Olli, mihin minun pitäisi istahtaa? kysyin hiljaa seisten juhlasalin ovella. Hän vilkaisi minua ärtyneenä, silmissään tuttua kärsimättömyyttä. En tiedä, hoida itse. Kaikki ovat jutussa mukana, etkö näe? Joku vieraista tirskui. Poskeni kuumenivat. Kaksitoista avioliittovuotta, kaksitoista vuotta joista olin pakon edessä sietänyt halveksuntaa.
Seisoin juhlasalin ovella, kädessäni kimppu valkoisia ruusuja. En uskonut näkemääni. Pitkän pöydän ääressä, jonka peitti kullankeltainen liina ja kristallilasit, istuivat kaikki Ollin sukulaiset, vain minä puutuin joukosta. Minulle ei ollut paikkaa.
Eevi, älä siinä nökötä, tule! ärähti mies, nostamatta katsettaan serkkunsa keskustelusta.
Kiersin katseellani pöytää. Ei tosiaan ollut tilaa. Jokainen tuoli oli varattu, eikä kukaan edes yrittänyt tehdä tilaa tai tarjota paikkaa. Anoppi, Sirkka Koskinen, istui pöydän päässä kultaisessa mekossaan kuin kuningatar valtaistuimellaan ja teeskennellyn välinpitämättömänä katseli muualle.
Olli, mihin minun pitäisi istua? kysyin hiljaa.
Hän kääntyi viimein minuun ja katseessaan näin vain ärtymystä.
En tiedä, hoida itse. Kaikki ovat omissa jutuissaan.
Jokunen vieras nauroi ivallisesti. Poskeni punehtuivat. Kaksitoista avioliittovuotta, kaksitoista vuotta halveksuntaa hänen äidiltään, kaksitoista vuotta yrittää olla osa heidän perhettään. Ja nyt minun ei ollut paikkaa pöydässä hänen äitinsä seitsemänkymmentävuotispäivillä.
Jos Eevi menisi keittiöön istumaan? ehdotti miniäjaana, Heidi, äänensävyssään häijyä pilkkaa. Siellä on jakkara vapaana.
Keittiö. Kuin palvelija. Kuin ihminen joka ei kuulu joukkoon.
Käännyin sanaakaan sanomatta ja lähdin ulos, puristaen ruusukimppua niin tiukasti, että piikit tuntuivat kämmeniäni vasten. Takana joku nauroi joku kertoi vitsin. Kukaan ei kutsunut minua, kukaan ei pysäyttänyt.
Ravintolan eteisessä heitin ruusut roskikseen ja kaivoin puhelimen esiin. Käteni vapisivat soittaessani taksia.
Minne mennään? kysyi kuljettaja kun istuin kyytiin.
En tiedä, vastasin rehellisesti. Ajetaan vain johonkin.
Ajoimme yöllistä Helsinkiä pitkin. Katsoin ikkunoista ohikiitäviä kaupan valoja, harvoja kävelijöitä, pariskuntia katujen valoissa. Ymmärsin, etten halua kotiin. En siihen asuntoon, missä minua odottavat Ollin likaiset astiat, hänen sukkansa pitkin lattiaa ja vakiintunut roolini huolehtijana, joka ei saa arvostusta eikä tilaa.
Voisitko pysäyttää rautatieasemalle? pyysin.
Oletko varma? Junat eivät enää kulje.
Pysäytä vain.
Astuin ulos taksista ja kävelin asemalle. Taskussa oli pankkikortti yhteinen tili, jolla oli säästömme uuteen autoon. 9000 euroa.
Lipputiskillä istui uninen nuori nainen.
Mitä juniin on aamulla? kysyin. Kaupunkiin kuin kaupunkiin.
Jyväskylä, Tampere, Turku, Oulu
Helsinki, sanoin nopeasti. Yksi lippu, kiitos.
Yön vietin aseman kahvilassa, juoden kahvia ja pohtien elämääni. Kaksitoista vuotta sitten olin rakastunut komeaan mieheen, haaveilin onnellisesta perheestä. Vähitellen muutuin varjoksi, joka kokkaa, siivoaa ja vaikenee. Omat unelmat hukkuivat arkeen.
Minulla oli unelmia. Opiskelin aikanaan sisustusarkkitehdiksi, kuvittelin oman studion, luovia projekteja ja kiinnostavaa työtä. Mutta häiden jälkeen Olli sanoi:
Miksi tekisit töitä? Minä tienaan riittävästi. Parempi, että pidät kodin kunnossa.
