– Isi, älä enää tule meille! Silloin kun lähdet, äiti alkaa aina itkeä ja itkee aamuun asti. – Minä nukahdan, herään, nukahdan taas ja taas herään, mutta äiti vain itkee ja itkee. Kysyn häneltä: ”Äiti, miksi sinä itket? Tämän takia, kun isi lähtee?” – Ja äiti sanoo, ettei itke vaan nenä on tukossa, kun on nuha. Mutta minä olen jo iso ja tiedän, ettei sellaista nuhaa ole, missä äänessä kuuluu kyyneleet. Olin kahvilassa iskän kanssa, hän sekoitteli jäähtynyttä kahvia pienessä valkoisessa kupissa. Minä en ollut koskenut jäätelöön, vaikka edessäni oli taideteos: värikkäitä palloja, vihreä lehti ja kirsikka päällä, kaikki suklaalla koristeltu. Tuskinpa yksikään kuusivuotias tyttö voisi vastustaa sitä, paitsi minä, koska olin jo viime perjantaina päättänyt puhua isille vakavasti. Iskä oli hiljaa pitkään, sitten hän kysyi: – Mitä meidän nyt pitäisi tehdä, tyttäreni? Ettei tavattaisi lainkaan? Miten minä silloin eläisin?… Kurtistin nenäni, se on yhtä kaunis kuin äidillä – vähän kuin peruna, ajattelin, ja sanoin: – Ei isi. En minäkään pärjää ilman sinua. Sovitaan näin: Soitat äidille ja sanot, että haet minut päiväkodista joka perjantai. – Sitten voidaan mennä yhdessä ulos, jos haluat kahvia tai jäätelöä, istutaan vaikka kahvilassa. Kerron sinulle kaiken miten me äidin kanssa eletään. Sitten mietin uudestaan ja jatkoin hetken päästä: – Ja jos haluat nähdä äitiä, niin minä voin joka viikko ottaa äidistä kuvan puhelimella ja näyttää sinulle. Haluatko? Iskä vain hymyili, nyökkäsi ja hyväksyi. – Hyvä on, tyttäreni, tästä tulee meidän uusi elämäntapa… Henkäisin helpotuksesta, tartuin jäätelöön, mutta oli vielä sanottava tärkein asia. Kun värikkäistä palloista oli tullut hauskat viikset nenän alle, nuolin ne pois ja olin taas vakava, melkein kuin aikuinen. Melkein nainen – joka huolehtii omasta miehestään, vaikka tämä mies onkin vanha: isillä oli viime viikolla synttärit. Tein hänelle päiväkodissa kortin, johon väritin ison numeron “28”. Ilmeestäni tuli vakava, kulmat kurtistui ja sanoin: – Minusta sinun pitäisi mennä naimisiin… Ja valehtelin vähän lämpimästi: – Ethän sinä ole vielä kovin vanha… Iskälle kelpasi tyttären “hyväntahdon ele” ja hän hymähti: – Ai, en kovin vanha… Jatkoin innoissani: – Ei ole, ei ole! Katso vaikka setä Seppo, joka on käynyt meidän luona äidin luona jo kahdesti, hän on jopa vähän kalju, täältä… Näytin päälaeltani, silitin kiharoita, tajusin että paljastin äidin salaisuuden kun isä jännittyi. Puristin kädet suun eteen ja suurensin silmäni. – Setä Seppo? Millainen Seppo on käynyt teillä? Onko se äidin pomo?.. – isä sanoi lähes kovaan ääneen, koko kahvilan kuullen. – En tiedä, isi, ehkä pomo. Hän tuo minulle karkkia ja meille kaikille kakkua. – Ja vielä, – pohdin pitäisikö kertoa näin arasta jutusta – äidille myös kukkia. Iskä katseli käsiään pöydällä, mietti kauan. Ymmärsin että hän teki tärkeän päätöksen. Odotin, en kiirehtinyt – tiesin jo että miehet tarvitsevat aikaa päätöksiin ja niitä pitää vähän auttaa. Kuka muukaan auttaa, kuin nainen, etenkin se joka on isälle kaikkein rakkain. Iskä oli kauan hiljaa, sitten rohkaistui. Hän huokaisi raskaasti, nosti päänsä ja sanoi… Jos olisin ollut vanhempi, olisin tajunnut että hän puhui kuin Othello Desdemonalle. Mutta en vielä tiennyt Othellosta enkä Desdemonasta, en muista suurista rakastuneista. Opin vain elämästä, vierestä, näin miten ihmiset iloitsevat ja kärsivät joskus pienistä asioista. Niin iskä sanoi: – Mennään kotiin, tyttäreni. On jo myöhä, saatan sinut kotiin. Ja samalla juttelen äidin kanssa. En kysynyt mistä hän aikoi puhua, mutta tiesin että se on tärkeää, joten jäätelö piti syödä nopeasti. Tajusin että isän päätös oli paljon tärkeämpi kuin herkullisin jäätelö, joten huitaisten lusikalla pöydän, hyppäsin alas tuolilta, pyyhin suuhu ja nuuhkaisin nenällä – suoraan isää katsoen sanoin: – Olen valmis. Mennään… He eivät menneet kotiin, vaan melkein juoksivat – oikeastaan iskä juoksi, mutta hän piti minua kädestä ja minä lähes “lepattelin” kuin lippu. Kotitalolle tullessa hissin ovet sulkeutuivat, jonkun naapurin lähtiessä korkeuksiin. Iskä katsoi minua vähän hämmentyneesti. Minä katsoin ylös ja kysyin: – No? Miksi seisotaan? Ketä odotetaan? Meillä on vain seitsemäs kerros… Iskä nosti minut syliin ja kiiruhti portaita ylös. Kun vihdoin äiti avasi oven pitkästä, jännittyneestä ovikellonsoitosta, iskä aloitti heti: – Et voi tehdä näin! Mikä ihmeen Seppo? Minä rakastan sinua, ja meillä on Oona… Sitten, päästämättä irti minusta, halasi myös äitiä. Minä halasin molempia kaulasta ja suljin silmäni, koska aikuiset suutelivat… Niin joskus käy elämässä, että kaksi hukassa olevaa aikuista saa lohdutuksen pienestä tytöstä, joka rakastaa molempia – ja he rakastavat toisiaan, mutta varjelevat ylpeyttä ja loukkaantumisia… Kirjoita kommentteihin, mitä mieltä olet tästä! Tykkää, jos kosketti.

