Voi Annikki, älä nyt viitsi! Etkö muka raaski antaa muutamaa kurkkua? Kato nyt, tuollahan niitä kasvaa niin paljon, että ehtivät vaikka pilaantua ennen kuin syötte kaiken. Mulla on lastenlapset kylässä, eikö heille nyt vähän vihreää vitamiinia voisi suoda? Ei kai sitä omista mökkinaapureista tarvitse kitsastella, mehän asutaan aidan takana!
Marjatta kurkotti matalan verkkoaidan ylitse, naapuripalstaa kohti, kasvot pehmeässä hymyssä, joka oli makeampi kuin sokeri. Toisessa kädessä hänellä oli emaloitu vati, puolillaan jonkun toisen mansikoita, toisella hän hamuili jo mustaherukan oksaa juuri sitä, joka kasvoi Annikin puolella.
Polvillaan porkkanapenkissä rikkaruohoja nyppinyt Annikki suoristautui, selkä rusahti ja multaiset kädet pyyhkäisivät hikeä otsalta. Hän tuijotti Marjattaa, jonka “me ollaan omia ihmisiä” -mantraa hän oli kuullut kolmattatoista kesää, siitä asti kun he olivat miehensä Ilkan kanssa ostaneet tämän ränsistyneen mökkitontin ja raivanneet nokkosviidakosta mallikelpoisen kasvimaan.
Marjatta, Annikki sanoi rauhallisesti mutta tiukasti. Sullakin kasvaa mansikoita. Olen nähnyt. Mikset poimi omiasi?
Jaa mansikoita, jaa! Marjatta vain huitaisee. Kyllä ne minun mansikat ovat pienen pieniä, happamia ja joku öttiäinenkin on ne syönyt. En minä osaa, kuten sinä aina kompostit ja luonnonlannoitteet kohdillaan. Mulla kaikki menee ihan miten sattuu. Mutta katso nyt, mitä sinulla on! Mansikoita nyrkin kokoisia, ja koko penkki punaisena. Sääli sellaisia roskiin jättää. Teitäkin on vain kaksi, teillä riittäis vähemmälläkin.
Annikki huokaisi. Marjatan logiikka oli kuin vanhan T-Fordin pellit paksua ja läpipääsemätöntä. Marjatta oli vakuuttunut siitä, että jos jollain oli missä hyvänsä vähänkin enemmän, se kuului jaettavaksi sille, joka ei ollut viitsinyt vaivautua.
Marjatan mökkipalsta oli lohduton näky: kierot omenapuut, sammaloituneet reunat, penkit, joita harvoin kuokka kosketti, ja kaikkialla voikukkia, jotka tuulella lähettivät siemeniään Annikin pihalle. Marjatta tuli mökilleen “hengittämään luonnossa”, otti aurinkoa riippumatossa, grillasi halparyynärinsä tiilien päällä ja kuunteli tauotta Radio Suomea.
Annikki taas rakasti puutarhatöitä. Hän tiesi jokaisen taimensa juuresta latvaan, tilasi erityislajeja netistä, nousi aamulla kello viisi avaamaan kasvihuoneen ovet ja kasteli viimeiset penkit vasta hämärässä. Jokainen tomaatti ja kurkku oli työn, kipeän selän ja unettomien keväiden tulosta, kun yöpakkaset uhkasivat tuhota kaiken.
Marjatta, laita se vati alas, hän sanoi. Kerään mansikat talteen hilloksi. Jokainen marja on laskettu.
Voi että, taas alkaa! Marjatta pyöräytti silmiään dramaattisesti. Oikein kunnon kitupiikki olet. No, en minä paljoa ottanut. Lapsethan nämä syö, et kai nyt lapsilta pois aio ottaa?
Nopeasti, ennen kuin Annikki ehti aidalle asti, Marjatta pisteli vielä yhden jättimäisen mansikan suuhunsa, pureskeli kohteliaan hitaasti ja loittoni vatinsa kanssa kohti mökkiään.
