Ennen kuin on myöhäistä
Marja piti toisessa kädessä muovikassia, jossa oli lääkkeitä, toisessa läjää papereita reseptejä, tuloksia ja koetti olla pudottamatta avaimia sulkiessaan oven äitinsä asuntoon. Äiti seisoi käytävässä, itsepäisesti kieltäytyi istumasta jakkaralle vaikka jalat jo värisivät heikkoudesta.
Kyllä minä itse, äiti sanoi ja ojentautui ottamaan kassin.
Marja sysäsi tämän hellästi syrjään olkapäällään, aivan kuten työnnetään lapsi pois lieden ääreltä.
Nyt sinä istut, eikä väitellä.
Marja tunnisti tuon oman äänensä sävyn. Se tuli aina silloin, kun kaikki tuntui hajoavan ja piti ainakin järjestyksestä pitää kiinni: missä ovat paperit, milloin otetaan lääkkeet, kenelle pitää soittaa. Äiti yleensä loukkaantui siitä äänestä, mutta tänään hiljaisuus oli vain raskasta.
Olohuoneessa isä istui ikkunan vieressä flanellipaidassa kaukosäädin kädessään, mutta televisio ei ollut päällä. Hän ei katsellut ulos, vaan oikeastaan lasin läpi johonkin näkymättömään kuin siellä pyörisi toinen ohjelma.
Isä, Marja meni viereen. Toimin, mitä lääkäri kirjoitti. Tässä myös lähete tietokonetomografiaan. Huomenna mennään heti aamusta.
Isä nyökkäsi. Pieni, harkittu nyökkäys, kuin allekirjoitus paperin alareunassa.
Ei tarvitse minua kyyditä, hän sanoi. Kyllä minä pärjään.
Pärjäät sitten, äiti napautti takaisin, mutta pehmeni heti, kuin säikähtäen omaa ääntään. Minä tulen mukaan.
Marja halusi sanoa, ettei äiti jaksaisi jonottaa, että tällä olisi varmasti verenpaineet korkealla taas loppupäivän ja makaisi potemassa eikä kuitenkaan myöntäisi. Mutta hän nieli sanat. Sisällä nousi ärtymystä: miksi taas kaikki roikkuu hänen niskoillaan, miksei kukaan vain voi tehdä, kuten pitää.
Marja levitti paperit pöydälle, tarkisti päivämäärät, niputti viime viikkojen laboratoriovastaukset yhteen, ja tunsi olonsa taas väsyneeksi “vastuunkantajan” roolissa. Neljäkymmentäseitsemän, oma perhe, työpaikka, pojan asuntolaina, mutta kun jotain sattui vanhemmille, hänestä tuli väistämättä päävastuullinen, vaikka kukaan ei ollut sitä koskaan virallistanut.
Puhelin soi, ja Marja näki näytöllä terveyskeskuksen numeron. Hän vetäytyi keittiöön ja sulki oven huolellisesti.
Marja Lehtinen? nuori, asiallinen ääni kysyi. Täällä Syöpäklinikan lääkäri. Niistä koepaloista…
Sana “koepala” oli jo tuttu, muttei koskaan kuulunut omaksi, aivan kuin se olisi karannut toisen elämään.
…me epäilemme pahanlaatuista syöpää. Tarvitsette kiireellisiä lisätutkimuksia. Ymmärrän, että tämä on raskasta, mutta aika on nyt tärkeää.
Marja piti pöydän reunasta kiinni ettei lysähtäisi tuolille. Mieleen syöksyivät kuvat, joista ei ollut pyytänyt: sairaalakäytävät, tippapullot, äiti huivipäässä. Hän kuuli olohuoneesta isän yskäisyn, joka tuntui todistavan kaiken.
Epäily siis… Eli ei varmasti?
Suuri mahdollisuus siihen. Suosittelen vahvasti, että tulette huomenna heti aamulla. Otan teidät vastaan ilman ajanvarausta.
Marja kiitti, laski luurin ja katsoi hetken liesitasolle, sammuksissa olevalle levylle, toivoen että siitä löytyisi ohje, mitä pitäisi nyt tehdä.
Palattuaan olohuoneeseen äiti katsoi häntä jo valmiiksi.
No, mitä? Sano nyt.
Marja avasi suunsa, ja sanat tulivat karheina.
Epäily syövästä. Sanottiin, että kiire.
