Kerran kuukaudessa
Sinikka Lempiäinen painoi roskapussin rintaansa vasten ja pysähtyi hissin vieressä olevan ilmoitustaulun kohdalla. Ruudulliselle paperille, joka oli kiinnitetty nastoilla, oli kirjoitettu suurin kirjaimin: “Kerran kuussa yhdelle naapurille.” Alla oli päivämääriä ja sukunimiä, nurkassa allekirjoitus: “Sakari, as. 34.” Joku oli jo lisännyt kynällä: “Tarvitaan kaksi auttajaa lauantaille, laatikoiden kantoon.” Sinikka luki tekstin automaattisesti kahdesti ja tunsi ärtymyksen nipistyvän kuin vierasta ääntä kuunnellessa rappukäytävässä.
Hän oli asunut tässä kerrostalossa kymmenen vuotta. Hän tiesi säännöt: tervehditään, jos törmätään ovella, sitten erotaan. Joskus lyhyt “Tiedättekö missä sähkömies sijaitsee?”, joskus vain “Voisitteko ojentaa laskun?” Mutta tällainen auttamisaikataulu, sukunimet, nastat… Se sai Sinikan mielessä kaiun vanhalta työpaikalta, jossa kokouksissa kaikki feikkasivat “olemme tiimi”, ja lopulta jokainen pelasti vain itsensä.
Roskahuoneessa Sinikka kohtasi Vieno viidenneltä, joka aina kulki kaksi pussia mukanaan ehkä peläten, että yksi repeäisi.
Näitkö? Vieno nyökkäsi taululle. Sakari keksi. Sanoo, että näin helpompi. Ei tarvitse juosta yksin, tehdään yhdessä.
Yhdessä, Sinikka toisti ja pyrki pitämään äänen tasaisena. Mutta jos ei halua yhdessä?
Vieno kohautti hartioitaan.
No eihän kukaan pakota. Se on vaan jos joskus tarvitsee apua ja on joku.
Sinikka astui ulos pihalle. Hän havaitsi ajattelevansa mielessään jo riitelyä Sakarille asunnosta 34. “Jos tarvitsee” milloin muka tarvitsee? Kuka päättää, kuka tarvitsee? Ja miksi kaikkien pitää olla mukana?
Lauantaiaamuna rapussa kuului vaimea kumina ja ääniä. Oven läpi erottui: “Varovasti, kulma!” sekä “Hissiä pitää älä päästä!” Sinikka seisoi keittiössä, piti märkää rättiä käsissään, mutta ei voinut olla kuuntelematta. Hän kuvitteli, kuinka tuikitutut kasvot raahasivat toisten laatikoita ja sohvaa, joku antoi ohjeita, toinen mutisi itsekseen. Hänestä oli epämiellyttävää ajatella, että pian näkisi jonkun toisen elämän pahvilaatikoissa, ja samalla tuntui kummallisella tavalla kateelliselta: heidät oli kutsuttu mukaan.
Tunnin päästä kaikki oli hiljentynyt. Illalla kauppareissulta palatessaan Sinikka näki ulko-oven edessä kasan tyhjiä pahvilaatikoita ja teippirullan penkillä. Sakari, pitkä ja kasvoiltaan väsynyt, keräsi roskia.
Iltaa, Sakari sanoi, kuin olisivat vanhoja tuttuja. Ei me olla tiellä?
Ei, Sinikka vastasi. Oliko vaan vähän äänekästä.
Joo, pyrittiin hoitamaan ennen lounasta. Tanja kakkosesta muuttaa, yksin lapsensa kanssa. No, “yksin” hän huitaisi kädellään. Joka tapauksessa: laita taululle, jos tulee asiaa. Ei tarvitse olla muutto. Voi olla pienikin homma.
Sana “pieni homma” jäi Sinikan mieleen siihen ei ollut tarttumapintaa vastaan väittämiseen. Sakari ei painostanut eikä suostutellut. Hän vain totesi ja jatkoi solmimaan jätesäkkiä.
