Seuraavana päivänä naapuri roikkuu taas aidallamme. Vaimoni menee hänen luokseen ja sanoo, että meillä on tänään paljon tekemistä, emmekä ehdi seurustella kuten eilen. “Entä huomenna?” kysyy naapuri uteliaana. “Myös huomenna on sama juttu. Ylipäätään, älkää enää tulko meille.”
Toiveeni kaupungissa asumisesta ei ole tuonut mitään hyvää.
Vaimollani on mökki maaseudulla. Silloin kun anoppi ja appiukko olivat vielä elossa, kävimme siellä usein vierailulla. Oli mukavaa, kun iltaisin katettiin pöytä tuvan edustalle vanhan, ison päärynäpuun alle. Siinä sai jutella, kunnes tuli hämärää. Näin teimme joka vierailulla. Talvella anoppi lämmitti leivinuunin pöydällä oli tuoreita pullia ja leipää. Koko talon valtasi ihana, lämmin tuoksu.
Minä ja vaimoni Marjaana pidimme hiihdosta ja pulkkamäestä. Sitten hänen vanhempansa menehtyivät. Emme myyneet taloa. Suunnittelimme käyvämmekin siellä edelleen, niin kuin ennenkin. Mutta sitä ei koskaan tapahtunut.
Aina oli jotain muuta. Myöhemmin emme enää muistaneetkaan koko mökkiä. Elämä jatkui omaa rataansa. Vuodet vierivät huomaamatta. Poikamme löysi itselleen kumppanin ja meni naimisiin. Miniämme, Inkeri, kertoi usein, miten ihanaa olisi asua maalla edes kesällä.
Silloin muistimme taas vanhan kodin. Menimme ensin kahdestaan Marjaanan kanssa. Olihan viime vierailusta kulunut jo monta vuotta. Kaikki oli lähes entisellään, mutta talo oli remontin tarpeessa.
Päätimme tarttua tuumasta toimeen. Marjaana siivosi sisällä, minä pihan puolella. Kuvittelin, että tyhjillään ollut tupamme olisi homeessa tai romahtamaisillaan, mutta melko pienellä laittamisella tunnelma muuttui. Seuraavana päivänä lapset tulivat myös ja ryhtyivät auttamaan. Päivässä mökki oli taas siisti ja viihtyisä. Naiset laittoivat illalla ruokaa, minä ja poika Juhani päätimme korjata vanhan pöydän ja penkit päärynäpuun alle.
Huomasimme, että aidan takana meitä tarkkaili vieras nainen. Hän tuli pian juttelemaan ja kertoi ostaneensa viereisen talon vastikään. Olimme ystävällisiä ja kutsuimme hänet iltapalalle. Hän esitteli itsensä nimi oli Sari. Hän kertoi asuvansa nyt yksin, koska tyttärensä asuu miehensä ja kolmen lapsensa kanssa eri paikkakunnalla. Sari oli eronnut, eikä hänellä ollut seuraa. Hän puhui paljon, mutta minä en enää oikein kuunnellut. Yhtäkkiä tunsin, että joku kosketti jalkaani pöydän alla.
Vilkaisin alas Sari liuutti jalkaansa vasten omaani. Säpsähdin ja vedin jalkani pois nopeasti, mutta hän jatkoi. En tiedä, mitä olisin tehnyt. Yritin vain istua rauhallisesti, etten herättäisi vaimoni huomiota. Mutta Sari jatkoi puhumista taukoamatta. Lapset alkoivat jo valitella väsymystä, ja toivoin vain, että ilta päättyisi. Kun kasasin astioita, Marjaana totesi minulle hiljaa, että Sari vaikuttaa kevyeltä naiselta. Olin samaa mieltä. En silti kertonut, mitä Sari oli tehnyt pöydän alla hävetti. Ja uskon, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun hän kokeili tuollaista käytöstä.
Seuraavana päivänä Sari ilmestyy taas aidalle. Marjaana menee hänen luokseen ja toteaa, että meillä on kiireitä tänään, emmekä ehdi olla yhdessä kuten eilen.
“Entä huomenna?” Sari kysyy toiveikkaana.
“Myös huomenna on kiireitä. Älä tule enää meille”, Marjaana sanoo rauhallisesti.
Se oli rohkeasti sanottu. Sari mutisee pitkään itsekseen, mutta emme välitä. Olen varma, että Marjaana teki oikein. Olemme suorasukaisia ihmisiä, eikä meistä kumpikaan pidä Sarista siksi emme aio olla hänen kanssaan tekemisissä.