Ethän, isä, enää tule meille käymään! Sillä aina kun lähdet, äiti alkaa itkeä. Ja itkee melkeinpä aamuun saakka.

Nukahdan, herään, nukahdan taas ja herään, ja äiti vain itkee ja itkee. Kysyn häneltä: “Äiti, miksi itket? Onko syy isässä?”

Mutta hän sanoo, ettei itke, että hänellä vain on nuha ja siksi nenä vuotaa. Mutta minä olen jo iso, enkä usko, että nuhassa on kyyneleitä äänessä.

Isä istui tyttärensä kanssa pöydän ääressä helsinkiläisessä kahvilassa, pyöritteli lusikkaa pienessä valkoisessa kupissa, jossa kahvi oli jo kylmennyt.

Tytär taas ei ollut koskenutkaan jäätelöönsä, vaikka edessä oli todellinen taideteos: erivärisiä palloja, päällä vihreä lehti ja puolukka, koko komeus suklaalla kuorrutettuna.

Jokainen kuusivuotias tyttö olisi ollut innoissaan, mutta ei Tytti hän oli jo viime perjantaina tainnut päättää puhua isän kanssa vakavasti.

Isä oli vaiti, kauan vaiti, kunnes lopulta sanoi:

Mitä me nyt teemme, tyttäreni? Emme näkisi lainkaan toisiamme? Miten minä oikein pärjään?

Tytti rypisti nenänsä samanlainen pieni perunannokka kuin äidilläkin, hän ajatteli ja vastasi:

Ei, isä. En minäkaan pärjää ilman sinua. Tehdään näin: soita äidille ja sano, että haet minut joka perjantai päiväkodista.

