Äiti, oletko tosissasi? Mitä lomia? Mikä Imatra? Meillä on lennot Rodokselle viikon päästä, oletko unohtanut? Jos perut nyt, meille tulee tuhansien eurojen tappiot!
Sannin ääni tärisi kiukusta ja hän pyöri äitinsä pienessä keittiössä kuin vimmattu ilves, kolhaisi pöydän kulmaa mutta ei edes huomannut. Leena Koskinen istui tutulla jakkarallaan, sormet lujasti ristissä sylissä, rystyset valkoisena. Hän katsoi tytärtään, eikä enää tunnistanut tätä kireää, huoliteltua naista siinä omana pienenä Sanninaan, jonka hiuksia hän oli aikanaan letittänyt.
Sanni, älä huuda, kiltti, mulla on verenpaineet ihan tapissa, Leena pyysi hiljaa. Sanoin jo helmikuussa, että aion tänä kesänä ottaa aikaa itselleni. Polvet on niin kipeät, ettei portaisiin enää pysty. Lääkäri nimenomaan käski hakea kylpylähoitoihin. Ostin Imatran-loman ihan omilla eläkkeillä, säästin koko kevään. En ala perumaan kaikkea.
No koska me ollaan perhe! Sanni räjähti, seisahtui vastapäätä ja laski manikyroidut kätensä lanteilleen. Mummot on sitä varten että auttavat lasten kanssa! Me ollaan painettu Pekan kanssa hommia ilman lomaa vuosi vuosi, äiti! Kaks huonetta ja keittiö, lapset mukana olisi kallista ja ihan järjetöntä siellä juosta perässä. Sun pitää viedä pojat mökille, eikä tästä keskustella!
Leena huokaisi raskaasti. Tätä “ei keskustella” oli jatkunut jo kymmenen vuotta. Ensin: “Äiti, hoidat Oskarin, palaan töihin, asuntolaina painaa.” Sitten: “Äiti, syntyi Eero, nyt sulla on kaksi hoidettavaa, sähän oot jo konkari.” Silloin Leena tinkasi kaikesta omastaan kipitti milloin vaan hätään, jaksoi päivystyksiä, kuljetti harrastuksiin. Mutta pojat kasvoivat. Oskari oli jo kaksitoista, Eero yhdeksän. Kaksi elohopeaista menijää viikossa heidän voimillaan tuhoutuu mökki. Ja heille pitäisi jatkuvasti laittaa ruokaa, viihdyttää, pestä vaatteita. Leena jaksaa nykyään juuri ja juuri päästä mansikkapenkille.
Sanni, en pysty, Leena sanoi nyt napakasti, katsoen suoraan silmiin. En pysy niiden perässä. Pojat tarvitsee toimintaa pyöräilyä, uimista, metsäretkiä. Mä en ehdi, en jaksa jos niille sattuu jotakin, en ikinä anna itselleni anteeksi. Ja loma on maksettu, junaliput hankittu. Mä lähden kolmas kesäkuuta.
Sanni hiljeni. Katse muuttui oudon kylmäksi, mikä sai Leenan ihon kananlihalle. Keittiö hiljeni jääkaapin hurinaa lukuun ottamatta.
Eli sä rakastat terveyttäsi enemmän kuin lapsenlapsiasi? Sanni muotoili rauhallisesti. Ajattelet enemmän itseäsi kuin omaa perhettä?
Ajattelen, Sanni. Ensimmäistä kertaa kuuteenkymmeneenviiteen vuoteen ajattelen vähän omaa jaksamistani. Eikö sitä saisi tehdä?
No hyvä on, Sanni sanoi nyt jäätävän rauhallisesti, mikä tuntui Leenasta vielä pahemmalta. Puhutaanpa aikuisen lailla. Asut yksin kolmiossa, keskustassa. Me nelistään ahtaudutaan kahden huoneen luukkuun Kontulassa, asuntolainaa ja autolainaa päälle. Tiedätkö miten raskasta meille on? Ja sinä täällä asut kuin kruunu päässä, ja kehtaat vielä sanella ehtoja.
Asunto on vanhempieni peruja, ja ihan omalla työllä maksettu. Ja muistutan, että autoin teitä käsirahan kanssa. Myin isän autotallin, Leena muistutti.
Se oli taskurahoja! Sanni huitaisi sivuun. Kuuntele nyt, äiti. Jos lähdet Imatralle ja jätät meidät pulaan, vedän siitä johtopäätökset. Sitten sä olet vanha ja huonokuntoinen, joka ei edes kykene pitämään huolta omista lapsenlapsistaan. Eli ehkä ei ole enää turvallista asua yksin? Kaasu jää päälle, vesi unohtuu…
Mitä sä oikein vihjaat? Leenan sydän muljahti.