Ja niin pidin kodin kunnossa. Kaksitoista vuotta.
Aamulla nousin junaan kohti Helsinkiä. Olli lähetti viestejä:
“Missä olet? Tule kotiin.” “Eevi, vastaa!” “Äiti sanoi, että loukkaannuit eilen. Mitä pelleilyä tämä on?”
En vastannut. Katselin ikkunasta ohi kiitäviä peltoja ja metsiä ja tunsin itseni eläväksi ensimmäistä kertaa vuosiin.
Helsingissä vuokrasin pienen huoneen vanhasta asunnosta lähellä Töölönlahtea. Emäntä, iäkäs ja arvokas nainen, Eila Martikainen, ei kysellyt turhia.
Oletko jäämässä pitkäksi aikaa? hän kysyi vain.
En tiedä, vastasin totuudenmukaisesti. Ehkä pysyvästi.
Ensimmäisen viikon vain kiertelin kaupungissa. Tutkin rakennuksia, kävin museossa, istuin kahviloissa ja luin kirjoja. En ollut lukenut muuta kuin ruokaohjeita ja siivousvinkkejä vuosiin. Kirjauutuuksia oli tullut valtavasti!
Olli soitti päivittäin:
Eevi, lopeta pelleily! Tule kotiin!
Äiti lupaa pyytää anteeksi. Mitä muuta muka tarvitset?
Oletko seonnut? Aikuinen nainen, ja käyttäydyt kuin teini!
Kuuntelin huutoja ja ihmettelin, miten olin tottunut siihen, että minun kanssani puhuttiin kuin lapsen kanssa.
Viikolla kaksi menin työvoimatoimistoon. Sisustussuunnittelijoille oli kysyntää, etenkin Helsingissä. Silti opintoni olivat vanhentuneet, tekniikat muuttuneet.
Sinun täytyy käydä täydennyskursseja, neuvoi virkailija. Opettele uudet ohjelmat ja trendit. Mutta sinulla on hyvä pohja.
Ilmoittauduin kursseille. Aamuisin matkustin kurssille, opettelin 3D-suunnitteluohjelmia, uusia materiaaleja ja tyylejä. Aivot protestoivat, mutta vähitellen löysin rytmin.
Sinulla on lahjakkuutta, sanoi yksi opettajista arvioidessaan ensiprojektiani. Selvästi taiteellinen silmä. Mistä näin pitkä tauko?
Elämä, vastasin lyhyesti.
Kuukauden päästä Olli lopetti soitot. Silloin soitti hänen äitinsä.
Mitä sinä oikein kuvittelet, tyhmä nainen! hän huusi puhelimeen. Jätät miehesi, rikot perheen. Miksi? Koska sinulle ei löytynyt paikkaa pöydästä? Sehän oli pelkkää huolimattomuutta!
Sirkka, kyse ei ollut paikasta, vastasin tyynesti. Se oli kahdentoista vuoden nöyryytyksestä.
Minkä nöyryytyksen? Minun poikani kantoi sinua käsillään!
Poikanne antoi teidän kohdella minua kuin palvelijaa, ja itse toimi vielä huonommin.
Törkeä ihminen! hän huusi ja löi luurin kiinni.
Kahden kuukauden kuluttua sain täydennyskoulutuksen päätökseen ja aloin hakea töitä. Ensimmäiset haastattelut menivät pieleen olin epävarma, sekoilin sanoissa, olin unohtanut miten myydä osaamistaan. Mutta viidennellä kerralla minut palkattiin pieneen suunnittelutoimistoon assistentiksi.
Palkka on pieni, huomautti johtaja, Jarmo, noin nelikymppinen mies harmaine silmineen. Mutta tiimi on hyvä ja projekteissa on potkua. Näytät osaamisesi, niin annetaa lisää vastuuta.
Olisin suostunut mihin tahansa palkkaan. Pääasia oli tehdä töitä, saada olla ammattilainen, ei keittäjä ja siivooja.
Ensimmäinen projekti oli pieni nuorenparin yksiön suunnittelu. Työskentelin kuin hurmoksessa, mietin joka yksityiskohdan ja tein tuhansia luonnoksia. Kun asiakkaat näkivät lopputuloksen, he olivat todella tyytyväisiä.
Otit huomioon kaikki! iloitsi nainen. Sinä ymmärsit, miten haluamme elää!
