Kissa nukkui aina vaimoni kanssa. Se painautui selällään häntä vasten ja työnsi minut pois sängystä kaikilla neljällä tassullaan. Aamulla se katsoi minua röyhkeästi ja ilkkuen, eikä minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin purkaa harmiani hiljaa. Lempilapsi, niinhän vaimoni sitä kutsui Kultapallo ja Aurinkoni. Vaimo nauroi kissan tempauksille, mutta minua ei huvittanut pätkääkään.
Juuri tälle kultapallolle paistettiin tuore siika, josta huolellisesti poistettiin ruodot ja rapsakka, herkullinen nahka aseteltiin pieneksi sieväksi keoksi lämpimien, vielä höyryävien kalanpalojen viereen hänen lautaselleen. Kissa loi minuun vinoilevan katseen, jonka saatoin tulkita vain yhdellä tavalla:
Sinä häviäjä, MINÄ olen talon oikea valtias ja lemmikki.
Minun osakseni jääneistä kalanpaloista löytyi aina jotain ylijäämää, sellaista, mikä ei kelvannut hienohelma kissallemme. Kissa pyöritti minua niin kuin halusi, ja minä puolestani kostin parhaani mukaan joskus vähän tönäisemällä sitä pois lautaseltaan, joskus taas hiljaa nostamalla sen alas sohvalta. Meillä oli oma pieni sota käynnissä.
Ajoittain yöksi asetettiin miinoja viattomalta näyttäviä yllätyksiä tossuihini ja saappaisiini. Vaimo vain nauroi ja sanoi, ettei kissaa saa kohdella kaltoin, ja silitti yhä kultaansa. Harmaa kissa katsoi minua alentuvasti ja korkeuksistaan. Huokaisin syvään minkäs teet? Minulla oli vain tuo vaimo, eikä siinä ollut vaihtoehtoja. Oli vain kestettävä. Mutta tänä aamuna…
Juuri tänä aamuna, kun olin lähdössä töihin, kuulin eteisestä vaimoni kauhistuneen huudon. Syöksyin paikalle ja näin jotain uskomatonta: kuuden kilon edestä pörheää karvaa, kynsiä ja pahaa tuulta hyökkäsi vaimoni kimppuun kuin sonni punaista vaatetta kohti. Kissapeto huomasi minut, hyppäsi rinnalleni ja tönäisi niin lujaa, että lensin suoraan eteisen lattialle.
Kömpiessäni ylös tempaisin tuolin eteeni kuin kilveksi ja kiskoin vaimon turvaan makuuhuoneeseen. Kissa paiskautui tuolin jalkaan ja ulvahti. Huuto oli sydäntä särkevä.
Mutta sekään ei pysäyttänyt sitä kissa jatkoi hyökkäystään, kunnes makuuhuoneen ovi napsahti kiinni takanamme. Kuuntelimme sähinää oven takaa. Sen jälkeen desinfioimme runsaasti viiltämiä haavoja viinalla ja apteekin jodilla. Vaimo soitti työpaikalle ja selitti, että meidän kissa oli saanut raivokohtauksen ja repinyt meidät, joten täytyi lähteä työterveyden sijasta Tammisaaren sairaalaan. Vuorostani soitin pomolleni ja toistin kaiken sanasta sanaan. Juuri silloin…
Maa jyrisi koko talo huojui. Keittiön ikkunat helisivät sirpaleiksi, vessan ikkunakin halkeili pirstaleiksi. Pudotin puhelimen lattialle. Hetkeen oli aivan hiljaista. Unohdimme kissan ja syöksyimme keittiöön ja kurkimme ulos ikkunasta.
Talon edessä ammotti valtava kuoppa. Ympärillä lojui autonromuja se oli naapurin pikkukuorma-auto, kaasulla käyvä ja täynnä pulloja. Ilmeisesti juuri se oli räjähtänyt. Parkkipaikalla autot makasivat nurin kuin kilpikonnat ja pyörät pyörivät avuttomina ilmassa. Taustalla ulvovat paloautot ja ambulanssit.
Hämmästyksestä mykistyneinä käännyimme yhtä aikaa katsomaan kissaa. Se kökötti nurkassa, pieni oikea etutassu painettuna rintaa vasten ja itki hiljaa.
Vaimoni kiljaisi, ryntäsi sen luo, nappasi syliinsä ja rutisti rintaansa vasten. Minä kaivoin auton avaimet taskustani ja ryntäsimme portaita pitkin alas seitsemän kerrosta ilman hissiä, harppasimme askelmat kolme kerrallaan. Tällä kertaa oli meilläkin haavoittunut.
Onneksi automme oli varjoisella takapihalla. Hyppäsimme sisään ja ajoimme suoraan tutulle eläinlääkärille. Mieltäni raastoi syyllisyys, ja kaihoisa taustamusiikki Yona lauloi radiossa Kaksi kahvilassa, vieläpä juuri nyt.
Tunnin kuluttua vaimo kantoi aarrettaan ulos. Kissa esitteli vieraileville lemmikinomistajille ujosti sidottua tassuaan. Kun toiset kuulivat, mitä oli tapahtunut, kaikki nousivat penkeiltään silittämään urheaa kissaa.
Palasimme kotiin. Vaimo alkoi valmistaa kissalle sen rakastamaa siikaa paistoi, poisti ruodot, ja kasasi rapsakan nahan siistiin kekoon lautaselle. Minulle jäi jämät. Kissa, kolmella tassulla ontuen, hiipi lautaselleen ja katsoi minua kivusta irvistäen. Se yritti esittää kohtalonsa ylemmyyttä, muttei onnistunut tällä kertaa irvistys oli vain tuskan aiheuttama.
Olin touhunnut jotain muuta, mutta kun ehdin keittiöön, otin oman osa siikaani, puhdistin ruodot ja pudotin sen kissan lautaselle.
Kissa katsoi minua epäuskoisen hämmästyneenä, painoi etutassuaan rintaansa vasten ja päästi hiljaisen kysyvän naukaisun.
Nostin kissan syliini, katsoin silmiin ja kuiskasin: Ehkä olenkin häviäjä, mutta kun minulla on tällainen vaimo ja tällainen kissa, olen maailman onnellisin häviäjä. Pusutin sitä nenänpäähän.
Kissa hyrisi hiljaa ja painoi isoa harmaata päätä poskeani vasten. Laskin sen lattialle se nyrpisti kivusta, mutta kävi ruoan kimppuun, ja me vaimon kanssa katsoimme hymyillen käsi kädessä kun se söi.
Sen jälkeen kissa nukkuu vain minun vierelläni. Katsoo minua kasvoihin, ja minä rukoilen joka ilta vain yhtä asiaa.
Että näkisin kissan ja vaimoni vielä monena, monena vuotena vierekkäin, joka aamu.
En kaipaa muuta.
Kunpa voisin vannoa sillä siinä on onni. Sitä oikeaa suomalaista onnea.