En vihjaa, sanon ihan suoraan. Nykyään on tosi hyviä palvelutaloja vanhuksille. Jos et selviä enää arjesta, kuuluu sinne. Laitetaan koti vuokralle tai myyntiin, maksetaan meidän asuntolainat. Ei se sulle kuitenkaan tarvitse. Kaikki päätyy meille kuitenkin. Miksi odottaa?
Leenalla sumeni silmissä oma tytär, jota on hoivannut 1990-luvun lamasta selviäminen, istuu nyt nenän edessä ja kiristää vanhainkodilla.
Et kai sä tosissasi… Sijoitat mut laitokseen, omalla elinaikaani?
Ei laitokseen, vaan palvelukotiin, Sanni sanoi kylmästi. Jos et hoida mummon tehtäviä, olet toimintakyvytön. Voin laittaa selvityspyynnön että olet sekava ja vaaraksi, lääkärit toteavat mikä on totuus mulla on hyvät kontaktit, kyllä siitä saadaan paperit.
Ulos, Leena kuiskasi.
Mitä?
ULOS! Leena huusi ja nousi seisomaan, jostain löytyi voimaa. Mene! Äläkä tuo poikia! Olen aivan täydessä järjessä ja asunto on minun!
Sanni nousi, katseli ruokapöytää halveksuen.
Höpise vaan, otetaan ambulanssi samalla kun kirjataan sun sekavuus. Sulla on huomiseen aikaa, äiti. Otat pojat tai mä hoidan valvonnan. Tiedät, etten luovuta. Oon tullut sinuun siinä.
Ovi pamahti kiinni. Leena jäi yksin. Jalat petti, hän lysähti jakkaralleen, kädet tärisivät, vettäkään ei saanut kaadettua lasiin. Kyyneleet valuivat poskille polttavan suolaisina. Milloin tästä tuli tällaista? Missä vaiheessa hänen tytöstään tuli hirviö?
Koko illan Leena istui pimeässä. Ajatukset sinkoilivat kuin pääskyset mökin räystäällä. Hän kuvitteli palvelutalon: paljaat seinät, desinfektioaineen haju, ventovieraita, ristikkoikkunat. Pelko kasvoi. Sanni oli tosiaan peräänantamaton. Ja Pekka, sekaantumaton aviomies, tekisi mitä vain ettei joutuisi sotkuun. Yöllä uni ei tullut. Mutta aamulla, kun ensimmäiset auringonsäteet osuivat verhoihin, Leena tunsi kylmän, kirkkaan päättäväisyyden nousevan. Hän oli elänyt koko elämänsä muita varten. Nyt riitti hänen hyvyyttään oli pidetty heikkoutena.
Aamulla hän otti verenpainelääkkeen, puki parhaan asunsa, keräsi asunnon paperit ja lähti ovesta. Suuntana oli lakiasiaintoimisto.
Nuori juristi kuunteli Leenan selityksen, kurtisteli kulmiaan mutta rauhoitteli:
Leena, älkää huolehtiko. Ketään täydessä toimintakunnossa olevaa ei laitoshoitoon viedä ilman oikeuden päätöstä, ja siihen tarvitaan pitkä selvitys ja tutkimukset. Oikeudessa tämä puretaan nopeasti, kun olette terve ja järjissänne. Olette asunnon ainoa omistaja, ja voitte vielä hakea psykiatrilta todistuksen toimintakyvystä sekä harkita testamentin muokkaamista.
Lakimiehen luota Leena poistui kuin olisi kantanut säkillisen kiviä harteiltaan. Hän kävi yksityislääkärin luona, sai paperin: Psyykkisesti terve, ei dementiaa. Sitten nappasi pankista osan säästöistään uudelle tilille, josta Sanni ei tiennyt mitään.
Kotona hän pakkasi vanhan matkalaukun sen, jolla vaihtoi joskus Naantalissa lomaa miehen kanssa ja alkoi varovasti laittaa mukaan kevyitä mekkoja, uimapukua, hyvät kengät, pari pokkaria.
Illalla ovikello rämähti. Sanni ovella, yksin.
Leena avasi oven, mutta jätti turvaketjun kiinni.
Mikset vastaa puhelimeen? Oon huolissaan! Sannin ääni oli ärtyisä, mutta eilisestä raivosta ei ollut jälkeäkään. Hän oli ilmeisesti vaihtanut taktiikkaa. Päästä sisään, pitää vielä jutella. Toimme poikien tavarat jo, tuodaan aamulla pojatkin.
Et tuo poikia. Mä lähden, Leena sanoi, täysin tyynenä.
Mihin meet? Meillähän oli sopimus! Muistat, mitä sanoin palvelutalosta?
Muistan siksi kävin juristin ja psykiatrin luona. Tässä, katso.