Jarmo kehui minua:
Hyvin tehty, Eevi. Näkyy, että panostat ja välität.
Panostin todella. Ensimmäistä kertaa vuosiin tein jotain, mikä oikeasti innosti. Jokainen aamu toi uuden idean, uuden mahdollisuuden.
Puolen vuoden kuluttua sain palkankorotuksen ja vaikeampia projekteja. Vuoden päästä minusta tuli studion pääsuunnittelija. Kollegat kunnioittivat minua, asiakkaat suosittelivat ystävilleen.
Eevi, oletko naimisissa? kysyi Jarmo eräänä iltana, kun jäimme myöhään töihin hioaksemme uutta ideaa.
Virallisesti kyllä, vastasin. Mutta olen asunut yksin jo vuoden.
Aiotko erota?
Kyllä, pian teen paperit.
Hän nyökkäsi eikä udellut. Pidin siitä, ettei hän tunkenut ihoni alle, ei antanut neuvoja, ei tuominnut. Hän otti minut ihmisenä.
Helsingin talvi oli kova, mutta en palellut. Päinvastoin, tuntui kuin olisin sulamassa pitkästä pakastamisesta. Ilmoittauduin englannin kursseihin, aloitin joogan ja kävin teatterissa yksin ja huomasin pitäväni siitä.
Eila Martikainen, vuokraemäntäni, sanoi yhtenä päivänä:
Eevi, ennen olit pelokas hiirulainen. Nyt olet vahva, varma ja kaunis nainen.
Katsoin itseäni peilistä hän oli oikeassa. Olin muuttunut. Hiukset olivat vapaana, aloin käyttää meikkiä ja kirkkaita vaatteita. Mutta tärkeintä oli katseessa elämä palasi sinne.
Puolitoista vuotta paon jälkeen sain puhelun tuntemattomalta naiselta:
Eevi? Sinut suositteli Anna Salminen, teit hänen kotinsa.
Kyllä?
Minulla on iso projekti, kaksikerroksisen omakotitalon kokonaisuudistus. Voisimmeko tavata?
Projekti oli todella mittava. Rikas asiakas antoi täyden vapauden ja kunnon budjetin. Työstin taloa neljä kuukautta ja lopputulos ylitti odotukset. Kuvia julkaistiin alan lehdessä.
Eevi, olet valmis omaan studioon, Jarmo sanoi selaillen lehteä. Sinulla on nimi Helsingissä ja asiakkaat haluavat juuri sinut. Olisiko aika avata oma yritys?
Ajatus pelotti, mutta innosti. Otin riskin. Säästöillä vuokrasin pienen toimiston keskustasta ja perustimme “Eevi Lehtonen Sisustusstudio”. Kyltissä ei ollut mitään hienoa, mutta se oli minulle tärkein nimi maailmassa.
Ensikuukaudet olivat haastavia. Asiakkaita oli vähän, rahat hupenivat nopeasti. Mutta en luovuttanut. Tein töitä 16 tuntia päivässä, opiskelin markkinointia, rakensin nettisivut ja somen.
Vähitellen homma lähti rullaamaan. Sana kiiri, asiakkaat suosittelivat, studio kasvoi. Vuoden päästä palkkasin apulaisen, kahden vuoden päästä toisen suunnittelijan.
Eräänä aamuna huomasin Ollilta tulleen sähköpostin. Sydän pysähtyi hetkeksi en ollut kuullut hänestä vuosiin.
“Eevi, näin jutun studiostasi netissä. En voi uskoa miten olet menestynyt. Haluaisin tavata ja puhua. Olen oppinut paljon kolmessa vuodessa. Anteeksi kaikesta.”
Luulin ennen, että nämä sanat saisivat minut palaamaan. Nyt tunsin vain pientä haikeutta nuoruuden, naiviuden ja hukattujen vuosien takia.
Vastasin lyhyesti: “Kiitos viestistä, Olli. Olen onnellinen uudessa elämässäni. Toivon sinulle kaikkea hyvää.”
Samana päivänä jätin avioerohakemuksen. Kesällä, kolmantena vuotena pakenemisen jälkeen, studiolleni tuli tilaus luksuskerrostalon designista. Asiakas oli Jarmo entinen esimieheni.
Onnittelut menestyksestä, hän sanoi kätellessään. Tiesin, että pärjäät.
Kiitos. Ilman tukeasi en olisi jaksanut.
Puhdas hölynpölyä. Sinä teit kaiken itse. Nyt haluaisin kutsua sinut illalliselle jutellaan projektista.
