Minä ja vaimoni annoimme poikamme käyttöön asuntomme ja muutimme itse maalle. Poikamme muutti asumaan appivanhempiensa kanssa ja vuokrasi meidän entisen kotimme pois.
Menimme naimisiin vaimoni kanssa, kun olimme 23-vuotiaita. Olin tuolloin jo raskaana. Olimme molemmat valmistuneet kasvatustieteellisestä. Kumpikaan meistä ei ollut varakkaasta perheestä. Meillä ei ollut varakasta isää eikä setää, joten kaikki mitä saavutimme, tuli omalla työllämme.
Aloitin työt aikaisin lähes syntymästä asti pojallamme oli korviketta. Oliko syynä stressi vai yksipuolinen ravinto, nuorena isänä minä en osannut tukea vaimoani niin, että maito riittäisi. Poikamme vietiin päiväkotiin jo yhdentoista kuukauden ikäisenä. Siellä hän oppi syömään lusikalla, käymään potalla ja nukahtamaan ilman tuudittelua. Meidän oli pakko olla töissä.
Aluksi asuimme vuokralla Helsingin Kalliossa, sitten yhden huoneen kerrostalossa Tikkurilassa, ja lopulta säästimme kaksioon Oulunkylään. Olemme molemmat maalta kotoisin, joten kaipasimme maapalstaa. Saimme muutama vuosi sitten hankittua pienen tontin Salosta. Rakensin sinne kahden huoneen mökin tiili tiileltä, omin käsin. Laitoin puuhellan, pihalle tasoitin maan ja hommasimme kalusteetkin.
Elämä oli kohdallaan nyt vihdoin oli aika nauttia. Olimme vasta 46-vuotiaita ja tuntui, että nyt alkaa meidän oma aika. Mutta geenit vaikuttavat. Poikamme, juuri 23 täyttänyt, päätti mennä naimisiin. Miniä on varakkaasta perheestä hänen isänsä on tunnettu asianajaja. Nuoret opiskelivat yhdessä oikeustieteellisessä. Ja kas kummaa, häitä alettiin suunnitella.
Siinä se alkoi: “Haluan hienon ravintolan, limusiinin, häämatkan ulkomaille ja oman asunnon.”
Jo pojan syntymästä asti minulla on ollut tunne, ettemme ehkä antaneet riittävästi rakkautta. Varhainen päiväkoti, koulu aikaisin. Olimme aina töissä. Sellaisia opettajien elämät usein ovat. Hoidimme muiden lapsia tuntitolkulla, ja oma poikamme jäi omilleen. Eikä isovanhemmatkaan olleet lähettyvillä. Yritimme hyvittää sitä aineellisesti laadukkaat lelut, mukavat vaatteet, maksulliset opinnot, auto 18-vuotislahjaksi.
Nyt päätimme tukea vielä enemmän, tällä kertaa häiden kautta. Säästömme menivät juhliin. Sovimme vaimoni kanssa, että annamme kaksion heille lahjaksi. Ajattelin, että poika ei joudu kärsimään kuten me aikoinaan. Miniän vanhemmat maksoivat vielä enemmän turkiksia, koruja, yhteinen ulkomaanmatka. Vaihdoimme uudet huonekalut asuntoon. Miniän perheellä on isossa talossa kolme kerrosta Espoossa, kaikki uusinta lattiaan ja autoihin asti.
Ajan mittaan poika etääntyi meistä. Pian hän tuli vierailulle vain kerran kuussa ja lopetti puhelutkin. Miniän isä järjesti hyvän työpaikan pojalle asianajotoimistossa.
Sattumalta torilla vanha naapuri kysyi: “Tiesitkö, ettei poikanne asu enää teidän asunnossa? He ovat muuttaneet miniän vanhemmille. Teidän asunto on vuokrattu.” Vaimoni sydän meni palasiksi. Yritin rauhoittaa häntä ja soitin pojalle. Hän vastasi tylysti, että olihan asunto annettu heille lahjana. Hän sanoi, ettei meillä koskaan ollut pohjattomasti rahaa ja että hän oli aina ollut “huonoiten kohdeltu”, syyttäen meitä siitä, että annoimme heidän elää paremmin kuin itse koskaan saimme elää. Häntä kuulemma hävetti olla loisena appivanhempiensa talossa, kun me olemme vain “tavallisia opettajia.”
Päätimme taistella vastaan epäoikeudenmukaisuutta ja itsekkyyttä. Kävimme lakimiehellä. Hän sanoi, ettei lahjoituksesta ollut virallista paperia, joten vuokraus oli laiton. Omistaja saa vuokrata, mutta jos omaisuus ei ole virallisesti siirtynyt, emme olleet menettäneet oikeuksiamme pysyvästi.
Emme halunneet riidellä pojan kanssa oikeudessa. Sovimme vuokralaisten kanssa asiallisesti, että he voivat asua vielä kuukauden ja selitimme tilanteen. He ymmärsivät ja muuttivat ajoissa pois. Muutimme takaisin kaupunkiin asuntoon. Vieläkään ei kuitenkaan ole yhteyttä poikaan. Vaimoni kantaa kaunaa, samoin minä. Ehkä aika korjaa.
Olen oppinut, että olipa kuinka paljon itse yrittäisi antaa hyvää, ei aina voi suojella lastaan pettymyksiltä eikä rakentaa suhdetta rahalla. Ehkä tärkeintä olisi ollut jakaa enemmän aikaa kuin tavaraa ja tehdä tunteet näkyviksi ajoissa.
