Jäädä yksin viisikymppisenä
“Ikävöin sinua, kulta. Milloin nähdään taas?”
Marja painui hämmentyneenä sängyn laidalle, pitäen miehensä kännykkää käsissään. Vesa oli jättänyt puhelimensa yöpöydälle. Näyttö välähti viestin merkiksi lähettäjänä joku hänelle täysin tuntematon nainen. Marja vilkuili keskustelua, ja kolmekymmenen aviovuoden muistot murenivat riviltä toiselle. Hellyyksiä, valokuvia, viikonlopun suunnitelmia, kun Vesa muka oli ollut pilkillä kavereidensa kanssa.
Hän laski puhelimen hiljaa pöydälle ja istui tovin tuijottaen tyhjyyteen. Keittiössä kello raksutti, naapurin televisio soi vaimeasti seinän takaa. Marja mietti, että tiesi jo mitä tulisi tapahtumaan. Jokaisen lauseen, jokaisen eleen kaikki oli nähty aiemminkin, kahteen otteeseen.
Vesa tuli kotiin vasta vähän ennen yhtätoista väsyneenä ja kiukkuisena. Kassi lennähti eteisen lattialle, mies suuntasi keittiöön, missä Marja oli keittämässä itselleen teetä.
Moi Marja. Onko mitään syötävää?
Marja siirsi hänen puhelimensa pöydän keskelle näyttö ylöspäin. Vesa nappasi sen tottuneesti ja vasta sitten tajusi tilanteen. Hänen ilmeensä muuttui välittömästi.
Marja, kuule…
Älä edes yritä sanoa, että kyseessä on joku työjuttu Marja kääntyi liedelle. Olisi kerrankin rehellinen.
Hetken aikaa oli hiljaista. Mies istui alas, hieroi otsaansa. Marja nojasi selällään pöytätasoon.
Kuka se on?
Ei kukaan. Typerä juttu vaan… vähän lipsahti. Hölmöilin.
Hölmöilit, joo. Selvä.
…Kaksi päivää myöhemmin Vesa tuli kotiin valtavan punaisen ruusukimpun kanssa. Kalliit, kääräisty ruskeaan paperiin. Hän nosti ne keittiön pöydälle; Marja huomasi kuinka hänen kätensä tärisivät.
Marja, jutellaan kunnolla vielä, jooko?
Marja kaatoi itselleen vettä ja istuutui vastapäätä.
Anna tulla.
Olen mokannut, tiedän sen. Kolmannen kerran, kyllä. Mutta ollaanhan me yhdessä oltu jo yli kolmekymmentä vuotta, lapsetkin aikuisia. Eikö sillä ole mitään väliä?
Marja pyöritti vesilasia käsissään vaiti.
Vannon, ettei tällaista enää tapahdu. En edes tiedä, miksi teen näin. Mutta oikeasti rakastan sinua. Vesa yritti tarttua hänen käteensä, Marja veti kätensä pois. Marja, minne sä muka menet? Aiotko jäädä yksin viisikymppisenä? Miksi vaarantaa kaikki? Voitaisiin vain unohtaa ja aloittaa alusta.
Marja katsoi ruusuja, miestä, hänen kihlasormustaan. Muisti miten kaksikin vuotta sitten, ja neljä vuotta sitten, oli uskonut samoihin lupauksiin, toivoen, että se olisi viimeinen kerta.
Mietin asiaa, hän sanoi hiljaa, vain sulkeakseen keskustelun.
Seuraavat viikot olivat outoa rinnakkaiseloa. Vesa yritti, tuli ajoissa, auttoi kotona ja oli kohtelias. Marja oli oppinut huomaamaan pieniä asioita. Miten Vesa käänsi puhelimen aina näyttö alaspäin tullessaan huoneeseen. Miten hän säpsähti viestin ääntä. Miten hänen silmänsä viipyivät vähän turhan kauan kaupan nuorissa kassoissa.
Mitä sä tuijotat siellä taas? Marja kysyi eräänä päivänä kassajonossa.