Äiti istuutui. Isän kasvot eivät muuttuneet, mutta käsi puristi kaukosäädintä niin tiukasti, että rystyset kalpenivat.
No niin, isä sanoi hiljaa. Sitä tässä sitten odotti.
Marja halusi vastustaa, sanoa että ei niin pidä puhua, vielä ei tiedetä mitään, mutta pala kurkussa esti. Hän tajusi, miten paljon heidän perheessään asioita oli pyörinyt sen ympärillä, että ei lausuta ääneen pelottavia sanoja. Nyt sanottiin, ja seinät tuntuivat ohuemmilta.
Illalla Marja palasi omaan kotiinsa, muttei pystynyt nukkumaan. Mies nukkui, poika chattaisi jossakin huoneessaan, mutta Marjan ilta kului keittiön pöydän ääressä listoja tehdessä: mitä papereita tarvitaan, mitä kokeita pitää ottaa uudelleen, kelle soittaa. Hän soitti veljelleen.
Ilkka, hän sanoi yrittäen pitää äänen tasaisena. Isällä epäily. Huomenna menemme tutkimuksiin.
Epäily mistä? veli kysyi tukahtuneesti.
Syövästä.
Linjan tauko oli pitkä.
En pääse huomenna, veli sanoi lopulta. Mulla on vuoro töissä.
Marja sulki silmänsä. Hän tiesi, että Ilkalla todella oli vuoro, hän ei ollut mikään pomo, joka voisi vain lähteä. Silti vanha pettymyksen hyökyaalto nousi pintaan: Ilkka ei koskaan “voi”, hän saa jotenkin aina jäädä sivuun, Marja taas “voi”.
Ilkka, ääni sortui kuitenkin, tämä ei ole kyse yhdestä vuorosta. Tämä on isästä.
Tulen illalla, veli sanoi nopeasti. Kyllä sä tiedät, että…
Tiedän, Marja keskeytti. Tiedän, että osaat kadota kun on pelottavaa.
Hän katui sanojaan heti, mutta oli liian myöhäistä. Veli oli hetken hiljaa ja huokasi sitten lyhyesti.
Älä aloita, tämä sanoi. Sä kontrolloit kaikkea, ja sitten syytät toisia.
Marja sulki puhelimen ja tunsi, kuinka rinnassa raikui tyhjyys. Hän istui ja kuunteli jääkaapin huminaa, ja mietti, että ei nyt olisi aikaa syyllisten etsintään. Mutta juuri, kun pelottaa, vanha kasarautaisuus nousee.
Seuraavana aamuna he ajoivat kolmestaan sairaalan syöpäosastolle: Marja ratissa, äiti vieressä, isä takapenkillä. Isä piteli papereitaan kuin ne olisivat jotain kallista ja haurasta.
Ilmoittautuessa Marja täytti lomakkeet, näytti Kela-kortin, tarkisti läheteen. Äiti koetti auttaa, mutta sotki päivämääriä ja sukunimiä. Isä seisoi kauempana, katseli käytävän ihmisiä kaljuja päitä, huiveja, harmaita kasvoja ja hänen ilmeessään ei ollut sääliä, vaan hiljainen tunnistaminen.
Marja Lehtinen, hoitaja kutsui. Tervetuloa sisälle.
Lääkärin käsissä paperit liikkuivat nopeasti. Marja yritti lukea kasvoilta, kuinka huono tilanne oli. Lääkäri puhui rauhallisesti, mutta sanoissa piili koukkuja: “aggressiivisuus”, “luokitus”, “varmistettava”. Isä istui selkä suorana kuin johtokunnan kokouksessa.
Otetaan joitakin kokeita uudelleen, lääkäri sanoi. Ja uusi koepala myös. Joskus näyte ei vain riitä.
Eli ette ole varmoja? Marja kysyi.
Harvoin on täysin varmaa ilman toista tutkimusta, lääkäri vastasi. Mutta on toimittava niin kuin olisi totta.
Se iski kovemmin kuin “epäily”. Toimittava kuin aika olisi loppumassa. Marja tunsi, kuinka sisäinen vauhtipyörä käynnistyi: työt, suunnitelmat, väsymys, kaikki toissijaista.
