Eräänä päivänä soitti monen polven pikkutäti ja kutsui minut tyttärensä, monen polven pikkuserkkuni, häihin – tytön, jonka olin viimeksi nähnyt hänen ollessaan kuusivuotias. Siis hänen ollessaan kuusivuotias. Sukulaisrakkautta en liikoja pode, mutta yritys luistaa meni mönkään. – Kerran 20 vuodessa voimme tavata, koita vaan olla tulematta – täti murahti. Ja kutsu kyyhkysineen ja ruusuineen tuli Svetalta ja Anatolilta, paria päivää ennen vielä muistutettiin – pakko oli mennä. No, mitäs tuosta. Lauantai meni siinä, mutta eipä auttanut. Saavun ravintolaan kukkakimpun, kehnon tuulen ja halun lähteä alta pois turvin, menen juhlasaliin, minut istutetaan iloisten nuorten joukkoon – sulhasen ystävien, jotka muutaman snapsin jälkeen hehkuttavat: kylläpä morsiamella on upea täti, ei yhtään tädiltä näytä, tutustutaan nyt kunnolla ja pidetään hauskaa oikein olan takaa. Niin myös teemme. En tietenkään tunnistanut morsianta – niin monta vuotta, entisestä tummaihoisesta hiirestä oli tullut upea blondi povekas nainen. Hiirenä pidin enemmän. Tunnelma oli kuitenkin jäyhä: joukko vihaisia tätejä setineen, sulhanen pelokkaan oloisena, morsian ymmärtäen kauneutensa ja rintavarustuksensa, ja ellei meidän reippaasti ilostuva seurue olisi ollut mukana, tunnelma olisi muistuttanut muistotilaisuutta. Tädit tuijottivat närkästyneinä. Ensimmäinen kierros maljoja meni ohi, nyt alkoi toinen. Minulta. Seremoniamestari otti selvää kuka olen ja julisti: – Ja nyt nuori ja kaunis morsiamen täti lausuu onnittelunsa! Ja minä sanoin liikuttavasti: – Rakkaat Sveta ja Anatoli! Häissä ei muutenkaan ollut reipasta menoa, mutta nyt laskeutui kivinen hiljaisuus. Samaan aikaan tajusin, etten nähnyt tätiäni missään, ja tuskinpa hän olisi niin paljon muuttunut etten tuntisi. – Morsian on muuten nimeltään Liisa, sähähti vaaleanpunainen täti vastapäätä. – Ja sulhanen – Olli. – Mikä Liisa? Mikä Olli? – Käydäänpä vieraiden juhlia syömässä ja juomassa ilmaiseksi, jatkoi täti. – Meilläkin yksi tuli armeijanläksiäisiin, hädintuskin saatiin ulos. Ei häpeää eikä häpyä. Tajusin, että tästä saataisiin vielä juhlat aikaiseksi. Koko väki terästäytyi, silmät alkoivat kiilua ja nousivat puoliksi seisomaan. Hihat olivat vielä alas, mutta siihen suuntaan mentiin. – Mutta minulla on kutsu! – huudahdin (nimenomaan huudahdin), heilutellen korttia. – Tässä lukee: Sveta ja Anatoli, ravintola se-ja-se, juhlasali tämä. Pelastus tuli tarjoilijalta. – Neiti, meillä on toinenkin juhlasali, yläkerrassa, ehkä kuulutte sinne? – Sinnehän sitä. Tuli syömään ilmaiseksi. Tässä kävi, nyt menee jatkoille, – puuskahti vaaleanpunainen täti. – Ja miten maan päällä tällaisia häpeämättömiä jaksetaan sietää? Seikkailija! – Röyhkeys, Irina Pirkko, on onnea parhaimmillaan, puuttui limenvihreä täti, erittäin tympeä hänkin. Mainittakoon, etten oikeasti muistuta epämääräistä seikkailijaa. Mutta kuten sanotaan, ulkopuolisilta näkyy paremmin. Sulhasen ystäväkööri asettui puolelleni, mistä sai lilaan pukeutuneelta tädiltä: – Kappas vain, jo miehiä kääntää päänsä! Ja vaaleanpunainen jatkoi: – Juuri tällainen vei meidän pääkirjanpitäjän miehen. Käännä hetkeksi selkäsi, niin jo menevät, veitikat. En ole ikinä vienyt kenenkään miestä, mutta nyt tunsin olevani petollinen eroottari. Ehdin jo vilkaista miehiä – josko joku kelpaisi, sama kai montako syytä niskaan kasautuu. Kiitos hyvästä tarjoilijasta, joka juoksi yläkertaan ja toi oikean tädin, joka nopeasti arvioi tilanteen ja vannoi tuntevansa minut. Samalla hän outoon tapaan vilkuili minuun ja muualle, ikään kuin vihjaten, että pääkoppani on ollut vajaa koko yhteisen historiamme ajan. Lopulta minut evakuoitiin oikeaan saliin, jossa tummakulmainen Sveta ja kai Anatoli todella olivat, ja jossa minua kauan juotettiin monilla väkevillä. Onneksi ehdin olla antamatta lahjaa. Mutta minut saattoivat sulhasen ystävät – sieltä ensimmäisestä hääporukasta.

Eräänä päivänä soittaa minulle monen mutkan kautta sukulaiseni, Leena-täti, ja kutsuu minut hänen tyttärensä minun monen polven pikkuserkkuni häihin. Näin tätä sukulaistyttöä viimeksi silloin, kun hän oli kuusivuotias. Siis hänen ollessaan kuusivuotias.