Minäkö? En mitään. Vesa käänsi katseensa, liikaakin kiirehtien. Mennään, ennen kuin auto jäähtyy.
Vähitellen Vesa alkoi purra hammasta turhan pienistä syistä. Ärsyyntyi jos Marja tuli huoneeseen hänen ollessaan puhelimella. Viestittely jatkui varmasti, nyt vain varovaisemmin. Marja ei tarkistanut. Hän tiesi jo.
Yöt Marja makasi hereillä, kuunnellen Vesan tasaista hengitystä, miettien ei enää häntä, vaan itseään. Mikä häntä piti tässä liitossa? Rakkaus? Marja ei muistanut, milloin viimeksi oli tuntenut onnea Vesan rinnalla. Tottumus? Kolme vuosikymmentä arkea, yhteisiä muistoja, aikuiset lapset. Pelko? Ehkä eniten juuri pelko. Hän oli neljäkymmentä kahdeksan. Mitä hän tekisi yksinään?
Eräänä iltana Marja soitti tyttärelleen. Siiri vastasi vasta kolmannen hälytyksen jälkeen.
Äiti? Onko kaikki kunnossa?
On, ei tässä… tai, Siiri, voidaanko puhua ihan rehellisesti?
Tietysti. Mikä hätänä?
Marja kertoi kaiken. Viestittelyn, kolmannen kerran, ruusut ja lupaukset. Sen, ettei tiennyt, mitä tehdä.
Siiri kuunteli hiljaa.
Mutta äiti, mitä sä itse haluat?
En tiedä, Marja vastasi rehellisesti. En oikeasti tiedä.
No kuule, ei sun tarvitse sietää tätä. Ymmärrä se ensin. Et ole hänelle mitään velkaa. Kolmekymmentä vuotta? Sillä ei ole väliä. Ei se oikeuta pettämiseen.
Mutta minne mä…
Tänne, Siiri keskeytti. Täällä on sulle oma huone. Tule asumaan, saat selkeyttä. Töitä löytyy, olet kirjanpitäjä osaajia tarvitaan. Kyllä sinulle koti löydetään. Tämä ei ole elämän loppu. Tämä on uusi alku, toisessa kaupungissa jos haluat.
Marja oli hiljaa, puristi puhelinta.
Mieti rauhassa, äiti. Mä olen sun tukena.
Tytär ei kiirehtinyt vastausta. Hän mainitsi, että naapuritalossa olisi vuokra-asunto vapaana, että lapset olisivat iloisia saadessaan mummon lähemmäksi. Että terveyskeskuksen talousosastolla kaivattiin kokeneita kirjanpitäjiä.
Äiti, muista nyt sinä ansaitset elämän ilman jatkuvaa nöyryytystä.
Marja tunsi ihmeellistä keveyttä. Ensimmäistä kertaa vuosiin joku sanoi hänelle, että hänellä on oikeus onneen ei pelkkään sietoon, anteeksiantoon tai perheen säilyttämiseen hinnalla millä hyvänsä.
Päätösjutun hän lykkäsi kolme päivää. Keräsi rohkeutta, mietti vuorosanoja, heräili öisin sydän hakaten. Sitten aamupalalla, munakasta ja kahvia nauttiessa, hän sanoi rauhallisesti:
Teen avioerohakemuksen.
Vesan kahvikuppi jäi käteen ilmaan. Hän katsoi Marjaa, kuin nainen olisi puhunut vierasta kieltä.
Mitä? Marja, oletko tosissasi?
Olen.
No älä nyt. Vesa laski kuppinsa ja virnisti. Riideltiin nyt vaan, kyllä siinä kaikille sattuu. Miksi heti ero?
Ei tässä ole kyse pelkästä riitelystä. Kolme kertaa viidessä vuodessa, Vesa. Olen väsynyt.
Väsynyt? Entä minä? Luuletko kolmenkymmenen vuoden kanssasi olleen mitään helppoa?
