Vaimo sai karun salaisuuden tietää liian myöhään — Tätäkö etsit? — hän ojensi Kolille kirjeen. Kolia kalpeni. — Jenni, ethän sinä… Älä luule… Aleksi… Se… — Mitä en saisi ajatella, Kalle? Että mieheni äiti on elossa ja vankilassa? Että te molemmat pidätte minua sinisilmäisenä? — Kuukausi? Jenni, sovittiin, että saatte asua syksyyn asti! Nuorempi vasta meni päiväkotiin, löysin töitäkin tästä läheltä… Mitä oikein tapahtui? Ollaan aina maksettu vuokra ajallaan, eikä metelöity… — Ei teissä ole mitään vikaa…, — Jenni epäröi. — Minun pitää palata omaan asuntooni. — Miksi? Riitelitkö miehesi kanssa? — Älä kysele turhia, kiitos. Täsmälleen kuukausi tästä päivästä! Teen vuokran tarkistuksen, takuuvuokran saat takaisin. Anteeksi… Jenni painoi puhelun kiinni ja värähti. Kunpa tämä kaikki olisi jo ohi… *** Jenni ei saanut silmiään irti keittiön pöydällä olevasta kirjekuoresta. Tavallinen kirjekuori, jonka hän oli viisi minuuttia sitten napannut postiluukusta mainosten ja nettilaskun mukana. Aleksi haki postin yleensä itse, mutta nyt Jenni oli mennyt hakemaan… Leima. Lähettäjän osoite. Vankila Kylmäkoski. Ja lähettäjän nimi: Suvorova Lidia Nikitina. Tämän nimen Jenni oli kuullut mieheltään – hänen äitinsä. Anoppi, jota Jenni ei ollut koskaan tavannut. Hän ei ollut tiennyt, että nainen joka oli antanut miehelleen elämän, oli yhä elossa. — Minulla ei ole ketään, Jenni, — Aleksi sanoi kolmansilla treffeillä, kun he istuivat halparavintolassa lämmittelemässä sateisen kävelyn jälkeen. — Isäni lähti jo ennen syntymääni, en ole häntä nähnyt. Entä äiti… hän kuoli, kun olin 20. Sydän. Olen kuin tuuliajolla. Yksin maailmassa. — Ihan yksin? — Jenni oli melkein purskahtanut itkuun säälistä. — Eikö yhtään tätejä tai setiä? — On joku kaukainen sukulainen Lapissa, mutta ei olla väleissä. Tiedätkö, niin on ehkä helpompaa. Ei perhedraamoja, ei sunnuntailounaita äidin tai anopin luona. Vain sinä ja minä. Silloin Jenni ajatteli: ”Voi raukkaa. On kestänyt paljon mutta silti sydän on lämmin…” Hän ympäröi Aleksin huolenpidolla, kuin yrittäen korvata äidin puuttuvan rakkauden. Sitten tuli häät, pienet ja intiimit. Jenin puolelta vanhemmat ja pari ystävää, Aleksin puolelta vain paras lapsuudenystävä, Kalle, joka pysytteli hiljaa ja vältteli Jenniä koko illan. Silloin Jenni piti sitä ujoutena. Nyt hän tajusi: Kalle pelkäsi lipsauttavansa jotakin. — Missä hän on haudattuna? — Jenni kysyi puoli vuotta häiden jälkeen. — Voitaisiin käydä viemässä kynttilät. Olihan hän kuitenkin äitisi… Aleksi nytkähti oudosti. Käänsi katseensa, alkoi suoristaa paidankaulustaan. — Kaukana, Jenni. Se on suljettu, vanha hautausmaa. Käyn joskus itse, turha sinun vaivata päätäsi. En halua sun sinne, siellä on raskas tunnelma. Ajatellaan mieluummin elävistä, eikö niin? Hän uskoi Aleksia. Tyhmästi. *** Eteisen ovi avautui, Jenni säpsähti ja työnsi kirjeen nopeasti pöytälaatikkoon, markettikuponkien alle. — Moi rakas! — Aleksin ääni oli yhtä lämmin kuin aina. — Mitä meidän sankarille kuuluu? Oliko rauhallinen päivä? Aleksi astui keittiöön, yritti suudella Jenniä, mutta tämä vetäytyi vaistomaisesti. — Mikä sua vaivaa? Väsyttääkö? — Aleksi kurtisti kulmiaan. — Eikö Niklas antanut nukkua? Mä vaihdan vaatteet ja