Olen nyt 50-vuotias ja olin vielä koululainen, kun tulin raskaaksi poikaystävästäni – olimme molemmat nuoria ja kummallakaan ei ollut töitä. Kun perheeni sai tietää asiasta, minut heitettiin ulos, koska ”olin häpäissyt kotini” ja he eivät halunneet kasvattaa ”vierasta lasta”. Lähdin yöllä pieni matkalaukku kädessä, enkä tiennyt missä nukkuisin seuraavana päivänä. Poikaystäväni perhe otti minut avosylin vastaan, antoi meille oman huoneen ja huolehti kaikista kuluista sekä raskauden aikaisista lääkärikäynneistä, sillä ehdolla, että jatkaisimme koulua. Kun poikamme syntyi, hänen äitinsä oli kanssani sairaalassa, auttoi vauvan hoidossa ja jaksoin opiskella, kun hän hoiti vauvaa. Myöhemmin he ehdottivat, että he maksaisivat minulle sairaanhoitajakoulutuksen, ja samalla poikaystäväni ryhtyi opiskelemaan IT-alaa. Elettiin säästeliäästi, mutta siihen taloon ei koskaan puuttunut ruokaa tai tukea. Sairastelujen ja vaikeiden aikojen keskellä appivanhemmat auttoivat arjessa ja lastemme hoidossa, jotta saattoimme valmistua ja päästä työelämään. Lopulta opiskelu ja työnteko mahdollistivat itsenäisen elämän – menimme naimisiin, kasvatimme lapsemme ja loimme oman kodin. Tänään olemme yhä onnellisesti naimisissa, poika kasvoi vastuulliseksi ja suhde omaan perheeseeni jäi etäiseksi – en tunne vihaa, mutta en myöskään läheisyyttä. Jos minun pitäisi nimetä, mikä perhe pelasti henkeni, se ei olisi oma syntymäperheeni vaan mieheni perhe.

Olen nyt viidenkymmenen. Muistan yhä elävästi ajan, kun olin lukiossa ja tulin raskaaksi poikaystäväni kanssa olimme molemmat vielä nuoria koululaisia, kummallakaan ei työtä, eikä minkäänlaista vakautta elämässä. Kun perheelleni paljastui tilanne, reaktio oli ankara ja suora: he sanoivat minun tuottaneen häpeää kotiimme, eikä lapsi, joka ei ollut heidän, tulisi koskaan muuttamaan sinne. Eräänä iltana pakotin itseni kokoamaan muutaman tavarani pieneen matkalaukkuun, vaikka sydän hakkasi ja en tiennyt lainkaan, missä nukkuisin seuraavana yönä.

Poikaystäväni perhe oli kuitenkin toista maata. Hänen vanhempansa ottivat meidät saman tien kattonsa alle, antoivat meille oman huoneen ja asettivat selvät rajat. Heidän ainoa vaatimuksensa oli, että kävisimme koulun loppuun. He huolehtivat ruoasta, laskuista ja kaikesta siitä, mitä raskausaikana tarvittiin, mukaan lukien terveydenhoito. Olin täysin heidän tukenaan.

Kun esikoisemme syntyi, hänen äitinsä oli sairaalassa kanssani. Auttoi minua kylvettämään vauvaa, opetti vaipanvaihdon, oli tukena aamuöiden itkussa. Hän hoiti lasta niin että sain välillä hengähtää ja nukkua, jotta jaksoin. Hänen isänsä taas osti vauvalle sängyn ja kaiken tarpeellisen.

Jonkin ajan kuluttua he puhuivat kanssamme jälleen: he eivät halunneet meidän juuttuvan paikoillemme ja menettävän elämäämme vain sattuman vuoksi. He ehdottivat maksavansa minulle sairaanhoitajaopiskelut. Otin tarjouksen vastaan. Opiskelin aamupäivät ja poikamme jäi anopin hoiviin. Poikaystäväni taas ryhtyi lukemaan tietotekniikkaa. Molemmat teimme töitä koulussa, ja hänen vanhempansa vastasivat pitkälti arjen kuluista.

Niihin vuosiin mahtui monia uhrauksia. Elimme tarkassa rytmissä, ilman ylellisyyksiä. Joskus rahat riittivät aivan juuri ja juuri, mutta emme koskaan nähneet nälkää tai jääneet ilman tukea. Aina, kun joku sairastui tai mielen valtasi epätoivo, he auttoivat: katsoivat pojan perää, jotta pääsimme kokeisiin, työharjoitteluihin tai satunnaisiin töihin.

Kun vuosia kului ja saimme molemmat töitä minä sairaanhoitajana, hän omalla alallaan menimme naimisiin ja perustimme oman kodin. Kasvatimme yhdessä poikamme. Nyt jälkikäteen voin sanoa, että avioliittomme on yhä vahva, ja lapsestamme kasvoi nuori, joka näki läheltä työn ja ponnistelun merkityksen.

Omaan syntymäperheeseeni pidän nykyään vain etäistä yhteyttä mitään suurta riitaa ei enää ole, mutta läheisyys on kadonnut. En kanna vihaa, mutta suhde ei enää koskaan palannut entiselleen.

Jos minun pitäisi tänään nimetä perhe, joka pelasti minut, en sanoisi oman lapsuudenperheeni nimeä. Olen kiitollinen mieheni perheelle. Heistä tuli minun todellinen perheeni.