Päivät menivät niiden jälkeen ohi pätkissä: aamuista soittamista, papereiden täyttöä, tutkimuksiin menoa; päivisin jonottamista, allekirjoituksia; iltaisin vanhempien keittiössä, jossa he esittivät, että puhuivat vain järjestelyistä.
Otan kesälomani tähän, Marja sanoi toisena iltana tarjotessaan keiton isän eteen. Kyllä työpaikalla pärjätään.
Ei tarvitse, isä vastasi. Sinulla on oma elämä.
Isä, Marja asetti lautasen pöydälle, nyt ei ole ylpeyden paikka.
Äiti katsoi heitä, ja Marja huomasi alahuulen vapisevan. Äiti oli aina pitänyt kaiken kasassa kun isä menetti työnsä ysikytluvulla, kun Marja erosi, kun Ilkka rimpuili vaikeuksissa. Hän pysyi pystyssä niin, ettei koskaan kukaan kysynyt, miten hän jakselee.
En halua, että te… äiti aloitti, mutta jäi sanomatta loppuun.
Mitä et halua? Marja nosti katseensa.
Että sitten jälkeenpäin ette anna anteeksi toisillenne.
Marja olisi halunnut vastata, että kovin paljoa on jo jäänyt anteeksi antamatta, sitä ei vain sanota ääneen. Hän vaikeni jälleen.
Yö kului rauhattomana. Hän makasi omassa sängyssään, kuunteli miehensä hengitystä, ajatteli, kuinka isä vanhenee. Muisto lapsuudesta tuli mieleen: isä opetti ajamaan polkupyörällä, piteli istuimesta kiinni siihen asti, kunnes hän pysyi pystyssä yksin silloin ei pelottanut kaatua, kun tiesi isän olevan vieressä. Nyt hän oli itse se, jonka piti pitää koko koti kasassa.
Kolmantena päivänä Ilkka vihdoin saapui. Hän astui vanhempien asuntoon hedelmäpussin ja anteeksipyytävän hymyn kanssa.
Moi, Ilkka sanoi. Marja tunsi ärtymyksen nousevan, sillä hymy tuntui väärältä.
Moi, hän vastasi lyhyesti.
Äiti leikkasi omenoita, isä oli vaiti. Ilkka alkoi kertoa työpaikastaan yrittäen täyttää hiljaisuuden jollain turvallisella.
Ilkka, Marja keskeytti, ymmärrätkö mitä on meneillään?
Ymmärrän, veli tokaisi. En minä tyhmä ole.
Miksi et sitten tullut eilen? Miksi sun pitää aina valita missä oot läsnä?
Veli kalpeni.
Jonkun on käytävä töissä, Ilkka sanoi. Luuletko, että rahat kasvaa puussa? Sinä olet se järkevä, kaikki menee sulle nappiin. Minä…
Niin? Marja kallistui eteenpäin. Olet aikuinen mies, Ilkka. Et enää poika.
Isä nosti kätensä.
Nyt riittää, hän sanoi hiljaa.
Mutta Marja ei pysähtynyt. Pelko isästä, vuosia kerätty suuttumus Ilkasta, äidistä, itsestä, kaikki sekottuivat.
Sä olet aina lähtenyt kun on hankalaa, hän sanoi. Kun äidillä nousi paineet ja makasi sairaana, kun isä… kun isä joinain vuosina joi liikaa sinä vain katosit. Minä jäin.
Äiti laski veitsen nopeasti laudalle.
Ei siitä nyt, hän sanoi. Se on mennyttä.
Menneisyyttä, Marja toisti. Mutta ei se ole mihinkään kadonnut.
Veli löi kämmenensä pöytään.
Luulitko, että oli helppoa jäädä? hän huusi. Sinä haluat olla pomo, kaikki riippuu sinusta ja sitten vihaat meitä siitä.
Sanat osuivat Marjaan, ytimeen jota oli väistänyt. Hän todella oli tottunut olemaan tarpeellinen. Siinä oli jotain makeaa ja raskasta olla tarpeellinen, se antoi oikeuden.
En minä vihaa, Marja sanoi, vaikka ei ollut varma uskooko.
Isä nousi. Hän teki sen hitaasti, kuin jokainen liike vaatisi päätöksen.
Luulitteko, etten näkisi? hän sanoi. Ettettekö ymmärrä jakavanne minua, kuin olisin esine. Kuin olisin jo poissa…
Hän ei jatkanut. Äiti nousi ja tarttui isää kädestä.
