Voitko kuvitella, että mun oma äiti heitti mut ulos meidän asunnosta, kun hänen uusi mies oli sille tärkeämpi kuin minä?
Mä asuin pienenä isän kanssa, ja ne vuodet oli parhainta aikaa mun lapsuudesta. Kun isä kuoli, äiti lakkasi oikeastaan huolehtimasta musta ja alkoi viettää elämäänsä uudella tavalla. Kun olin kahdeksan, meille muutti isäpuoli, joka halusi päättää kaikesta mun ja äidin puolesta, ja koko mun arki meni ihan uusiksi.
Me elettiin isäpuolen aikataulujen mukaan: hän määräsi kodin askareet, mutta itse ei tehnyt mitään, koska oli muka niin väsynyt töistä. Äiti pakotti mut tekemään kaiken mitä isäpuoli määräsi, kun pelkäsi tappelua jos mä en totellut.
Kun musta tuli teini, aloin kapinoida. Ärsytti, kun koulun jälkeen piti tehdä ruoka, siivota, pestä isäpuolen auto ja muutenkin hoitaa kaikki, kun taas rakastavaiset vaan tuijotti telkkaria. Siinä kun aloin protestoida, sain usein läimäytyksen ja saarnan siitä kuinka kiittämätön olin, kun he muka antoivat mulle niin paljon.
Sain katon pään päälle ja ruokaa, mutta niistäkin maksettiin kotitöillä. Jos joskus halusin käydä jollain kurssilla, ottaa lisäopetusta tai mennä salille, mulle vaan naurettiin “ensin pitää oppia tienaamaan rahaa ennen kuin voi tuhlata sitä.” Vaatteita sain harvoin ja kun ostettiin kengät tai joku takki, siitä muistuteltiin monta viikkoa.
Kun täytin 18 ja valmistuin koulusta, äiti ilmoitti että nyt pitää etsiä oma vuokra-asunto. Yliopistoon ei kannata haaveilla, töihin vaan heti. Me ollaan pieneltä paikkakunnalta ja duuneja on vaikea löytää, enkä mä halunnut heti rääkkää itseäni töissä aamusta iltaan vielä toivoin, että mun vanhemmat muuttais mieltään kun näkisivät kuinka tosissani haluan opiskella. Mutta äiti vaan painosti lisää, niinpä viimeiset kolme kuukautta ennen kirjoituksia olin töissä tarjoilijana kymmenestä kahteentoista tuntia päivässä, palkkaa tuli tosi vähän eikä tippejä juuri lainkaan. Rahat riitti kahden kuukauden vuokraan en edes tiennyt miten saisin ruokaa.
Koska mulla meni lukiossa huonosti, kun en ehtinyt tunneille töiden takia, en päässyt yliopistoon, eikä kukaan voinut maksaa mun opintoja muutenkaan. Jätin tarjoilijan hommat kesällä ja yritin hakea paremmin palkattua työtä, mutta äiti ja isäpuoli muistuttivat joka päivä koska aion vihdoin muuttaa pois lopulta he vaan heittivät mut ulos koko asunnosta.
Kokeilin hetken kaupassa töitä, mutta sairastuin kemikaaleista ja kun olin toipunut, paikka oli annettu toiselle. Aika kului ja töitä oli vaikea saada missään ei pärjännyt omillaan.
Keskellä kesää oli synttärit, ja tätini tuli käymään. Olin pitänyt kaiken sisällä, mutta kun täti kysyi kahden kesken miten mulla menee, purskahdin itkuun ja kerroin kaiken. Samana päivänä täti auttoi mut pakkaamaan ja otti luokseen. Toteutin siis äidin toiveen ja muutin pois, ja heti tuntui helpommalta.
Täti löysi mulle kaupungista kivan työn kirjakaupasta, siellä sain opiskella töiden ohella. Seuraavana vuonna sain kirjoitukset hoidettua ja pääsin lopulta ihan itse valtiolliseen yliopistoon. Täti jeesasi kaikessa, en ollut koskaan yksin pahojen ajatusten kanssa, vaikka vanhemmat soittelivat välillä ja muistuttivat kuinka huono ja kiittämätön olin.
Nyt monta vuotta myöhemmin mulla on tutkinto ja hyvä työpaikka. Oon kiitollinen tädille, etten jäänyt yksin vaikeuksien kanssa nykyään minä tuen häntä, otan mukaan lomamatkoille ja yritän pitää hänestä yhtä hyvin huolta kuin hän piti musta.