Seuraavina viikkoina ilmoitustaulu alkoi elää omaa elämäänsä. Sinikka käveli ohi ja huomasi joka kerta uusia lappuja. “Petteri, as. 19 lekurilääkkeet, leikkauksen jälkeen, jos joku voisi hakea apteekista.” “Hylly pitäisi kiinnittää as. 27, porakone löytyy.” “Kerätään 20 euroa ovipuhelimeen, jos vaihtorahaa ei ole, hoidetaan myöhemmin.” Käsialat olivat erilaisia: joku kirjoitti siististi, toinen tönkkösti ja kovalla painolla.
Sinikka ei merkinnyt nimeään. Se tuntui oikealta: olla puuttumatta. Hän vain tarkkaili.
Eräänä iltana hän palasi töistä ja näki hissillä itkevän teinitytön naapurista, kasvot hihassa. Vieno piti häntä olkapäästä ja puhui lempeästi:
Älä itke, selvitellään. Sakari lupasi tuoda.
Mitä tapahtui? Sinikka kysyi, vaikka olisi voinut ohittaa.
Vieno katsoi Sinikkaa, kuin olisi jo päättänyt ettei Sinikka kuulu ilkkujiin.
Tyttöjen mummolla verenpaineongelma. Lääkkeet loppu, apteekki kiinni. Sakari lupasi tuoda omia, kunnes aamulla ehdimme ostaa.
Sinikka nyökkäsi ja kotona viipyi kauan takkiaan riisumatta. Miten helposti Vieno oli sanonut “selvitellään”. Ei “kutsu ambulanssi”, ei “ei meidän asia”, vaan juuri “on ratkaisu”. Ja vielä, että Sakari antaisi omia lääkkeitään kyselelemättä palautusta.
Parin päivän päästä rappuun virisi pieni kiista. Joku oli kirjoittanut ovipuhelinlappuun: “Taas meiltä rahaa pyydetään. Ottakoon ken haluaa.” Nimimerkki oli suttuinen, ilman sukunimeä. Hissillä kaksi rouvaa kiisteli äänekkäästi.
Kyllä se on kolmosesta, tunnen kädenjäljen, sihisi toinen.
Mitä siitä tiedät, vastasi toinen. Joillain on pelkkä eläke, te vaan vaaditte lisää, lisää.
Sinikka ohitti, tuttu tunne sisällään nousi pintaan siinä se porukka taas on. Kohta aletaan etsiä syyllisiä, kuka ei maksa, kuka käyttää. Hän toivoi että kaikki loppuisi ja ilmoitustaulu muuttuisi taas pelkäksi putkimiestiedotteeksi.
Mutta illalla hän näki Sakarinkin taululla. Sakari irrotti kiistan aiheuttaneen lapun, taitteli sen, pisti taskuun ja kiinnitti uuden, puhtaan paperin. Hän kirjoitti: “Ovipuhelin. Ken pystyy, maksaa. Ken ei pysty, ei maksa. Tärkeintä että toimii. Sakari.” Ja siinä kaikki.
Sinikka havahtui huomaamaan, kuinka kunnioitti juuri tuota “siinä kaikki”. Ei selityksiä, ei uhkailua. Selkeä raja.
Omassa arjessa alkoi eksoottinen narina, kuin porraskäytävään öljyttävä ovi. Ensin pieniä: kylpyhuoneessa hana vuoti liitoksestaan. Sinikka laittoi vadin alle, kiristi mutterin, pyyhki lattian. Sitten työpaikalla bonukset viivästyivät, ja pomo sanoi vältellen silmiä: “Toistaiseksi näin. Jaksakaa.” Sinikka jaksoi. Se hän osasi.
Kuukauden alussa selkä alkoi vihoitella. Ei akuutisti, mutta aamuisin piti hetkeksi tarttua sängyn laitaan ennen kuin kipu helpotti. Hän osti voiteen, lämmitti huivia ja ei kertonut kenellekään. Hänen mielestään valitus muuttui aina puheeksi ja puhe sääliksi.
Eräänä iltana kotiin tultuaan hän kuuli käytävässä outoa rapinaa, kuin joku kurottaisi ovea. Hänen ulko-ovensa; lukko jumitti, avain ei kääntynyt. Painoi kovemmin avain napsahti mutta risahti ikävästi. Sydän nykäisi.
