2. maaliskuuta
Kun äitini sai tietää, että olen naimisissa, minulla on hyvä työ ja oma asunto Helsingin keskustassa, hän ilmestyi oveni taakse pyytämään taloudellista apua.
Äitini oli aina ankara minua kohtaan. Isä oli jatkuvasti työmatkoilla, ja äiti hoiti minua yksin. Isäni kyllä rakasti minua, mutta hänen kotiintulonsa tiesi aina isoa lahjapinoa minulle. Äiti puolestaan ei osoittanut kiintymystä samaan tapaan. Muistan edelleen päivän, jolloin isä lähti työmatkalle eikä koskaan enää palannut.
Koulussa minulla ei juuri ollut ystäviä. Kuljin vanhassa, kuluneessa koulupuvussa, jonka äiti oli löytänyt jostain kierrätyksestä. Hän toisteli alati: Käytä sitä mitä on. Ensin pitää saada oma elämä järjestykseen, eikä minulla ole rahaa sinulle. Niinpä sinnittelin koko viidennen luokan räikeän vääränkokoisissa vaatteissa.
Sitten naapurin rouva antoi minulle tyttärensä koulupuvun, kun tämä pääsi ylioppilaaksi. Pidin sitä aina lukion loppuun asti. Kenkien suhteen käytin sitä paria, mikä sattui olemaan ne kestivät ihme kyllä useamman vuoden ennen kuin kävivät liian pieniksi. Lopulta suoritin lukion hyvin arvosanoin ja päätin opiskella taloustiedettä yliopistossa. Kampuksella käytin ystäviltä saatuja vaatteita aina, kun he kyllästyivät omiin vanhoihinsa.
Eräänä päivänä tapasin Mikan, joka oli valmistunut muutama vuosi aiemmin. Aloimme seurustella, ja lopulta Mika vei minut tapaamaan vanhempansa heidän Järvenpään kotiinsa. Hävetti omia, varsin kuluneita kenkiä. Varpaat olivat aivan litimärät, mutta Mikan äiti ei maininnut asiasta halaistua sanaa. Seuraavana päivänä hän kutsui minut uudelleen kylään ja ojensi paketin upouudet kengät.
Pelotti, pitävätköhän Mikan vanhemmat minusta, mutta pian minut otettiin lämpimästi perheen jäseneksi. En tiedä, mitä olin tehnyt sen kaiken saadakseni. Häät lahjoittivat meille oman asunnon, ja valmistuttuani anoppi otti minut töihin perheyritykseen palkka oli erinomainen, yli 3500 euroa kuussa. Vihdoin pystyin ostamaan kaiken tarvittavan. En ikinä lakkaa kiittämästä onneani siitä, että elämä on kantanut tähän asti.
Kun äiti kuuli elämäni kääntyneen näin hyvin, hän ilmestyi taas pyytämään rahallista apua. Keskustelumme kuitenkin kuului anopilleni. Hän otti Mikaan ja poikaamme mukaansa olohuoneeseen ja keskusteli vakavasti äitini kanssa. Lopulta Mika selitti äidilleni, ettei hänen kannata enää odottaa minulta mitään. Hän lisäsi, että vaikka hänellä onkin nyt tytär, äitini ei ole enää tervetullut meidän kotiimme. Siitä lähtien äiti ei ole ottanut yhteyttä, ja itse odotan jännityksellä ensimmäisen lapseni syntymää.
Näiden kokemusten jälkeen opin, että oma onni ansaitaan ja joskus on pidettävä itse kiinni omista rajoista, vaikka kyse olisi läheisimmästäkin perheenjäsenestä.