En erityisemmin tunne sukulaisrakkautta, mutta tällä kertaa kieltäytyminen ei onnistunut.
Voisitpa kerran kahdessakymmenessä vuodessa edes tavata sukulaisia, älä edes yritä jäädä pois, Leena-täti ärähti uhkaavasti.

Sitten postissa saapui kutsu, koristeltuna sinisillä ja valkoisilla koristeilla, ja siinä luki: Terveisin Katri ja Antti. Muutama päivä ennen juhlaa vielä muistutettiin joten ei siinä auttanut muu kuin mennä.

No, menköön sitten, lauantai tähän nyt valui. Minnepä tässä karkaisit?

Ja niin saavun kirkkaan lauantai-iltana Tampereen keskustaan, hermostuneena, kukkakimppu kainalossa, ja suunnitelmana luikahtaa ulos tunnin päästä ilman selityksiä. Ravintolan juhlasaliin astun. Minut ohjataan pöytään, jossa on joukko iloisia nuoria sulhasen kavereita jotka skoolattuaan pari paukkua alkavat vuolaasti ihastella, miten nuorekas ja viehättävä morsiamen täti olen, ja ehdottavat, että tutustutaan paremmin ja nautitaan täysillä. Siihen me sitten ryhdymmekin.

En tietenkään tunnista morsianta. Niin monta vuotta on mennyt, ja entisestä tummasta hiirulaisesta on tullut näyttävä vaalea kurvikuningatar. Itse pidin hänestä enemmän hiirulaisena.

Tunnelma koko juhlassa on muuten vähän ankea: pöytien äärellä jurppivia tätejä ja setiä, sulhanen vaikuttaa hermostuneelta, morsian selvästi nauttii olostaan eikä vähiten muodokkaudestaan, ja ilman meitä nopeasti ilostuvaa nuorten pöytää meininki olisi muistuttanut hautajaisia. Tädien katseet ovat kaikkea muuta kuin hyväksyviä.

Ensimmäinen kierros maljapuheita meni minulta ohi, mutta toinen kierros alkaa ja minun kohdaltani. Juontaja selvittää nopeasti henkilöllisyyteni ja ilmoittaa iloisesti:
Ja nyt nuori ja kaunis morsiamen täti lausuukin onnentoivotuksensa!

Niin minä sitten, parhaani mukaan lämminhenkisesti, sanon:
Rakkaat Katri ja Antti

Juhlinta tuntuu jo hetken vaimenevan, mutta nyt saliin laskeutuu syvä hiljaisuus. Samalla huomaan, etten näe Leena-tätiä missään, enkä usko, että hän olisi muuttunut niin paljon etten tunnistaisi.

Morsiamen nimi on Maarit, sihahtaa minua vastapäätä istuva täti vaaleanpunaisessa. Ja sulhanenkin on Jari!

Mutta siis, Maarit? Jari?

Tähän sitä tullaan toisten häihin ilmaiseksi syömään ja juomaan, lisää täti. Meilläkin viime juhliin tuli yksi sellainen, hyvä kun saatiin ulos. Ei hävetä tippakaan.

Silloin ymmärrän, että tästä tulee vielä vauhdikasta. Katseet kääntyvät, vieraat siristelevät silmiään ja liikkeet käyvät levottomiksi. Hihansuista ei sentään vielä oteta mittaa, mutta tilanne alkaa kiristyä.

Mutta minulla on kutsu tässä! parahdan ja heilutan paperia. Tässä lukee: Katri ja Antti, tämä ravintola, juhlasali!

Pelastus saapuu tarjoilijan muodossa.

Neiti, hän sanoo, meillä on toinen juhlasali yläkerrassa, ehkä kuulutte sinne?

Niin varmaan! Kiertäähän ne täällä kaiken ilmaisaterian, ensin täällä ja sitten yläkerrassa jatkaa! toteaa täti vaaleanpunaisessa. Kylläpäs meitä huijataan. Aivan törkeää!

No, röyhkeys, Irma, on toisille onni, mulkaisee siihen täti limenvihreässä. Helppo huomata, ettei ole erityisiä sympatiapisteitä tarjolla.

Voin vakuuttaa, ettei minua tavallisesti sekoiteta huijareihin tai välistävetäjiin. Mutta sivusta katsottuna, mene ja tiedä. Sulhasen kaverit yrittävät puolustaa minua, mistä palkaksi saavat tädiltä liilassa:

Mikäs siinä, jo onnistui pyörittämään miehiäkin!

Ja vaaleanpunainen rouva vielä lisää:

Tuollainen se meidän talouspäälliköltäkin varasti miehen. Heti kun silmä välttää, siinä sitä jo mennään, kieroileva akka.

En ole koskaan kenenkään miestä vienyt, mutta nyt tunnen itseni petolliseksi viettelijättäreksi. Alan jo vilkuilla vieraita miehiä ehkä tässä voisi johonkuhun tutustua, jos nyt kerran tässä jo syytellään.

Onneksi ystävällinen tarjoilija käy tarkistamassa yläkerrasta ja palatessaan tuo mukanaan Leena-tätini, joka säihkähtää tilannetta, mutta vakuuttaa nopeasti, että kyllä hän minut tuntee. Hän samalla vilkuilee oudosti sekä minuun että muihin, kuin vihjaten, että olen aina ollut vähän erikoinen.

Lopulta minut ohjataan oikeaan saliin, missä todella ovat tumma kaunotar Katri ja joku, jonka muistan hädin tuskin Antiksi, ja siellä minua pidetään huolta kaikilla mahdollisilla suomalaisilla virvokkeilla.

Onneksi en ehtinyt luovuttaa lahjaani väärille! Sulhasen kaverit siitä ensimmäisestä juhlasta kävivät vielä hyvästelemässä.