Hän riisui kengät, nosti ostoskassin jakkaralle, haki ruuvimeisselin ja yritti purkaa lukkoa. Kädet väsyneet, selkä kipuili. Sisällä asunnossa oli hiljaista ja se hiljaisuus alkoi painaa raskaasti.
Seuraavana päivänä lukko jumittui pysyvästi. Sinikka palasi myöhään, laukun ja kansion kanssa, eikä saanut ovea auki. Hän seisoi rappukäytävässä, otsa kylmää metallia vasten, ja yritti tyynnyttää itseään. Näissä vilisi: “Lukkoseppä, vara-avain, raha, yö.” Hän soitti päivystykseen; lupasivat tulla kahden tunnin päästä.
Kaksi tuntia portaikossa nolo ei niinkään naapureiden tähden, vaan oman voimattomuuden. Hän istui rapulla, laukku maassa ja katseli käsiään. Kuivat, pesuaineiden halkeamat. Kädet, jotka olivat aina pärjänneet.
Hissistä astui Sakari. Hän näki Sinikan heti.
Sinikka Lempiäinen? hän kysyi varmistellen.
Sinikka nosti katseensa ja tunsi poskien kuumenevan.
Lukko, hän sanoi lyhyesti. Odotan korjaajaa.
Kauan menee?
Sanoivat kaksi tuntia.
Sakari vilkaisi ovea, sitten laukkua.
Minulla on setti, hän sanoi. Voisi kokeilla, samalla kun odotat. Jos ei toimi, tiedetään ainakin syy. Sopiiko?
“Sopiiko” oli tärkeä sana. Hän ei vaatinut. Hän ei kysynyt “mitä siinä istut”. Hän varmisti.
Sinikka halusi sanoa “ei kiitos”. Se olisi ollut tuttua ja turvallista. Mutta selkä jomotti, puhelin laski akkuja, ja ajatus kahdesta tunnista porrasistuimella tuntui ylivoimaiselta.
Kokeile, Sinikka sanoi, ja ihmetteli, ettei ääni väpättänyt.
Sakari palasi asunnolleen, toi pienen työkalulaukun. Laittoi sen lattialle, avasi, levitti työkalut sanomalehdelle. Sinikka merkitsi tämän automaattisesti: ei tule jälkiä, järjestys, kunnioitus.
En ole lukkoseppä, Sakari sanoi. Mutta lukkoja olen nähnyt.
Hän poisti suojan, nosti ruuvit pieneen rasian kanteen ettei putoa. Sinikka istui viereen, piti laukkua ja tunsi olonsa epätodelliseksi: kuin elämä olisi muuttunut yhteiseksi porrastasanteeksi, mutta se ei tuntunut pahalta.
Täällä on varmaan kulunut lukkopesä, Sakari sanoi. Voisi rasvata tilapäisesti, mutta vaihto olisi paras. Onko vara-avain?
Ei, Sinikka vastasi. En ole ajatellut.
Sakari nyökkäsi, eikä kommentoinut.
Kymmenen minuutin päästä ovi antoi periksi. Ei heti, mutta antoi. Sinikka astui eteiseen, laittoi valot ja tunsi rentoutumisen laineen. Hän kääntyi.
Kiitos, sanoi. Ja lisäsi, sillä muutoin se olisi päättänyt keskustelun: Mutta en halua että koko talo saa tietää.
Sakari katsoi silmiin.
Ymmärrän. En kerro kenellekään. Mutta lukko pitää vaihtaa. Halutko että huomenna laitan yhteystiedot hyvästä korjaajasta? Ei turhia kysymyksiä.
Sinikka nyökkäsi. Hänelle oli tärkeää, ettei Sakari ehdottanut “kerätään porukka ja vaihdetaan yhteisesti”, vaan konkreettista ja rauhallista.
Kun Sakari lähti, Sinikka väänsi oven salpaan ja jäi pitkään eteiseen kuuntelemaan jääkaapin hurinaa. Yhtä aikaa teki mieli itkeä ja huvittua: apu ei tuntunut sääliksi, vaan välineeltä, joka annettiin kun omat kädet olivat täynnä.