Annikki jäi seisomaan penkkiin ja tunsi harmistuksen kerääntyvän vatsanpohjaan. Ilkka, joka oli tullut askartelemaan verstaalla, näki tilanteen, mutta ei puuttunut ei ollut hänen juttunsa puulaatikon yli kylän naisesiin yltyvät kinat.
Taasko Marjatta napsii herkkuja? Ilkka kysyi.
Taas, kuin vuohi naapuriniityllä, Annikki nyökkäsi. Viime viikonloppuna kävi ronskisti hakemassa kesäkurpitsat, kun oltiin kirpparilla. “Ajattelin että ehditte unohtaa ne, olivat jo kasvaneet niin isoiksi.” Nyt vetää mansikatkin nenän edestä.
No, laitetaan sitten jämäkkä aita. Metallilevyä pari metriä korkea, Ilkka ehdotti.
Ei saa, Annikki huokaisi. Mökkiosakaskunnan sääntöjen mukaan väliaidan pitää olla avonainen, ettei tule varjoja. Eikä siihen nyt ole varaakaan, just ostettiin uusi kasvihuone.
Tilanne kiristyi viikko viikolta, kun heinäkuun helle paisutti satoa. Tomaatit kypsyivät punaisiksi ryppäiksi, kurkut kasvoivat käsiin, paprikat pullistuivat. Ja mitä runsaammin satoa, sitä useammin Marjatta ilmestyi aidan viereen.
Yhtenä lauantaina Marjatan pihaan saapui koko joukkio vieraita. Hulinaa, kymmenkunta henkeä, olutta ja laulua. Iltapäivällä, kun Annikki kasteli kukkia, Marjatta huikkasi aidan takaa, tällä kertaa selvästi pirteänä.
Annikki! hän huusi. Ole nyt ystävä. Meiltä loppui naposteltava, laita muutama tomaatti ja nippu salaattia. Ei tässä jaksa juosta kauppaan, ja vieraat vaativat lisää pöytään.
Annikki suoristautui kasteluletku kädessään.
Marjatta, ei minulla ole vielä kaikkia tomaatteja kypsiä. Ne mitä on, vien tytölle kaupungissa huomenna.
Älä nyt nipoile! Marjatta kurkotti aidalla, pikkuinen pilke silmäkulmassa. Tuossa roikkuu punaisina ainakin tusina, sinulta irtoaisi muutama. Minä vaikka tuon sulle suklaalevyn tuliaisiksi.
Ei, Annikki sanoi tyynesti. Ei.
Marjatan hymy suli, silmät kaventuivat.
Ole sitten yksin marjojesi kanssa! Niin et koskaan anna mitään! Häpeäisitte. Täällä on oikea turkulaisten kartano aina toisten munkkia. En enää ikinä pyydä mitään!
Marjatta marssi pois, ja koko illan suunnalta kuului ivallista naurua ja härskeitä huomautuksia. Annikki yritti peittää mielipahansa; sulki ikkunat ja avasi television.
Aamulla Annikki astui ulos kuistille ja jäi seisomaan hämmentyneenä. Kasvihuoneen ovi repsotti auki. Sydän hypähti kurkkuun, Annikki juoksi kasvimaalle.
Alimmat, suurimmat tomaatit oli revitty irti. Osan oksista joku oli katkaissut, kelpaamattomat raakileet viskottu maahan. Kurkkujakin puuttui. Persiljapenkki oli kynitty jopa juuret vedetty ylös.
Se ei ollut vain varkautta. Se oli halveksuntaa hänen työtään kohtaan.
Ilkka! hän huusi hätääntyneenä.
Mies tuli nopeasti, tuijotti tuhoa ja mutisi otsa kurtussa:
Tämä oli jo rikos, Annikki. Tätä ei voi sietää.
Mutta mitä hyötyä on huutaa poliisia? Eihän meillä ole edes kameroita. Marjatta väittää, ettei hän ollut. Ja puhuu suunsa puhtaaksi. Hänellä on pokkaa.
