Olen nyt 66-vuotias, ja muistan yhä selvästi ajan, kun aloin vuoden alussa elää yhdessä 15-vuotiaan tytön kanssa tytön, joka ei ollut oma lapseni. Hänen nimensä oli Elviira. Hän oli naapurini tytär, ja hänen äitinsä, Riitta, poistui tästä maailmasta muutamaa päivää ennen vuodenvaihdetta. He olivat asuneet kahdestaan pienessä vuokra-yksiössä, kolmen talon päässä minun rivitalostani Espoon rauhallisella alueella. Asunto oli vaatimaton: yksi leveä sänky, jossa nukuttiin vierekkäin, pieni keittonurkkaus ja pöytä, joka toimi niin ruokailuun, opiskeluun kuin äidin askareisiinkin. Heillä ei ollut koskaan mitään ylimääräistä, vain tarpeelliset arjen tavarat.
Riitta oli ollut sairaana jo vuosia, mutta teki silti töitä päivittäin. Itse myin aikanaan kotona katalogituotteita kiertelin talosta toiseen ja toimitin tilauksia. Kun sekään ei riittänyt, Riitta pystytteli pienen myyntipöydän taloyhtiön pihalle ja kauppasi karjalanpiirakoita, kaurapuuroa ja kotitekoisia mehuja ohikulkijoille. Elviira auttoi koulun jälkeen äitiään; teki ruokaa, myi tuotteita, keräsi tavarat iltaisin. Usein näin heidät myöhään, päivästä väsyneinä, laskemassa kolikoita: riittäisikö markat seuraavaan päivään. Riitta oli ylpeä ja uuttera nainen, eikä koskaan pyytänyt apua keneltäkään. Yritin auttaa heitä joskus ostamalla ruokaa tai tuomalla itse tehtyä keittoa, aina hienovaraisesti, etten loukkaisi hänen ylpeyttään.
En muista koskaan vierailleen muita tuossa kodissa. Ei sukulaisia, ei ystäviä. Riitta ei puhunut siskoista, veljistä, serkuista eikä vanhemmista. Elviira kasvoi yksin äitinsä kanssa; oppi nuorena auttamaan, olemaan pyytämättä ja pärjäämään sillä, mitä sai. Nyt kun mietin mennyttä, ajattelen joskus, että ehkä olisin voinut tarjota apua useammin mutta kunnioitin aina Riitan rajaa.
Riitan lähtö oli äkillinen. Yhtenä päivänä hän lähti töihin, ja muutaman päivän päästä häntä ei enää ollut. Ei pitkää hyvästelyä, ei sukulaisia, jotka olisivat tulleet hätiin. Elviira jäi yksin siihen yksiöön; vuokra piti maksaa, laskut kasaantuivat, ja koulun kevätlukukausi oli jo alkamassa. Näen hänet vieläkin: kulki edestakaisin, hämmentyneenä ja pelokkaana, ettei tiedä, mitä tehdä, peläten jäävänsä kadulle, miettien, ottaisiko joku hänestä kopin vai lähettäisikö johonkin tuntemattomaan paikkaan.
Silloin tein päätöksen. Otin Elviiran kotiini. Ei pidetty kokousta, ei puhuttu suuria sanoja. Sanoin vain, että hän voi tulla asumaan kanssani. Hän pakkasi vähät vaatteensa muovikasseihin ja tuli. Suljimme yksiön oven, ilmoitimme vuokranantajalle tilanteen, ja hän ymmärsi.
Nyt Elviira asuu luonani. Hän ei ole meillä taakkana, eikä häntä kohdella kuin avun tarvitsijaa, jolle kaikki täytyisi tehdä valmiiksi. Meillä on jaetut askareet: minä laitan ruoan ja huolehdin ruoan organisoinnista, hän auttaa siivoamisessa tiskien pesussa, sängyn petaamisessa, yhteisten tilojen puhdistuksessa ja järjestämisessä. Molemmilla on omat tehtävänsä. Meillä ei huudeta eikä jaella käskyjä. Kaikki hoidetaan keskustellen.
Makson hänen menonsa: vaatteet, vihot, koulutarvikkeet ja päivittäiset eväsleivät. Koulumatka hänen kaupungin kouluunsa on lyhyt, kaksi korttelia.
Kun Elviira muutti minulle, talouteni kävi tiukemmaksi. Mutta sekään ei paina mieltäni. Mieluummin elän näin kuin tiedän hänen olevan yksin ilman turvaa, kokien samaa epävarmuutta, jota hänellä oli jo sairaan äitinsä rinnalla.
Hänellä ei ollut ketään muuta. Eikä minullakaan omia lapsia kotona. Minusta jokainen toimisi näin. Mitä mieltä te olette tästä vanhasta tarinastani?
