Mieheni on aina sanonut, etten ole tarpeeksi naisellinen – ehdotti aiemmin, että käyttäisin enemmän meikkiä, pukisin mekkoja ja olisin ”herkempi”. Olen kuitenkin aina ollut käytännöllinen, suora enkä juurikaan turhamainen. Käyn töissä, ratkon arjen ongelmia ja hoidan asiat, kuten pitää. Hän tunsi minut tällaisena – en ole koskaan yrittänyt olla joku muu. Ajan myötä nämä kommentit kuitenkin lisääntyivät. Hän alkoi verrata minua muihin naisiin somekuvissa, ystäviemme vaimoihin, kollegoihin. Sanoi, että näytän enemmän kaverilta kuin vaimolta. Välillä väittelin vastaan, mutta jatkoimme elämäämme. En pitänyt tätä isona asiana, ajattelin sen olevan vain osa parisuhteen erilaisuuksia. Kun isäni kuoli, kaikki muuttui. En tiennyt miten jaksaisin hautajaisten yli, joten laitoin päälle ensimmäiset mustat vaatteet, jätin meikit ja kampaukset sikseen. Mieheni katsoi minua juuri ennen lähtöä ja totesi: ”Ai tuollaisena menet? Etkö voisi vähän laittautua?” Sanoin, ettei minua kiinnosta, miltä näytän – olin juuri menettänyt isäni. Hän vastasi: ”Niin, mutta ihmiset puhuvat. Näytät huolimattomalta.” Silloin tunsin, kuin joku olisi painanut rintaani lyttyyn. Kirkossa mieheni oli muiden joukossa – vakava, esitti osanottojaan. Minulle hän oli kuitenkin etäinen, ei kysellyt jaksamisestani, ei halannut. Kun menimme olohuoneen peilin ohi, hän kuiskasi, että isäni ei olisi halunnut nähdä minua tuollaisena ja että minun pitäisi ”skarpata”. Kotiin palattuamme kysyin, oliko tämä oikeasti ainoa asia, jonka hän huomasi. Eikö hän nähnyt, kuinka rikki olin? Hän sanoi, että liioittelen, ja totesi, ettei nainen saisi huolehtimattomaksi muuttua ”edes tällaisina hetkinä”. Siitä lähtien olen katsonut miestäni eri tavalla. Silti en osaa lähteä. Tuntuu, etten pärjää ilman häntä. ❓ Mitä sanoisit tälle suomalaiselle naiselle, jos hän olisi edessäsi?

Mieheni on aina sanonut, etten ole tarpeeksi naisellinen. Aluksi hän heitti sen puoliksi leikillään että jospa laittaisin enemmän meikkiä, käyttäisin mekkoja, olisin pehmeämpi. En ole koskaan ollut sellainen. Olen aina ollut käytännöllinen, suora, en erityisemmin turhamainen. Teen töitä, ratkon ongelmia, hoidan asiat, jotka pitää hoitaa. Hän tunsi minut juuri sellaisena. En ole koskaan esittänyt mitään muuta.

Ajan mittaan hänen kommenttinsa lisääntyivät. Hän alkoi verrata minua naisiin, joita näimme somessa, ystäviemme vaimoihin, työkavereihinsa. Hän sanoi, että näytän enemmän ystävältä kuin vaimolta. Kuuntelin häntä, joskus kinastelimme, ja jatkoimme elämää. En koskaan ajatellut tämän olevan oikeasti vakavaa. Pidin sitä yhteiselämän normaaleina erimielisyyksinä.

Sinä päivänä, kun isäni haudattiin, kaikki nämä kommentit menettivät viimeisenkin merkityksensä. Olin kuin sumussa. En nukkunut, en syönyt, en miettinyt mitään muuta kuin miten kestäisin hautajaiset. Vedinkö ylläni ensimmäiset mustat vaatteet, mitkä kaapista löysin, en jaksanut meikata, tein hiuksille vain välttämättömimmän. Ei ollut voimia mihinkään muuhun.

Juuri ennen kuin lähdimme kotoa, mieheni katsoi minua pitkään ja totesi:
Ai sä lähdet noin? Etkö voisi edes vähän ehostaa itseäsi?
En heti edes ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Sanoinkin, ettei minua oikeasti kiinnosta, miltä näytän, olin juuri menettänyt isäni. Silloin hän sanoi:
Niin, mutta ihmiset puhuvat. Näytät rähjäiseltä.

Tunsin rinnassani jotain outoa, kuin joku olisi vetänyt maton allani.

Muistotilaisuudessa hän oli muiden joukossa, kätteli, otti osaa, näytti vakavalta. Mutta minulle hän oli etäinen. Ei halannut kunnolla, ei kysynyt miten voin. Kun kuljimme ohi ison peilin olohuoneessa, hän kuiskasi minulle, että pitäisi skarpata vähän, ettei isäni varmaan tahtoisi nähdä minua sellaisena.

Hautajaisten jälkeen, kun olimme jo palanneet kotiin, kysyin häneltä oliko se todella kaikki, mitä hän näki sinä päivänä. Oliko hän huomannut ollenkaan, että olin hajalla. Hän vastasi, etten liioittelisi hän vain ilmaisi mielipiteensä, että naisenkin pitää pitää huolta itsestään myös tällaisissa tilanteissa.

Sen jälkeen olen katsonut häntä ihan eri tavalla.

Mutta en voi jättää häntä.

Tuntuu, etten pysty ilman häntä.