Illallisen jälkeen siirryimme yksityisempiin puheenaiheisiin.
Eevi, haluan kysyä jotain, Jarmo katsoi minua tarkasti. Onko sinulla ketään?
Ei, vastasin rehellisesti. En ole varma olenko valmis suhteeseen. Luottaminen vie aikaa.
Ymmärrän. Entä jos oltaisiin vain ystäviä, nähtäisiin silloin tällöin? Ei paineita, ei vaatimuksia. Kaksi aikuista, joilla on mukavaa yhdessä.
Mietin ja suostuin. Jarmo oli älykäs, jämtti ja hellä. Hänen seurassaan minulla oli turvallinen olo.
Suhteemme kehittyi rauhallisesti ja luontevasti. Kävimme teatterissa, kävelimme Helsingissä, keskustelimme kaikesta. Jarmo ei kiirehtinyt, ei vaatinut rakkautta, ei yrittänyt ohjata elämääni.
Tiedätkö, sanoin joskus, sinun kanssasi tunnen olevani tasavertainen. En palvelija, en koriste. Vain ihminen.
Niin sen pitää ollakin, hän vastasi. Olet upea nainen. Vahva, taitava ja itsenäinen.
Neljä vuotta paon jälkeen studiostani oli tullut yksi kaupungin arvostetuimmista. Tiimissä oli kahdeksan ihmistä, oma toimisto Aleksanterinkadulla, kotini Töölönlahden rannalla.
Mutta tärkeintä minulla oli oma elämä. Elämä, jonka olin itse päättänyt elää.
Eräänä iltana istuin lempituolissani ikkunan ääressä teekupin kanssa ja muistelin neljän vuoden takaista päivää. Juhlasali, kultaiset pöytäliinat, valkoiset ruusut, jotka heitin roskiin. Nöyryytys, suru, pettymys.
Ja ajattelin: kiitos, Sirkka Koskinen. Kiitos siitä, ettei minulle löytynyt paikkaa teidän pöydässänne. Muuten olisin ehkä istunut keittiössä koko elämäni.
Nyt minulla on oma pöytä. Ja siellä istuu vain yksi ihminen minä, oman kohtaloni emäntä.
Puhelin soi, keskeyttäen ajatukseni.
Eevi? Tässä Jarmo. Olen talosi lähellä, voinko tulla käymään? Haluaisin puhua tärkeästä asiasta.
Tottakai, nouse vain.
Avasin oven. Siinä hän seisoi kimppu ruusuja mukanaan, valkoisia kuten silloin kauan sitten.
Sattumaa vai symboli? kysyin.
Ei sattumaa, hän hymyili. Haluan, että valkoiset ruusut jäävät sinulle hyvän merkiksi.
Hän ojensi kukat ja kaivoi takin taskusta pienen rasian.
Eevi, en halua kiirehtiä. Haluan vain, että tiedät: olen valmis jakamaan elämäsi kanssasi. Kaikki työsi, unelmasi, vapautesi. En halua muuttaa sinua, vain olla rinnallasi.
Otin rasian ja avasin sen. Siellä oli yksinkertainen, elegantti sormus juuri sellainen, jonka olisin itse valinnut.
Mieti rauhassa, Jarmo sanoi. Ei kiirettä.
Katsoin häntä, ruusuja, sormusta. Mietin, miten pitkä tie pelokkaasta kotiäidistä vahvaksi, itsenäiseksi naiseksi oli ollut.
Jarmo, vastasin, oletko varma, että jaksat kanssani? En enää koskaan vaikene enkä anna muiden kohdella minua kuin toisen luokan kansalaista.
Juuri sellaisena sinut rakastin, hän sanoi. Vahvana, itsevarmana, itsenäisenä.
Pujotin sormuksen sormeen. Se sopi täydellisesti.
Sitten kyllä. Mutta suunnitellaan häät yhdessä. Ja meidän pöydässä on tilaa kaikille.
Halasimme, ja juuri silloin Töölönlahdelta puhaltanut tuuli avasi verhot ja toi huoneeseen kirkkautta ja raikkautta. Uuden elämän merkki.
Tämän kaiken jälkeen muistan opetus: kenenkään ei pitäisi jäädä keittiöön, odottamaan toisten myötätuntoa. Jokainen ansaitsee oman pöytänsä, oman paikkansa ja oman elämänsä. Niin minäkin.