Marja ei sanonut mitään. Hän joi teensä ja nousi.
Odota! Vesa nousi ja seisoi ovella. Mitä sä oikein teet? Mihin sä luulet meneväsi, ketä sun kaltaista enää kiinnostaa?
Minua itseäni.
Sinua itseäsi! Vesa nauroi ivallisesti. Katso nyt itseäsi viisikymppinen kohta. Luuletko että sua jonotetaan?
En tarvitse mitään jonoja.
Mitä sä sitten haluat? Vesa tuli liian lähelle. Oon elättänyt, vaatettanut, katto pääsi päällä. Entä sinä? Mitä sä oot tehnyt, että mun tekisi mieli tulla tähän taloon takaisin?
Marja katsoi miestä ylöspäin. Näki punaiset kasvot, pullistuneen ohimon, kuolan suupielessä.
Olenko minä syyllinen sun pettämisiin?
Kuka sitten? Minäkö? Katso peiliin! Aamutakki, tossut ja keittosi tylsää. Ei sun kanssa voi edes keskustella. Itse ajoit tähän. Ja nyt leikit ylpeätä.
Marja perääntyi. Viisi vuotta hän oli hakenut tästä miehestä katumusta, turhaan. Nytkin Vesa oli vain vihainen menettäessään helpon elämän, silitetyt paidat, lämpimän ruuan ja siistin kodin.
Tiedätkö mitä, Marja sanoi hiljaa, kiitos.
Mistäpä vielä?
Tästä keskustelusta. Emmin pitkään, nyt en enää.
Hän kiersi miehen ja lähti keittiöstä. Vesa huusi perään jotain kiittämättömyydestä, pilatuista vuosista, siitä että Marja vielä katuisi. Marja ei kuunnellut vaan alkoi pakata.
…Kuukauden päästä Marja seisoi pienessä kolmion kerrostaloasunnossa, kahden pysäkin päässä Siirin kodista. Jääkaappi surisi, oli tuore maalin tuoksu ja omenan vivahde. Käytävä täynnä muuttolaatikoita. Uusi elämä, pelottavaa ja outoa, mutta Marja huomasi ensimmäisen kerran pitkään aikaan hengittävänsä kunnolla.
Lastenlapset tulivat jo samana iltana. Viisivuotias Aino tarkasteli asuntoa tietäväisesti ja totesi, että täältä puuttuu kissa. Kahdeksanvuotias Jari toi vanhan vilttinsä, ettei mummolla olisi kylmä. Siiri toi kattilan soppaa ja pullon kuohuviiniä.
Uuden kodin kunniaksi, äiti.
Marja nauroi. Hän ei muistanut, milloin oli viimeksi nauranut niin vapaasti, pelkäämättä että Vesa alkaisi valittaa metelistä.
…Puolen vuoden päästä kaupunkiin muutti myös poika Pekka vaimonsa ja vuoden ikäisen Leevin kanssa. Pekka sai töitä, perhe vuokrasi asunnon läheltä. Sunnuntailounaista Marjan luona tuli perinne: ahdas keittiö täynnä puheensorinaa, lasten juoksuääniä, Siiri ja Pekka väittelivät politiikasta.
Marja seisoi hellan ääressä, soseutti kastiketta ja mietti, kuinka yksinäisyys olikin ollut vain hänen oma harhaluulonsa sellainen pelko, joka piti hänet vuosikymmeniä paikallaan. Todellinen perhe oli tässä: paikassa, jossa häntä rakastettiin sellaisena kuin hän oli, eikä palvelustensa kautta.
Vesa joskus soitti. Pyysi takaisin, kertoi muuttuneensa. Marja kuunteli, toivotti hyvää, sulki puhelun ilman vihaa tämä mies ei enää kuulunut hänen elämäänsä.
Aino tarttui Marjan hameenhelmaan:
Mummo, mennäänkö huomenna puistoon? Sorsat on palanneet sinne!
Mennään toki.
Marja hymyili. Elämä oli alkanut asettua uomiinsa.