Hän pujotti kopion todistuksesta oven raosta.
Ei merkkejä muistisairaudesta, psyykkinen terveydentila hyvä, Sanni mutisi. Keräsit oikein todistukset? Oletko tosissasi?
Olen. Ja olin myös notarilla puhumassa vanhusten tukisäätiöstä sellaiseen voi lahjoittaa asunnon turvaksi, jos perhe meinaa laittaa palvelutaloon. Kunnes muuta tapahtuu, asiakirjat makaavat valmiina siellä. Jos joku yrittää viedä mut laitokseen perättömin perustein, he kiittää kolmion perinnöstä.
Sannin kasvot muuttuivat. Hän tiesi, että kun jotain päätettiin, äiti toteutti sen.
Äiti, et kai tosissasi… Riistät lapselta perinnön?
Ja tytär meinasi häätää äitinsä palvelutaloon, että pääsisi Rodokselle? Näin mennään nyt. Huomenna lähden Imatralle. Asunnon avaimet jäävät naapurin Irmalle, kukat täytyy kastella. Teille en avaimia anna. Vaihdoin muuten lukot.
Vaihdoit lukot? Äiti, nyt menee yli!
Ne on varotoimenpiteitä. En halua palata niin että asunto on tyhjätty ja te asutte täällä. Rakastan pojat, mutta en ole teidän orja tai omaisuutta. Lomarahat, lastenhoitajat, leirit ne on teidän vastuulla.
Sanni yritti estää oven sulkemista jalallaan.
Äiti, odota! Anteeksi, olin eilen vihan vallassa! En jaksa enää, työ, stressi, tämä lomakin… En voi enää perua matkaa ilman isoja sakkoja! Ota pojat, anna niiden pelata, kyllä ne pysyy aloillaan!
En ota. Päätös on lopullinen. Siirrä jalka, tahdon nukkua ennen reissua.
Sanni katsoi äitiään, tunteiden sekamelska silmissä vihaa, pettymystä, ehkä jopa kunnioitusta? Enemmän pelkoa. Pelko menettää perintö.
No mene lomallesi vaan! Älä odota meidän apua jos joskus kaadut! Jää sinne laitoskylpylään!
En odotakaan. Nyt minä hoidan asiani itse ja lakimiesten kautta. Terveisiä Rodokselle.
Leena paiskasi oven kiinni. Lukitsi kaikki salvat, sydän pamppaillen, mutta olo oli kevyt. Hän oli viimein pitänyt puoliaan.
Seuraavana aamuna tuli tilattu taksi. Leena puki kukkamekon, nappasi matkalaukun sama vanha, uskollinen ja lähti ovesta. Naapuripihassa Pekka, vävy, poltti hermostuneena tupakkaa, mutta käänsi katseen pois nähdessään Leenan. Sannin ohjeet: älä puhu mamman kanssa.
Juna kiisi kohti Saimaan rantaa. Ulkona vilisi koivikkoa, peltoja, asemia. Leena joi teetä vanhanaikaisesta lasista, kuunteli kiskojen kolketta ja tunsi kuinka pelko vaihtui rauhaan. Samassa vaunussa oli mukava nainen, Kaarina, myös kylpylälomalle.
Minä ilmoitin lapsille heti, että apua tulee jos jaksan ja vain viikonloppuisin, Kaarina kertoi. Alkuun loukkaantuivat, mutta nyt ovat oppineet. Ei meillä enää liikoja voimia ole, elämä pitää saada itselleenkin.
Ihan sama päätös täällä, Leena hymyili lämpimästi. Mutta piti vähän kovistella.
Kolme viikkoa Imatralla meni siivillä. Vesihoitoja, hierontoja, kävelyjä, hyvä seura. Kylpylässä tapasi upseerin, jonka kanssa kävi teatterissa. Leena muisti jälleen olevansa nainen, ei vain perheen huoltolaitos.
Puhelin pysyi hiljaa suurimman osan aikaa. Sannilta tuli viestejä, ensin vihaa: “Jouduitko edes syöttämään poikia, jouduttiin ottamaan toinen hotelli ja meni rahat!” Sitten valitusta: “Oskarilla kuume, pitäisi mennä töihin.” Viimeisenä: “Milloin tulet kotiin?”
Leena vastasi lyhyesti: “Toipumisia”, “Tulen 25. päivä.”
Lopulta kotiin palaaminen jännitti. Odottaako oven takana huuto? Vai oliko Sanni ehtinyt jo vaihtaa lukot? (Kaikki tärkeät paperit olivat Leenalla itsellään).
Ovi aukesi tuttuun, seisoneeseen kodin tuoksuun. Kukat olivat kasteltu kiitos Irma. Keittiöpöydällä oli viesti: “Sanni kävi kahdesti, tivasi avaimia, muka vesivahinko. Itse kävin putkimiehen kanssa, kaikki ok. Pidä puolesi, Leena!”