Ei saa, hän kuiskasi.
Marja näki yhtäkkiä isän ei “pappana”, vaan ihmisenä, joka istuu jossain odotushuoneessa, kuuntelee lääkärin arvioita ja yrittää olla näyttämättä pelkoaan. Häntä hävetti.
Puhelin värähti pöydällä. Marja vilkaisi laboratorion numero, jonne oli toimitettu isän näytteet.
Hei, hän vastasi.
Marja Lehtinen? ääni ei ollut lääkärin, vaan väsynyt. Täältä laboratoriosta. Näytteiden tunnisteissa on ollut sekaannus. Selvitämme nyt asiaa, ja on mahdollista, että isänne tuloksia on sekoitettu jonkun toisen kanssa.
Marja ei heti käsittänyt. “Virhe” ja “sekoitettu” eivät muotoutuneet todellisuudeksi.
Anteeksi, mitä tämä tarkoittaa?
Viivakoodit eivät täsmää, ääni jatkoi. Tulkaa huomenna ottamaan uudet näytteet, se on teille maksutonta. Myös koepala tutkitaan uudelleen. Pahoittelemme kovasti.
Marja laski puhelimen ja tuijotti hetken näyttöä, kuin sieltä saisi jonkin vahvistuksen.
Mitä? Ilkka kysyi.
Marja nosti katseensa. Huoneessa oli aivan hiljaista, jopa jääkaappi tuntui olevan sammutettuna.
Ne sanoivat, että näytteet on ehkä menneet sekaisin.
Äiti nosti käden suulleen. Isä istuutui taas, kuin jalat olisivat pettäneet.
Eli… Ilkka hengitti ulos. Ehkä kaikki ei ollutkaan…
Marja nyökkäsi. Eikä tuntenut iloa, vaan tyhjyyttä. Kuin joku olisi napista pysäyttänyt sireenin, ja hiljaisuudessa kuului kaikki, mitä oli tullut sanottua.
Seuraavana aamuna he palasivat laboratorioon. Marja ajoi, vanhemmat kyydissä, Ilkka tuli linja-autolla ja tapasi heidät ovella. Kukaan ei vitsaillut, kukaan ei puhunut säästä. Jonotettiin, pidettiin numerolappua, kuunneltiin kun hoitaja kutsui nimiä.
Isä antoi veret vaiti. Marja seurasi neulan viiltelyä, veren kulkua putkeen, ja tiesi, ettei tämä ollut mitään elokuvakohtausta, tämä oli heidän elämäänsä, jossa viivakoodi voi kääntää kaiken nurin.
Tuloksia lupasivat kahdessa päivässä. Nuo päivät olivat erilaiset paniikki poissa, mutta kiusaantuneisuus tilalla. Äiti käyttäytyi kuin mitään ei olisi tapahtunut, touhotti keittiössä, tarjosi teetä ja kysyi Marjalta, oliko tämä aivan poikki. Isä puheli yhä vähemmän. Ilkka soitti pari kertaa, vain kysyäkseen: “Miten ne voivat?”. Marja vastasi samalla lailla.
Hän huomasi toivovansa, että joku sanoisi “anteeksi”. Mutta kukaan ei sanonut, eikä hänkään, koska ei tiennyt, mistä aloittaa.
Kun syöpäklinikasta soitettiin ja kerrottiin, ettei uudelleentarkistettuja löydöksiä enää ollut ja kaikki viittasi hyvänlaatuiseen tulokseen, Marja istui ruuhkassa Helsingissä. Hän kuunteli lääkärin selitystä alkuperäinen tulos oli johtunut väärästä tunnisteesta ja pienestä näytepalasta nyt kaikki viittasi siihen, ettei syöpää ollut, mutta tarkkailu puolen vuoden päästä olisi silti tarpeen.
Eli… ei syöpää? Marja kysyi ääni väristen.
Tällä hetkellä ei viitteitä syövästä, lääkäri vastasi. Tarkkailu silti suositellaan.
Marja sulki puhelimen ja istui hetken ratissa. Autot tööttäsivät, joku vaihtoi kaistaa, ja hän huomasi kyynelten valuvan kasvoille ei ilosta, vaan koska se jännite, joka oli pitänyt häntä pystyssä, irtosi, ja jotain syvempää pääsi samalla ulos.
