkua. Luonne oli rauhallinen. Irja tuli sängyn viereen. Maija seisoi vieressä, varuillaan. Irja tarkasteli tyttöä pitkään, siristeli. Sitten ojensi kätensä ja hipaisi poskea. Anni vetäytyi kauemmas. – No, kenen näköinen tuo muka on? – Irja tuhahti. – Tumma silmä, meillä kaikki vaaleasilmäisiä. – Annilla on siniset silmät, – korjasi Maija. – Tummansiniset. – Nenäkään ei käy, perunannäköinen. Sinulla, Maija, nenä terävä, Pekalla suora. Mutta tuo… Hän oikaisi selkäänsä ja pyyhkäisi kädet kuin lika olisi tarttunut. – Vierasta sukua, vieraita piirteitä! He palasivat keittiöön. Pekka kaatoi vettä, kädet vapisivat. – Äiti, kuuntele, – Pekka aloitti rauhallisesti. – Me rakastamme Annia! Hän on meidän – papereissa, ja ennen kaikkea sydämessä. – Ja me yritämme vielä – lääkärit sanoo, että on mahdollisuus, vaikka pieni. Mutta vaikka ei onnistuisikaan, meillä on perhe. Irja istui, puri huulia yhteen. Häntä aivan kalvoi. Viiden lapsen äidille, kahdentoista lapsen mummille, oli fyysisesti vaikeaa hyväksyä, että poika tuhlasi elämäänsä “vieraaseen”. – Voi Pekka, olet surkea, – huokasi hän lopulta. – Kolmekymmentäviisi ja miehen parhaat vuodet hukuta tuohon löytölapseen. – Älä sano häntä niin! – Maija karjaisi. – Mitä sitten – prinsessaksi? – Sinä, rakkaani, olisit hiljaa! Et saa omaa aikaiseksi, harhautit miehesi. Lahjuksen ostit… Ostitte kuin kissan toreilta! – Se on meidän lapsemme! – Lapsi on kun on oma! On öisin valvottu, on pahoinvointi, on synnytetty tuskassa! – Tämä… – hän huitaisi lastenhuoneeseen päin. – Pelkkä leikkiä vain – otitte valmiin. Jonkun nuoren huonon tytön sikiö. – Geenejä ei kirveelläkään poisteta, sana vaan! Kasvaa – ja kyllä näyttää teille. Karkaa kädestä! Samanlainen kuin äitinsä. Hylkää ennen kuin on liian myöhäistä! Maija näki miehensä silmien laajentuvan. Pekka nousi hitaasti. – Mene pois, – sanoi hän hiljaa. Irja hämmästyi. – Mitä? – Mene pois täältä! – huusi Pekka! Maija säpsähti – ei kuuden vuoden aikana ollut kuullut Pekan huutavan noin. – Mitä sinä oikein… – anoppi alkoi nousta, tarrautuen pöydän reunaan. – Minä en ole sinun poikasi! – Pekka sieppasi hänen laukkunsa ja paiskasi eteiseen. – Ettet enää ikinä tulisi tänne! Lapsen hylätäkö? Luuletko ihmisestä olevan tavaran? Tämä on minun tyttäreni! Minun! Ja sinä… sinä… Hän haukkoi henkeä. – Sinä olet hirviö, et äiti! Mene sinne kylään ja laske omat “sukusi”. Tänne et enää tule! Et koskaan enää! Lastenhuoneesta kuului itkua. Maija riensi ovelle, mutta pysähtyi katsomaan anopin kasvoja – sen väri vaihtui punaisesta harmaaseen. Irja haukkoi henkeä kuin kala kuivalla. Sydäntä pitelevä käsi kouraisi mekkoa. – Pekka… – hän änkytti. – Kipu… Sydän… Ja lysähti kyljelleen, kaataen tuolin. Rytinä ja lapsen itku sekoittuivat. Maija soitti ambulanssin. Pekka polvillaan avasi kauluksen. – Äiti, mitä nyt? Hengitä! Irja korisi. Lääkärit tulivat nopeasti. Jo ovella huusivat: – Infarkti! Laaja! Paarit, heti! Kun lääkärit lähtivät, Pekka istui eteisen lattialla, selkä seinää vasten. Hän katsoi äitinsä unohtunutta huivia. – Syy on minussa? – hän kysyi. Maija istui viereen ja puristi hänen kylmää kättään. – Ei. Se on hänen. Omasta vihastaan. – Hänhän on äiti, Maija. – Hän ehdotti, että hylkäät oman lapsesi. Pekka, herää! Sinä puolustit perhettäsi. Tunnin kuluttua puhelin alkoi väristä. Sisko Sanni soitti. Sitten veli Jukka. Pekka ei vastannut. Tuli viesti tädiltä: – Äiti on teho-osastolla. Lääkärit sanoo, että vähän toivoa. Surmasitko, hirviö? Kadotkoon sinun osasi. Koko suku kiroaa sinua! Älä tule ikinä! – No, siinä se sitten on. Ei ole enää sukua minulla. Maija painoi kädet Pekan hartioille, tunsi kehon vapisevan. – On kyllä, – sanoi hän lujasti. – Sinulla on minä. Sinulla on Anni. Me ollaan sun suku! Oikea! Se, joka ei jätä. Hän nousi ja veti Pekan mukaan. – Mennään. Anni pitää ruokkia. Hän pelästyi. Illalla he istuivat keittiössä. Anni leikki jaloissa. Pekka katsoi lasta kuin ensikertaa. – Tiedätkö, – Pekka sanoi yhtäkkiä, – yhdessä asiassa äiti oli oikeassa. Maija jännittyi. – Missä? – Geenit ei katoa sormella pyyhkäisten. Mutta geenit ei ole pelkkää silmien väriä tai nenän muotoa. Se on kykyä rakastaa. Äidillä oli viisi lasta, mutta rakkautta – kuin kivessä. Ehkä minä olenkin adoptoitu? Koska minä osaan rakastaa… Niin, pieni! Hän nosti tytön syliin. Anni nappasi nenästä ja nauroi. – Isi, – sanoi ensikertaa. Pekka jähmettyi. Tunteet purkautuivat, kyyneleet valuivat Annin vaaleanpunaiseen haalariin. – Isi, – hän toisti. – Kyllä, pieni. Minä olen isisi. Enkä koskaan jätä sinua. Äiti tokeni, mutta Pekka ei enää pidä yhteyttä. Sukulaisille hän on nyt vihollinen numero yksi. Maijan on vaikea sanoa ääneen, mutta hän on vain helpottunut. Ilman ikuisia katkeruuksia ja pilkkaa on helpompi elää. Mihin sellaisia sukulaisia tarvitaan? Ilmankin pärjää… Mitä mieltä olet anopin monologista? Kerro ajatuksesi kommenttikentässä ja laita tykkäys!