Voidaan yhdessä kävellä ulkona, käydä kahvilla tai syödä jäätelöä jos haluat, ja minä kerron sinulle, miten me äidin kanssa asutaan ja voimme.

Hetken hän mietti ja jatkoi sitten:

Ja jos haluat nähdä äidin, niin minä voin ottaa hänestä kuvan puhelimeeni joka viikko ja näyttää ne sinulle. Lupaako?

Isä ei katsonut viisaaseen tyttäreensä suoraan, vaan nyökkäsi hymyillen:

Hyvä on, tehdään niin, kultaseni.

Tytti huokaisi helpotuksesta ja tarttui vihdoin jäätelöönsä. Mutta hänellä oli vielä sanottavaa, koska tärkein asia oli sanomatta. Kun hänen nenänsä alla oli värikkäistä palleroista jääneet “viikset”, hän nuolaisi ne pois ja muuttui taas vakavaksi, melkein aikuiseksi.

Melkein naiseksi, jonka täytyy huolehtia omasta miehestään vaikkapa siitä, joka jo ikääntyä ehtinyt: isällä oli viime viikolla syntymäpäivät. Tytti piirsi hänelle päiväkodissa kortin ja väritti siihen huolellisesti suuren numeron “28”.

Tytön kasvot vakavoituivat, kulmat menivät tuimaksi ja hän sanoi:

Mun mielestä sun pitäisi mennä naimisiin

Ja aivan taidokkaasti hän valehteli:

Ethän sinä niin kovin vanha vielä ole

Isä arvosti tyttärensä “hyvää tahtoa” ja hymähti:

Niinpä niin, ei kovin vanha

Tytti jatkoi innostuneesti:

Ei ollenkaan vanha! Sillä, se setä Matti, joka on käynyt äidin luona kahdesti se on jo vähän kalju, siitä ylhäältä.

Ja Tytti osoitti omaa päätään, silitti pehmeitä kiharoita kämmenellään. Hän huomasi isän ilmeestä, kun tämä jännittyi ja katsoi häneen terävästi, että tuli paljastaneeksi äidin salaisuuden.

Niinpä hän painoi molemmat kädet suulleen ja silmänsä pyöristyivät merkiksi siitä, että oli kauhuissaan ja hämmentynyt.

Setä Matti? Mikä Matti on meillä niin usein käynyt? Se, äidin pomo vai?… Isä melkein huusi.

En minä tiedä, isä Ehkä se on pomo. Se tuo mulle karkkia, ja kaikille meille kakkua.

Ja äidille kukkia, Tytti mietti, kannattaako tällaista kertoa isälle, joka tuntui nyt kovin oudolta.

Isä puristi sormiaan yhteen, katsoi niitä kauan. Tytti ymmärsi, että nyt hän tekee jotain todella tärkeää päätöstä elämässään.

Niinpä nuori nainen odotti – ei hätiköinyt. Hän oli jo arvaillut, että miehet ovat hitaita ajatuksissaan ja niitä täytyy ohjata oikeaan suuntaan.

Ja kuka muu ohjaisi kuin nainen varsinkin se kaikkein tärkein.

Isä oli hiljaa, pitkään, kunnes vihdoin rohkaistui. Huokaisi kuuluvasti, nosti päänsä ja sanoi… Jos Tytti olisi ollut hieman vanhempi, hän olisi ymmärtänyt, että isä puhui samaan tapaan kuin Otello omalle rakkaalleen. Mutta Tytti ei vielä tiennyt Otellosta eikä Desdemonaasta, eikä muistakaan suurista rakastavaisista. Hän eli vasta elämän ensi vaiheita, katseli ihmisiä ja oppi kuinka he iloitsevat ja kärsivät joskus ihan pikkuasioista.

Niinpä isä sanoi:

Lähdetään, tyttö. On jo myöhä. Vien sinut kotiin ja puhun samalla äidin kanssa.

Tytti ei kysellyt, mistä isä aikoi puhua, mutta jotenkin tiesi, että nyt oli tärkeää ja alkoi kiireesti syödä jäätelönsä loppuun.