otan pojan, käy sinä lepäämään. Voin tehdä iltapalan. — Ei tarvitse, ei ole nälkä. Aleksi, tuli posti… Aleksi hätkähti hetkeksi, mutta Jenni huomasi sen kyllä. — Niinkö? Mitä sieltä tuli? Laskuja taas? — Laskuja. Mainoksia. Ei muuta. Aleksi selvästi rentoutui. — Hyvä vaan, käyn pesemässä kädet ja menen pojan luo. Oli niin ikävä jo. Jenni tuijotti puolisoaan selkään. Ihminen, jonka kanssa hän jakoi kaiken, seisoi siinä ja valehteli. Valehteli niin häpeämättömästi, että alkoi kuvottaa. ”Laske itsesi orvoksi”, Aleksi oli sanonut. Ja nyt Kylmäkosken vankilasta kirjoitti Lidia Nikitina. Mitä hän oli tehnyt? Tappanut? Varastanut? Huijannut? Paljonko istumista edessä? Jenni näki mielessään, miten vuoden parin päästä ovikello soi, ja kynnykselle ilmestyy raskasilmeinen nainen vankilahistorialla. Sanomaan: ”Hei poika kultani, hei miniä. Missä mun lapsenlapsi? Mä jään tänne asumaan.” Jenni ei pelännyt itsensä puolesta, vaan Niklaksen. Kuinka antaa lapsi mummolle, joka on ollut vankilassa?! Miten rikollisella taustalla oleva voidaan edes päästää lapseen käsiksi?! — Jenni, haluatko teetä? — Aleksi huusi olohuoneesta. — S-Marketissa oli tarjouksessa vaippoja, löysin mainoksen. Pitää käydä huomenna ostamassa. Jenni ei vastannut. Hän avasi jo pankkisovelluksen tarkistaakseen oman tilinsä saldon. Rahojen pitäisi riittää alkuun. Asunto toisella puolella kaupunkia — hyvä niin. Vuokralaiset lähtevät kuukauden päästä. Tärkein — selvitä kuukausi, vaikuttamatta epäilyttävältä. *** Aleksi lähti töihin, suukotteli Niklasta pitkään ja lupasi tulla aikaisin kotiin. Jenni katsoi tätä kohtausta jo inhoten. Kuinka mies saattoi niin käärmemäisesti valehdella? Sitä voi todella salata tällaisen asian?! Kun mies oli lähtenyt, Jenni nosti kirjeen pöytään. Sormet syyhysivät avata, lukea, mutta pelotti. Entä jos, kun hän lukee, hän ei enää pysty lähtemäänkään? Entä jos siellä olikin jotakin… — Ei, — hän sanoi päättäväisesti. — Sillä ei ole väliä. Aleksi valehteli kohta kaksi vuotta! Ovikello soi. Jenni säpsähti. Kuka nyt? Vanhemmat ilmoittavat etukäteen. Ystävät? Jenni katsoi ovisilmästä – käytävällä seisoi Kalle. Hän tassutteli hermostuneena, vilkuili hissille. Jenni avasi oven. — Kalle? Aleksi on töissä. — Tiedän, Jenni… — Kalle pyöritteli käsiään taskussa. — Ajattelin, jos Aleksi olisi jättänyt autotallin avaimet kotiin? Hän sanoi niiden olevan lipaston päällä. — Avaimet? — Jenni kohotti kulmakarvaa. — Ei ole avaimia täällä. Oletko varma, että hän jätti ne tänne? — Hän niin sanoi… Jenni, Aleksi pyysi katsomaan, oliko postissa tullut mitään. Katsoin, muttei ollut mitään. Otitko postia tänään? — Otin. Miksi? Kalle nielaisi. — No, odotellaan yhtä pakettia, Aleksi pyysi katsomaan oliko ilmoitusta. Jenni palasi rauhallisesti keittiöön, tarttui harmaaseen kirjekuoreen ja tuli ovelle. — Tätäkö etsit? — hän ojensi kirjeen. Kalle kalpeni. — Jenni, sinä… älä nyt luule… Aleksi… tämä… — Mitä mun ei pitäisi ajatella, Kalle? Että mieheni äiti on elossa ja istuu vankilassa? Että te molemmat pidätte mua ihan pölkkynä?! Että sain lapsen miehen kanssa, jonka tausta on täysi arvoitus? — Jenni, Aleksi tarkoitti vain hyvää! — Kalle alkoi puhua nopeasti, melkein kuiskaten. — Hän halusi ihan tavallisen