Annikki vilkaisi aidan yli. Marjatan pihassa kaikki nukkuivat, mutta kuistilla olevasta salaatinvadista erotti selvästi isoja, lihaisia tomaatteja ja hänen oman persiljansa tummanvihreitä lehtiä.
No niin. Riittää, nyt tämä loppuu. Yritin olla ystävällinen, mutta jos ei muuten niin vähän kostoa ja kemiaa kehiin.
Et kai mitään laittomuuksia, Ilkka tuhahti. Ei tässä haluta poliisien kanssa tapella tomaattien takia.
Ei, ei, Annikki hymyili vinosti. Psykologista sodankäyntiä, ja vähän väripensseliä.
Suunnitelma kypsyi yhdessä illassa. Annikki lähti Turkuun, osti rautakaupasta haalarit, hengityssuojan, sankoruiskun, nippun sinistä elintarvikeväriä sekä pullon halvinta tervaista nestesaippuaa.
Illalla, kun Marjatta ja hänen vieraansa hörppivät kahvia kuistilla, Annikki ja Ilkka puettuina suojaimiin alkoivat ruiskuttaa kasvimaalla sinistä vettä ja saippuaa. Vesi värjäsi tomaatit ja salaatit uhkaavan tummansinisiksi. Haju leijaili pitkälle.
Ilkka, pysy kauempana! Annikki huusi maskin läpi niin että Marjatta varmasti kuulisi. Tämä on vaarallista ainetta! Ilman suojaimia ei kannata tulla lähelle.
Marjatta ilmestyi aidalle huolestuneena.
Mitä ihmettä siellä tapahtuu? Palaako vai mitä?
Annikki käännähti, otti maskin osittain alas ja sanoi matalalla äänellä:
Löysin netistä uuden pahan taudin. Virus, sieni, ties mikä. Kaikki hajoaa yhdessä yössä. Pakko oli ostaa järeää lääkettä. Sanovat, että ilman yli kolmen viikon varoaikaa ei pidä syödä mitään. Saatat muuten joutua sairaalaan.
Kolmekymmentäyksi päivää?! Entä jos vain koskee?
No, jos heti pesee kädet spriillä… mutta suosittelen pysymään loitolla, Annikki totesi ja jatkoi ruiskuttamista.
Marjatta seisoi vielä tovin miettiväisenä, mutta vetäytyi sitten vähin äänin.
Pari päivää Marjatta varoitteli lapsenlapsiaan:
Älkää menkö lähelle sitä aitaa! Siellä on myrkkyä! Ja älkää syökö yhtään salaattia, mikä näyttää epäilyttävältä!
Annikki jatkoi normaaliin tapaan omia puuhiaan ja iltaisin he pesivät väriaineen pois kurkuista, joita söivät itse. Tomaatit jätettiin sinisiksi.
Marjatta oli ovela nainen. Viikon päästä tämä kuitenkin huomasi, että Annikki söi iltaisin tuoreita kurkkuja verannalla.
Syötetäänkö täälläkin niitä “myrkkykurkkuja”? Marjatta tivasi lauantaina.
Nämä on ostettu kaupasta, ties vaikka Hollannista, Annikki valehteli. Omat eivät vielä kelpaa, katso nyt tuota väriä.
Ja tomaatitkin edelleen sinisiä sateesta huolimatta? Marjatta epäili.
Se aine tosiaan pureutuu syvälle kasviin. Nanotekniikkaa, Annikki sanoi ilmeenkään värähtämättä.
Mutta Marjatta pysytteli poissa penkeiltä.
Vasta sadonkorjuun aikaan väriaine alkoi auringossa ja sateessa haaleta, jättäen vain pienen sinertävän ringin tomaatin kannan ympärille. Silloin Marjatta ehkä päätti, että varoaika oli ohi.
Annikki oli lähdössä kaupungissa käymään ja viritti porttiin ison riippulukon. Verkkoaitaan hän kiinnitti huolellisesti lamineeratun lapun:
“HUOM! Alueella videovalvonta. Kasvimaan sadon torjunta-aineet vahvoja, ilman neutralointia aiheuttavat vatsavaivoja. Mökkiläisten yhdistys tietoinen. Luvattomasta käynnistä ilmoitetaan virkavallalle.”
