Joulukuun yö leijui lumisena kuin satu, kun lankoni ilmaantui kutsumatta viime uutena vuotena siitä alkoikin juhlan outo alamäki.
Tunnustus
Hän seisoi eteisen kynnyksellä matkalaukun ja arvoituksellisen hymyn kanssa, ikään kuin olisi ollut tuomassa jotakin suurta lahjaa.
Eihän sinua haittaa jos juhlin vuodenvaihdetta täällä teillä?
Ulkona oli jo sininen hämärä, taksi kurvasi pois ja vastaukseni ei olisi pimentänyt minut susiksi talven keskelle.
Siinä kaikki alkoi.
Jähmetyin käsi ovenkahvalla. Mielessäni jylisi vain yksi ajatus: No niin. Nyt tämä sitten alkaa.
Astu sisään pakotin suustani, ja väistin syrjään.
Lankoni tempaisi itsensä sisälle, pyyhkäisi lumen villakangastakistaan ja katseli asuntoamme sillä katseella jolla vain vieras mittailee jonkun toisen pesäpaikkaa, omistajan lailla.
Ai teillä on jo pöytäkattaus meneillään! Missä Tapio on?
Suihkussa.
No, hän lepää. Hyvä, käyn vaihtamassa vaatteet. Missä muuten maltan nukkua?
Osoitin pientä huonetta, jota käytimme työtilana. Olimme asuneet vuokralla useamman vuoden, säästäneet vähistä euroistamme omaa kotia varten. Ei mitään ihmeellistä mutta se oli meidän oma pesämme.
Hän liukeni huoneeseen ja minä palasin keittiöön. Olin suunnitellut meille rauhallisen, kahden keskisen uudenvuoden seuran, kotiruokineen ja elokuvineen. Olin pilkkonut Tapion lempisalaatit.
Nyt kaikki oli harhauttavasti toisin.
Tapio tuli suihkusta ja näki heti, että jotain oli pielessä.
Mikä nyt on?
Meillä on vieras.
Kuka vieras?
Sinun siskosi.
Hän kalpeni.
Mutta eihän me kutsuttu häntä
Ei niin.
Hän yritti halata, minä vetäydyin. Hän kuiskasi, että tämä oli vain yllätys, ei pahalla, että hän viipyisi vain muutaman yön.
Mutta minä näin matkalaukun. Sen ison matkalaukun.
Kun lankoni palasi hetken kuluttua, hän oli jo kotiutunut. Hän istahti sohvalle, tonki jääkaappia ja mittaili ruokatarjontaamme.
Illan aikana hän puhui taukoamatta töistään, tutuntutuistaan, kuka on kitupiikki ja kuka ei. Ohimennen hän kysyi, mitä lahjan Tapio aikoo hänelle antaa uudeksi vuodeksi ja vihjasi rahasta.
Olin hiljaa. Hiljaa, vaikka sisimmässäni myrskysi.
Muistin, miten vuoden aikana hän oli monta kertaa pyytänyt lainaan rahaa. Ja miten sitä ei koskaan palautettu. Ja miten perhesyyt olivat aina selityksenä.
Myöhään illalla hän ehdotti, että kutsutaan lisääkin porukkaa, muuten on liian hiljaista.
Tämä on meidän koti ja meidän juhla sanoin viimein.
Vai niin… olenko siis ylimääräinen täällä?
Ei, et ollut ylimääräinen.
Mutta et ollut emäntä.
Riitely alkoi. Hän paiskasi oven työhuoneeseen kuuluvasti kiinni. Tapio moitti minua, että olin liian suorasukainen.
Vähän ennen puoltayötä me kolme istuimme saman pöydän ääressä. Kuusi loisti, kello naksutti. Kun kellot löivät kaksitoista, Tapio kohotti lasin.
Sanoin hiljaa, mutta varmasti:
Niille, jotka eivät osaa pyytää, vaan vain ottavat.
Syntyi oudon painava hiljaisuus.
Katsoin lankooni suoraan ensimmäistä kertaa. En katsonut pois.
Sinä et kysy. Sinä vain tulet, otat, käytät kotiamme, rahojamme, aikaamme, suunnitelmiamme. Ja odotat vielä kiitosta.
Hän nousi pöydästä kasvot hopeanvalkoisina.
Selvä. En ole siis toivottu.
Olet toivottu kun kunnioitat muita. Et, kun päätät muiden puolesta.
Hetken kuluttua hän lähti laukkuineen. Ovi sulkeutui unenomaisen tomuisesti.
Tapio vajosi tuoliin ja upotti kasvot käsiinsä.
Hän on kuitenkin minun sisareni
Ja minä olen vaimosi sanoin tyynesti. Enkä aio enää vaieta.
Seuraavana päivänä ei kuulunut viestiä. Ei anteeksipyyntöjä. Oli vain hiljaisuus.
Uusi vuosi ei ollut sellainen kuin sen olin toivonut.
Mutta en tuntenut pienuutta.
En tuntenut syyllisyyttä.
Joskus juhla ei ole pöydän ympärillä istuvissa.
Vaan siinä, että sanoo totuuden vaikka se unessa tuntuukin oudolta ja sattuu.