elämän, ilman tätä kaikkea. Äitinsä on vaikea ihminen, Aleksi sai kestää sellaista mitä et uskokaan. Ei se ollut pahaa tarkoittaen, ymmärrätkö? Hän vain katkaisi välin, ettei sinua pelota. — Katkaisi? — Jenni hymähti katkerasti. — Kalle, miten voi sulkea äidin pois mielestä? Ja vielä noin julmasti. Hän vei minulta valinnan! Minulla oli oikeus tietää, mihin perheeseen päädyn. — Ei siellä mitään perhettä ole! — Kalle huitaisi kädellään. — Vain hän ja hänen… hämäräpuuha. Jenni, anna kirje, jooko? Et kai lukenut? Annan sen Aleksille, hän selittää. — Mene pois, Kalle, — Jenni sanoi hiljaa. — Enkä anna kirjettä. Se on osoitettu Aleksille, hän saa sen itse. Minulta. Jenni sulki oven kylmästi nenän edestä hölmistyneeltä Kallelta. *** Koko päivä meni kuin sumussa. Jenni ruokki poikaa, vaihtoi vaatteet, ulkoili pihalla, mutta ajatukset pyörivät kirjeessä. Mitä ottaa mukaan? Vaunut, sänky, omat paperit. Huonekalut… antaa olla. Oman asunnon vanha vuodesohva riittää. Kuudelta Jenni oli täysin rauhallinen. Pöytä oli katettu, ruoka valmiina, poika nukkumassa. Hän istui odottamaan miestään. — Oi että tuoksuu hyvältä! — Aleksi teeskenteli kuin mitään ei olisi tapahtunut. — Katso, ostin Niklakselle uuden mobilen! Siinä on rauhallisia säveliä. Jenni istui hiljaa, kuori pöydällä. Aleksi ilmestyi keittiöön, ei enää teeskentelemässä mitään. — Kalle löysikö? — hän kysyi tylysti. — Minä löysin. Kalle kävi pyytämässä — sun pyynnöstä. En antanut… Aleksi valahti alas tuolille vastapäätä. — Miksi, Aleksi? Miksi sanoit hänen kuolleen? — Koska hän kuoli minulle kaksitoista vuotta sitten, — Aleksi nosti silmänsä, niissä kyyneliä. — Kun hän meni ensi kertaa vankilaan. Pääsi vapaaksi puoleksi vuodeksi ja taas palasi. Jenni, sä olet hyvästä perheestä, isä insinööri, äiti opettaja. Et olisi ymmärtänyt häntä. Hän on ammattihuijari. — Ja sinä päätit, että sulla on oikeus valehdella mulle? Vuoden ajan? — Jenni korotti ääntään. — Sä tuhosit kaiken luottamuksen tuolla valheella! — Pelkäsin menettäväni sut! — Aleksi parahti. — Olisit lähtenyt! ”Ei kiitos, hänen äitinsäkin vanki, mitä muuta perheessä on säilytyksessä…” Halusin, että Niklas kasvaa normaalissa ympäristössä. Ja kyllä, päätin, että isätön mies on parempi kuin varkaan poika! — No nyt hänellä on isä, jolla on eropaperit, — Jenni sanoi kylmästi. Aleksi jähmettyi. — Mitä? Oletko tosissasi, Jenni? Yhden kirjeen vuoksi, valehtelun vuoksi? — Siksi, että en tunne sinua. Jos pystyt näin kylmällä lailla keksimään äitisi kuoleman, mitä muuta valehtelet? Kuka sun isä on? Istumassa samassa vankilassa? — Jenni, älä nyt höpsi… — En höpise. Ilmoitin vuokralaisille. Kuukauden päästä muutan. Huomenna haen avioeroa. Aleksi anoi, pyysi polvillaan, selitti kaiken olleen valkoinen valhe. Mutta Jenni ei enää kuunnellut. Hän oli tehnyt päätöksensä. *** Vuokralaiset lähtivät, nyt Jenni poikansa kanssa asuu omassaan. Puolisoista tuli virallisesti eronneet, mutta Aleksi yrittää yhä saada vaimonsa takaisin. Hän ei ymmärrä, mikä meni vikaan – hänhän yritti vain suojella perhettä… Poikaansa hän näkee säännöllisesti, tukee kaikin tavoin. Mutta rakkaan Jennin luottamusta hän ei kykene enää voittamaan. Vaimo sai karun salaisuuden tietää liian myöhään