Iltapäivällä Sanni tuli. Ei soittoa, ei huutoa pelkkä napsautus ovikellosta. Leenan avatessa oven tytär näytti vain väsyneeltä ja aurinkolomalta palanneelta, mutta jotenkin nujerretulta.
Moi, Sanni mutisi ja käveli suoraan keittiöön. Ootko palannut?
Olen. Ota teetä?
Sanni istahti riidankin jälkeen tutulle tuolille.
Miten loma meni? Leena kysyi, kantaen teekupit pöytään.
Ihan ok. Kallista. Jouduttiin valitsemaan huonompi hotelli lasten takia ja Pekka on vihainen kun otettiin lisää lainaa.
Mutta pojat näkivät meren. Sehän on tärkeintä.
Sanni pyöritteli mukia ahdistuneena.
Äiti… Kävitkö oikeasti notarilla siitä vanhusten tuesta?
Kävin.
Ja? Laaditko paperit?
Paperit on valmiina, mutta allekirjoittamatta. Riippuu teistä.
Sanni katsoi kyynelsilmin.
Äiti… Ei sun pitänyt oikeasti… Ei me oikeasti… Olin vaan niin väsynyt silloin. En kyllä oikeasti meinannut pelottelin vaan. Ajattelin, että sä pelästyt.
Huono taktiikka, Sanni. Perhesuhteessa kiristys jättää arvet. En enää koskaan käännä selkääsi ilman pelkoa.
Lopeta nyt! Sanni purskahti itkuun. Olen vaan tottunut, että autat aina. Nyt sä… pistit vastaan. Mä pelästyin.
Leena silitti tytärtään olkapäästä, lempeä kosketus palasi.
En mä tehnyt vastarintaa. Laitoin vain rajan, että olen myös ihminen. Ja mulla on oikeus päättää omasta elämästä. Voin auttaa lasten kanssa, mutta en omaa terveyttäni rikkomalla tai pakotettuna. Jos haluat tuoda pojat soita, kysy osaanko ja jaksanko. Muuten teidän pitää pärjätä.
Hyvä on. Ja… Avain jää sulle?
Jää. Tuntuu turvallisemmalta. Sovi tulemisesta, soita ovikelloa kun käyt kirjastossa.
Sanni nyökkäsi, pyyhki nenää.
Ja testamenttia et muuttanut?
En vielä, Sanni. Eiköhän kaikki pysy, kunhan muistatte tämän rajan. Mutta vasta sitten, kun minä en enää täällä ole. Sitä hetkeä ei kannata toivoa lääkärin mukaan olen ihan vetreä.
He joivat teen loppuun. Tunnelma oli kireä mutta rauhallinen. Tähänkin riitaan tuli aselepo. Sanni lupasi tuoda pojat viikonloppuna “vain pariksi tunniksi, lettukestit”.
Leena sulki oven tyttären perässä, pyöräytti avaimen. Sitten meni ikkunaan, katseli kaupungin syttyviä valoja. Hän tunsi itsensä laivan kapteeniksi myrskyn jälkeen laiva on turvassa, vaikka mastot olisivat rikki. Ohjaus oli hänen käsissään.
Seuraavana viikonloppuna pojat tulivat, kesän päivettyneinä ja kasvaneina.
Mummi, me nähtiin meduusa! Eero kailotti. Ja isä paloi!
He söivät lettuja ja muistelivat kesää. Sanni istui hiljaa, ei arvostellut mitään, eikä komentanut. Pian hän kasasi pojat ja lähti.
Kiitos mummo mennään tekemään kesäläksyt, Sanni huikkasi.
Hyvää kotimatkaa.
Kun he olivat menneet, Leena istahti lempituoliinsa, sytytti valaisimen ja avasi kirjan, jonka oli aloittanut Imatran junassa. Vihdoin oli hyvä olla. Vähän yksinäinen? Ehkä. Mutta sekin yksinäisyys oli ylpeää, vakaata vapautta. Hän ymmärsi: rakastaakseen ei tarvitse olla kaikkien käytettävissä. Arvostusta ei tule, ellei joskus näytä hampaita. Vaikkei ne hampaat muuta olisi kuin lääkärintodistus ja oman kodin avain taskussa.
Syksyllä Leena ilmoittautui uimaseuraan ja eläkemuistikerhoon. Elämä kuten kuusiviisivuotiaille kuuluu alkoi vasta, kun toiset eivät enää sanele käsikirjoitusta puolestasi.
Kiitos kun kuuntelit tarinani! Olisipa mukava kuulla sun kokemuksia rajoista sukulaisten kanssa kommenteissa jätä viesti ja tykkää jos tuli omakohtaisia muistoja mieleen.