Kamerasta ei ollut tietoakaan, mutta viranomaismainen viesti tehosi.
Palatessaan Annikki näki, kuinka Marjatta puhui kiivaasti yhdistyksen puheenjohtajan, Eeron, kanssa.
Käsittämätöntä! Se tekee kokeita meidän päähän! Mulla tuli lapsenlapselle vatsakipua! Keksikää nyt joku rangaistus, Eero!
Eero huokaisi, mutta vilkuili Annikkia myötätuntoisesti.
Annikki, tuossa olisi tällainen valitus… kemikaaleista ja kameroista.
Elintarvikeväriä ja saippuaa vain, Eero. Kirjattu tuholaisia vastaan. Ongelmat olisivat pienempiä, jos naapurit eivät kävisi omin päin nappaamassa kasviksia. Eiköhän tämä ollut siinä.
Naapurit, naapurit… todista, että minä siellä olen! Marjatta kiljaisi.
Mulla on videonauha, Annikki vastasi katsoen silmiin. Uusi kamera, liikkeentunnistimella. Katsotaan yhdessä vai kirjoitetaanko heti ilmoitus poliisille?
Se oli bluffia, mutta se riitti. Marjatta punastui ja kiiruhti pois.
Pidä vaan se lappu siinä, Eero nauroi. En kysy enempää.
Tästä lähtien mökkinaapuruus jäähtyi. Ei tervehdystä, vain selän kääntöä. Marjatta tosin lakkasi käymästä aidan takana.
Keväällä, kun seuraava mökkikausi alkoi, Annikki hämmästyi: Marjatta kaivoi yksin penkkiä, vaivalloisesti mutta sinnikkäästi. Laatikossa hänellä oli laihoja taimia, mutta omia. Annikki tervehti kohteliaasti:
Onnea kevättöihin, Marjatta. Tarkkaan kannattaa katsoa, että savimaa ei käänny liian syvälle.
Tiedän kyllä, Marjatta tuhisi. Ei tässä mitään kemistejä tarvita. Kyllä minä omani kasvatan!
Keskikesällä Marjatan penkissä kasvoi pieniä, käyriä kurkkuja ja vaatimattomia tomaatteja. Hän oli niistä ylpeä. Ja aidan yli hän ei enää kurkistellut, vaan hääti muutkin pojat pois:
Pois sieltä potkimasta, täällä on oikeaa työtä takana!
Annikki vilkaisi Ilkkaa, joka viritteli nuotiota, ja he molemmat hymyilivät.
Kas kasvatuksen voima, Annikki totesi. Eipä tarvita aitoja, kun työ on kohdallaan.
Syksyllä Marjatta ilmestyi aidan viereen ja ojensi purkin kirpeän kirkasta kurkkuviipalelientä.
Tässä olisi, omia. Kokeile, tein ohjeella jonka löysin lehdestä.
Kiitos, Annikki sanoi hymyillen. Annan ensi keväänä sulle siemeniä parhaasta tomaatista, siitä “Härän sydämestä”. Helmikuussa kylvetään, näytän kuinka.
No, sovitaan niin, josko niitä riittää.
Omiin tarpeisiin riittää aina, kun tekee itse, Annikki vastasi.
He seisoivat hiljaa, katselivat lehtien putoamista. Moinen lappu aidasta oli kuivunut pois sateiden mukana, mutta yhteinen ymmärrys reunalla pysyi. Se oli lujempi kuin yksikään pelti-aita.
Sinä vuonna Annikki purkitti ennätyssadon tomaatteja eikä yksikään jäänyt käyttämättä.
Näinä päivinä, muistan usein tämän kesän. Suomessa naapuruus on joskus mutkikasta, mutta kun työtä arvostaa, oppii itsekin jakamaan toisin vilpittömämmin ja oikealla hetkellä.