Seuraavana iltana Sinikka soitti Sakarilta saamansa lukkosepän numeron. Korjaaja tuli, otti vanhan lukon pois, näytti kuluneen osan, asensi uuden tilalle. Sinikka maksoi, sai kaksi avainta ja pisti toisen rasiaan, joka jäi kaapin ylähyllylle, siihen kirjoituksen “vara”. Se oli pieni myöntö: joskus pärjää, joskus ei.
Viikon päästä taululle ilmestyi uusi lappu: “Lauantaina autetaan Petteriä as. 19, kauppatavarat ja lääkkeet, sairaalasta tullut; tarvitaan kaksi, klo 1112.” Sinikka luki ja oivalsi: hän pystyy.
Lauantaina hän lähti ajoissa, laukussa kaksi keksi-pakettia ja teepussi. Ei almuna, vaan tekosyynä tulla ovelle, ei tyhjin käsin. Käytävällä Sakari jo odotti.
Sinäkin? Sakari kysyi, ei yllättyneenä, vaan tarkistaen.
Joo, Sinikka vastasi. Mutta sovitaan näin: minä otan kevyen, ei puheita terveydestä, sopiiko?
Hän huomasi, miten selkeästi se tuli. Ei selittelyä, vaan vaatimusta.
Sopii, Sakari vastasi.
He nousivat Petterin kerrokseen. Oven avasi vanha, kalpea mies aamutakissa. Yritti hymyillä.
Ahaa, tarkastusryhmä, hän mutisi.
Ei tarkastus, Sinikka sanoi ja ojensi kassin. Tuotiin ruokatavarat. Tässä teetä ja keksiä, jos maistuu.
Petteri otti kassin molemmin käsin, varoen, ettei tippuisi.
Kiitos. Olisin itse mutta jalat eivät
Ei tarvitse “olisi”, Sakari keskeytti lempeästi. Sano vain minne laitetaan.
Keittiössä Sinikka laittoi kassin pöydälle, näki lääkepaperit ja tyhjän pillerrasijan. Ei kysellyt. Sanoi vain:
Saanko viedä roskat pois?
Jos kerran, Petteri sanoi hämillään.
Sinikka keräsi pienen pussin, solmi ja kantoi portaalle. Palatessaan huomasi, että selkä ei enää särkenyt niin paljon ei siksi että kipu olisi lähtenyt, vaan koska olo oli rauhallisempi.
Poistuessa Petteri yritti antaa Sakarille rahaa.
Ei tarvitse, Sakari sanoi.
Jos kuitenkin Petteri katsoi Sinikkaa. Käykää, jos tarvitsette jotakin. En pure.
Sinikka nyökkäsi.
Tarvittaessa käymme. Mutta älkää itsekään urheile liikaa. Kirjoittakaa taululle, mitä kaipaatte.
Niin sanoessaan hän tunsi rintansa alle nousevan hiljaisen varmuuden: hänelläkin oli oikeus puhua kuten Sakari, ei ylhäältä eikä alhaalta, vaan viereen.
Illalla hän pysähtyi taululle. Joku oli jättänyt nastoja ja pienen leikekirjan. Sinikka kaivoi kynän ja kirjoitti siististi: “As. 46. Sinikka Lempiäinen. Jos tarvitset: voin arki-iltaisin klo 19 jälkeen hakea apteekista tai nouda paketin. En nosta raskasta.” Hän kiinnitti lapun, varmisti että se pysyi, ja laittoi kynän laukkuun.
Kotona hän laittoi veden kiehumaan ja asetti vara-avaimen pieneen kirjekuoreen. Kuoreen kirjoitti Sakarin puhelinnumeron ja laittoi eteisen laatikkoon. Ei merkkinä riippuvuudesta, vaan varana jonka oli itselleen sallinut.
Kun jossain rapussa läimähti ovi ja askeleita kuului, Sinikka ei hätkähtänyt. Hän vain sammutti lieden, kaatoi teetä ja ajatteli, että “kerran kuukaudessa” ei tarkoita laumaa. Se tarkoittaa, että ei tarvitse pitää kaikkea kasassa yksin, jos sivulla on toisia.