Hetken päästä hän tajusi, että isän päätös oli vielä tärkeämpi kuin herkullisin jäätelö, joten heitti lusikan pöydälle, liukui alas tuolilta, pyyhkäisi suupielet kämmenselällä, niisti nenänsä ja katsoi isää suoraan silmiin:

Olen valmis. Mennään!

He eivät kävelleet kotiin vaan melkein juoksivat. Isä mennen edellä, Tytti käsi kädessä, mukana hulmuten kuin lippu tuulessa.

Kun he ryntäsivät rappuun, hissin ovet sulkeutuivat juuri vieden naapurit yläkertaan. Isä vilkaisi Tyttiä hämmentyneenä. Tytti taas katsoi isää alhaalta ja kysyi:

No? Mitä odotetaan? Meidän koti on sentään seitsemännessä kerroksessa!

Isä nappasi tytön syliin ja kiiruhti portaita ylös.

Kun äiti vihdoin avasi oven isän pitkittyneiden hermostuneiden ovikellojen jälkeen, isä alkoi heti tärkeimmästä:

Sinä et voi tehdä näin! Kuka tämä Matti oikein on? Minä rakastan sinua. Ja meillä on Tytti

Sitten hän, tyttöä yhä sylissä pitäen, kietoi kätensä myös äidin ympärille. Tytti halasi heitä molempia ja sulki silmänsä, sillä aikuiset suutelivat…

Niin elämä vain menee: kaksi eksynyttä aikuista, joiden mieltä lopulta rauhoittaa pieni tyttö se, joka rakastaa molempia, ja joita aikuiset rakastavat ja rakastavat myös toisiaan, vaikkei osaa antaa ylpeydestä ja loukkauksista periksi.

Mitä sinä tästä ajattelet? Jätä kommentti, laita tykkäys.

