Äiti jäi kolmen lapsen kanssa kadulle! Isämme vei äitini rahat, jotka hän sai myymällä asunnon, ja katosi jäljettömiin.
Äiti ja isä olivat yrittäneet saada lapsia kolmekymmenenkahdeksan vuoden ikään asti, mutta turhaan. Lääkärit olivat heittäneet kätensä ilmaan; syytä ei löytynyt. Jossain vaiheessa äiti oli jo luopunut toivosta, hyväksynyt kohtalonsa lapsettomana. Isälleni asia ei tuntunut olevan niin suuri huoli. Hän vain hoki: Ei hätää, kyllä tämä tästä. Hänelle lapset eivät selvästi olleet tärkeitä.
Täysin toivottomana äiti kuitenkin rukoili Jumalaa antaisi hänelle edes yhden lapsen. Ja kohtalo puuttui peliin: minä synnyin.
Äidin onni oli rajaton. Mutta siihen mennessä isäni oli jo muuttunut kylmäksi. Hän hermostui öisin itkiessäni, ei kestänyt koko perhe-elämää. Vuotta myöhemmin syntyivät kaksosveljeni. Äiti kiitti Jumalaa itku kurkussa hänestä oli lopulta tullut äiti, maailman onnellisin nainen. Mutta mitä teki isäni? Kuten ehkä arvaatte, lapset eivät hänelle merkinneet mitään. Hän suunnitteli petoksen.
Isä pyysi äidiltäni luvan myydä asunnon, vakuutellen, että tarvitsimme isomman asunnon. Raha asuntoa varten tulisi osittain lainalla, mutta ensin myytäisiin vanha. Äiti uskoi häntä. Heti kun rahat tulivat tilille, isä katosi. Kukaan ei ole nähnyt häntä sen koommin.
Näin jätti isämme meidät kolmen lapsen ja äitini kanssa kadulle. Mihin äiti edes voisi mennä? Hän muutti omien vanhempiensa, meidän mummon ja papan luokse. Siellä me asuimme tiiviisti neljä henkeä yhdessä kahden huoneen pienessä asunnossa Helsingissä. Äiti menetti uskonsa miehiin ja rakkauteen täysin. Hänen täytyi tehdä valtavasti töitä kolmen lapsen ruokkiminen ja vaatettaminen ei todellakaan ollut helppoa.
Näin me elimme useita vuosia. Lopulta mummo menehtyi, ja jonkin ajan kuluttua myös pappa. Tilaa tuli enemmän, mutta suru jäi. Eräänä kesäpäivänä äiti vei meidät puistoon. Siellä, leikkipuiston reunalla, istuessamme, äidin ikäluokkaa oleva mies tuli juttusille. Äiti torjui hänet aluksi joka kerta, mutta tämä sitkeä ukko ei antanut periksi. Kävimme samassa puistossa monta kertaa, kunnes viimein äiti antoi periksi, antoi numeronsa he alkoivat tavata toisiaan.
Kahden kuukauden päästä muutimme isompaan, kolmion asuntoon Tampereelle tuon miehen, Aadon, kanssa. Hänestä tuli meille uusi isäpuoli. Jos väittäisin, että lapsuudestamme tuli siitä eteenpäin onnellinen, se olisi vähättelyä. Aado korvasi isämme yhdessä iloitsimme voitoista ja yhdessä itkeneet tappioita. Olemme nyt aikuisia ja kutsumme Aadoa isäksi.
Lopulta: nainen lasten kanssa ei ole koskaan pelkkä taakka. On aina mahdollisuus onneen. Isämme pakeni meitä, mutta isäpuolemme, oikea suomalainen mies, otti meidät vastaan ja teki meistä onnellisia.