Illalla he kokoontuivat vanhempien luokse. Marja toi pullapitkon lähileipomosta, koska kädet vapisivat eikä leipomiseen riittänyt voimaa. Ilkka toi kukkia äidille. Isä istui nojatuolissa ja katsoi lapsiaan kuin nämä olisivat palanneet pitkältä matkalta.
No niin, Ilkka yritti virnistää. Nyt voidaan hengittää.
Hengittää voi, isä vastasi. Mutta kuinkas siitä taas täyteen vedetään?
Marja kohtasi isän katseen. Siinä ei ollut moitetta, vain väsymystä.
Isä, Marja sanoi. Minä…
Sanat jumittuivat. Hän ymmärsi, että jos nyt rupeaisi selittämään, kaikki palautuisi entiseen: “yritin parhaani”, “olin vaan hermoissani”. Hänen piti sanoa jotain muuta.
Minä pelästyin, hän sanoi viimein. Ja aloin komentaa tuttuun tapaan. Ja hyökkäsin Ilkkaan. Anteeksi.
Ilkka katsoi lattiaan.
Niin minäkin, hän sanoi. Oikeasti pelkäsin. Pakenin töihin. Anteeksi.
Äiti nyyhkäisi hiljaa, mutta ei itkenyt. Hän meni istumaan isän viereen ja otti kädestä kiinni.
Ja minä, äiti sanoi, katsoi lapsia, pidin koko ajan kulisseja, ettei teidän tarvitsi riidellä. Ja siksi menitte vain kauemmas toisistanne.
Isä puristi äidin kättä.
Ei minun tarvi teidän olla täydellisiä, hän sanoi. Riittää, että olette tässä. Ette tee minusta jotain syytä.
Marja nyökkäsi. Sisällä tuntui kipeältä, kun tajusi, että nämä päivät jättävät jäljen. “Kadota silloin kun pelottaa” ja “rakastat olla päällikkö” eivät katoa yhdellä anteeksipyynnöllä. Mutta jotain kuitenkin liikahti. He olivat sanoneet asioita ääneen, joita ennen kannettiin piilossa.
Sovitaan näin, Marja sanoi, ääni rauhallisena. En ratkaise kaikkea yksin. Voin auttaa, mutta tarvitsen, että tekin kannatte omaa osaanne. Ilkka, voisitko käydä isän kanssa kerran viikossa tutkimuksissa, kun ne alkavat? Ei “jos onnistuu” vaan oikeasti.
Ilkka nyökkäsi pienen viiveen jälkeen.
Keskiviikko on vapaa. Tulen.
Ja minä, äiti sanoi, en esitä, että jaksan kaiken. Jos en jaksa, sanon sen. Enkä ala sitten tiuskia.
Isä hymyili heikosti.
Ja lääkäriin mennään jatkossa yhdessä, hän sanoi. Niin ei tarvitse arvailla.
Marja tunsi sisällään varovaisen lämmön. Ei helpotusta, ei juhlaa, mutta jotain, mikä muistutti mahdollisuudesta.
Illan päätteeksi hän auttoi äitiä tiskissä. Astiat kalisivat, vesi virtasi. Marja kuivasi käsiään ja pysähtyi ovelle.
Äiti, hän sanoi hiljaa. En oikeasti halua olla pomo. Pelkään, että jos minä päästän irti, kaikki hajoaa.
Äiti katsoi vakavasti.
Kokeile irrottaa vähän kerrallaan, hän sanoi. Ei tarvitse kaikkea kerralla jättää. Me opitaan myös.
Marja nyökkäsi. Hän pukeutui, tarkisti että valot oli pois, ja sulki oven. Rappukäytävässä hän pysähtyi hetkeksi, kuunteli oven takaista hiljaista puhetta. Siellä ei riidelty eikä paukuteltu, vain vaimeita ääniä.
Hän laskeutui alas portaita ja lähti autolleen. Hän ymmärsi, että “ennen kuin on myöhäistä” ei tarkoita vain jotakin pelottavaa puhelua. Se tarkoittaa sitä, että nyt on lupa puhua ennen kuin pelko tekee heistä vieraita. Ja että se mahdollisuus on ansaittava jokaisella keskiviikolla, jokaisella käynnillä pienillä myönnytyksillä, jotka pitävät paremmin yhdessä kuin mikään kontrolli.