Rate article
vsematerialy
– Isi, älä enää tule meille! Silloin kun lähdet, äiti alkaa aina itkeä ja itkee aamuun asti. – Minä nukahdan, herään, nukahdan taas ja taas herään, mutta äiti vain itkee ja itkee. Kysyn häneltä: ”Äiti, miksi sinä itket? Tämän takia, kun isi lähtee?” – Ja äiti sanoo, ettei itke vaan nenä on tukossa, kun on nuha. Mutta minä olen jo iso ja tiedän, ettei sellaista nuhaa ole, missä äänessä kuuluu kyyneleet. Olin kahvilassa iskän kanssa, hän sekoitteli jäähtynyttä kahvia pienessä valkoisessa kupissa. Minä en ollut koskenut jäätelöön, vaikka edessäni oli taideteos: värikkäitä palloja, vihreä lehti ja kirsikka päällä, kaikki suklaalla koristeltu. Tuskinpa yksikään kuusivuotias tyttö voisi vastustaa sitä, paitsi minä, koska olin jo viime perjantaina päättänyt puhua isille vakavasti. Iskä oli hiljaa pitkään, sitten hän kysyi: – Mitä meidän nyt pitäisi tehdä, tyttäreni? Ettei tavattaisi lainkaan? Miten minä silloin eläisin?… Kurtistin nenäni, se on yhtä kaunis kuin äidillä – vähän kuin peruna, ajattelin, ja sanoin: – Ei isi. En minäkään pärjää ilman sinua. Sovitaan näin: Soitat äidille ja sanot, että haet minut päiväkodista joka perjantai. – Sitten voidaan mennä yhdessä ulos, jos haluat kahvia tai jäätelöä, istutaan vaikka kahvilassa. Kerron sinulle kaiken miten me äidin kanssa eletään. Sitten mietin uudestaan ja jatkoin hetken päästä: – Ja jos haluat nähdä äitiä, niin minä voin joka viikko ottaa äidistä kuvan puhelimella ja näyttää sinulle. Haluatko? Iskä vain hymyili, nyökkäsi ja hyväksyi. – Hyvä on, tyttäreni, tästä tulee meidän uusi elämäntapa… Henkäisin helpotuksesta, tartuin jäätelöön, mutta oli vielä sanottava tärkein asia. Kun värikkäistä palloista oli tullut hauskat viikset nenän alle, nuolin ne pois ja olin taas vakava, melkein kuin aikuinen. Melkein nainen – joka huolehtii omasta miehestään, vaikka tämä mies onkin vanha: isillä oli viime viikolla synttärit. Tein hänelle päiväkodissa kortin, johon väritin ison numeron “28”. Ilmeestäni tuli vakava, kulmat kurtistui ja sanoin: – Minusta sinun pitäisi mennä naimisiin… Ja valehtelin vähän lämpimästi: – Ethän sinä ole vielä kovin vanha… Iskälle kelpasi tyttären “hyväntahdon ele” ja hän hymähti: – Ai, en kovin vanha… Jatkoin innoissani: – Ei ole, ei ole! Katso vaikka setä Seppo, joka on käynyt meidän luona äidin luona jo kahdesti, hän on jopa vähän kalju, täältä… Näytin päälaeltani, silitin kiharoita, tajusin että paljastin äidin salaisuuden kun isä jännittyi. Puristin kädet suun eteen ja suurensin silmäni. – Setä Seppo? Millainen Seppo on käynyt teillä? Onko se äidin pomo?.. – isä sanoi lähes kovaan ääneen, koko kahvilan kuullen. – En tiedä, isi, ehkä pomo. Hän tuo minulle karkkia ja meille kaikille kakkua. – Ja vielä, – pohdin pitäisikö kertoa näin arasta jutusta – äidille myös kukkia. Iskä katseli käsiään pöydällä, mietti kauan. Ymmärsin että hän teki tärkeän päätöksen. Odotin, en kiirehtinyt – tiesin jo että miehet tarvitsevat aikaa päätöksiin ja niitä pitää vähän auttaa. Kuka muukaan auttaa, kuin nainen, etenkin se joka on isälle kaikkein rakkain. Iskä oli kauan hiljaa, sitten rohkaistui. Hän huokaisi raskaasti, nosti päänsä ja sanoi… Jos olisin ollut vanhempi, olisin tajunnut että hän puhui kuin Othello Desdemonalle. Mutta en vielä tiennyt Othellosta enkä Desdemonasta, en muista suurista rakastuneista. Opin vain elämästä, vierestä, näin miten ihmiset iloitsevat ja kärsivät joskus pienistä asioista. Niin iskä sanoi: – Mennään kotiin, tyttäreni. On jo myöhä, saatan sinut kotiin. Ja samalla juttelen äidin kanssa. En kysynyt mistä hän aikoi puhua, mutta tiesin että se on tärkeää, joten jäätelö piti syödä nopeasti. Tajusin että isän päätös oli paljon tärkeämpi kuin herkullisin jäätelö, joten huitaisten lusikalla pöydän, hyppäsin alas tuolilta, pyyhin suuhu ja nuuhkaisin nenällä – suoraan isää katsoen sanoin: – Olen valmis. Mennään… He eivät menneet kotiin, vaan melkein juoksivat – oikeastaan iskä juoksi, mutta hän piti minua kädestä ja minä lähes “lepattelin” kuin lippu. Kotitalolle tullessa hissin ovet sulkeutuivat, jonkun naapurin lähtiessä korkeuksiin. Iskä katsoi minua vähän hämmentyneesti. Minä katsoin ylös ja kysyin: – No? Miksi seisotaan? Ketä odotetaan? Meillä on vain seitsemäs kerros… Iskä nosti minut syliin ja kiiruhti portaita ylös. Kun vihdoin äiti avasi oven pitkästä, jännittyneestä ovikellonsoitosta, iskä aloitti heti: – Et voi tehdä näin! Mikä ihmeen Seppo? Minä rakastan sinua, ja meillä on Oona… Sitten, päästämättä irti minusta, halasi myös äitiä. Minä halasin molempia kaulasta ja suljin silmäni, koska aikuiset suutelivat… Niin joskus käy elämässä, että kaksi hukassa olevaa aikuista saa lohdutuksen pienestä tytöstä, joka rakastaa molempia – ja he rakastavat toisiaan, mutta varjelevat ylpeyttä ja loukkaantumisia… Kirjoita kommentteihin, mitä mieltä olet tästä! Tykkää, jos kosketti.