Kuule, mä varoitan sua nyt ihan viimeistä kertaa: jos et vaihda sitä juhlasalia, mä en todellakaan aio mennä naimisiin sun kanssa, sanoin jo vähän itku kurkussa, vaikka häihin oli enää kaksi viikkoa. Mulla oli hääkutsut käsissä, enkä vaan saanut nimeäni niihin kirjoitettua.
No mikä nyt taas tuli, Inkeri? kysyi Roope vähän huolestuneena.
Mulla on huono tunne tästä koko hommasta!
Mä ymmärrän sun jännityksen, Roope koitti vähän naurahtaa, ei sitä joka päivä naimisiin mennä. Kaikki menee kyllä hyvin, lupaan sulle.
Eihän sä voi luvata sellaista, mitä et itsekään voi tietää! Miksi sun on näin vaikea myöntyä edes yhteen asiaan? Miten me oikein pärjätään yhdessä, jos sä et nyt edes jousta missään?
Eihän meillä ole mitään ylimääräistä rahaa, rakas, Roope sanoi kärttyisästi, se juhlasali ja tarjoilut on maksettu, varaus onnistui ja käsiraha meni jo. Jos me perutaan, sitä ei saa takaisin.
Ei se raha ole tärkeintä nyt, yritä nyt vaan luottaa muhun.
Mä en aio uskoa tämmöisiin hölynpölyihin, Roope sanoi päätään pudistaen. Sitten me ollaan ilman häämatkaa. Haluatko nyt kunnolla kertoa mistä tässä muka on kyse?
No hyvä on, kuuntele sitten. Ja älä vaan sano, ettei tämmöistä voi edes olla olemassa. Jos sä et usko, se ei tarkoita, ettei mitään olisi.
Lupaan, Roope huokaisi.
Meille tuli töihin joku aika sitten outo uusi työntekijä, Aija. Sellainen harvasanainen ja kulkee aina mustissa. Yhtenä päivänä se tuli mun luokse ja sanoi:
Terkut sulle mummo Kaijalta.
Siis mitä ihmettä, vastasin, kun Kaija-mummo on ollut mullakin jo kolme vuotta haudassa.
Haluatko tietää, mistä se haluaisi varoittaa sua? Aija kysyi, mutta jatkettaisiin vasta töiden jälkeen.
Suostuin. Ja sen Aija sitten kertoi:
Kauan sitten, täällä meidän kaupungissa, avattiin uusi ravintola juhlasaleineen.
Paavo, joka ajoi työajossa rekkaa rakennuksella, ansaitsi hyvin ja pyysi kihlattunsa, Tuulikin, pitämään̈ hääjuhlansa sinne. Tuulilla oli köyhä maalaisperhe, eikä kukaan hänen suvustaan ollut ravintolaa nähnytkään nyt oli mahdollisuus järjestää kunnon kemut.
Hääpäivänä Tuuli oli onnesta soikeana, valkoinen mekko ja huntu sopivat täydellisesti. Roopekaan ei olisi voinut olla komeampi.
Vihkimisen jälkeen hääseurue ja bussillinen sukua suunnistivat ravintolaan. Kaikki ihastelivat hienoa salia. Paitsi yksi vanha rouva pudisteli päätään ja sanoi:
Miksi ihmeessä tänne on tuotu pelkkiä muovikukkia? Tämä ei tiedä hyvää.
Mutta siihen aikaan kaikki oli melkein muovia: astiat, koristeet, kankaat kemianteollisuus alkoi juuri kukoistaa 6070-luvulla. Kuitenkin, vieraat toivat oikeita kukkia, ne aseteltiin maljakkoon morsiusparin pöytään.
Keskellä tanssin iloa Piia ja Paavo lähtivät hitaalle. Kun he palasivat pöytään, Tuuli kalpeni ruusuasetelma hänen edessään oli nuupahtanut täysin.
Tarjoilijat veivät kuihtuneet ruusut pois ja juhla jatkui. Mutta pian Tuuli tuli huonovointiseksi ja pyörtyi. Ikkunat avattiin, varmaan huone oli liian tunkkainen. Mutta Tuulille tuli pian taas huono olo. Vieraat alkoivat supista.
Onko se raskaana…?
Ei haittaa, pääasia että ei ole sairas, naureskeli joku.
Mä näin veritahran Tuulin mekossa, sanoi joku hänen suvustaan.
Kun vanhemmat menivät katsomaan, mitään tahraa ei näkynyt.
Pian joku huhuili, että ovella olisi nähty kummallinen, mustiin pukeutunut nainen. Häntä etsittiin, mutta ketään ei löytynyt.
Ensimmäinen hääyö venyi painajaiseksi. Pari ei pystynyt nukkumaan, kumpikin tunsi, että joku muu oli läsnä. Kuului askeleita ja rapinaa, ja Paavosta tuntui, että joku tarkkaili heitä koko ajan.
Aamuun mennessä he olivat aivan kauhuissaan.
No siihen aikaan tuskin kukaan kävi häämatkoilla. Heti maanantaina nuoripari palasi töihin. Viikonlopuksi Paavo ei koskaan ehtinyt hän kuoli yllättäen auto-onnettomuudessa, vaikka tie oli hyvä, sääkin kaunis ja ajokokemusta riitti. Kukaan ei koskaan ymmärtänyt, miten niin pääsi käymään.
Tuuli suri ja kuihtui päivä päivältä. Vuoden kuluttua hän lähti kotoa eikä palannut koskaan. Häntä etsittiin, mutta ei löydetty enää.
Jep, kuulostaa hurjalta, kommentoi Roope, mutta mitä ihmeen tekemistä sillä on meidän häiden kanssa?
Kaiken, Inkeri nyyhkäisi, koska se hirveä hääjuhla tapahtui juuri siinä samassa ravintolassa, siihen samaan juhlasaliin missä sun varaus on.
Mutta ei se meihin liity mitenkään! Roope jankkasi. Eikä maailmassa jokainen surullinen tarina voi muka meihin osua…
Kuulemma koko rakennus on vanhan hautausmaan päällä. Ja just se sali on suoraan sen haudan kohdalla, missä morsian makaa hän, joka teki itsemurhan kun sai tietää aviomiehen uskottomuudesta, ihan vaan pari päivää häiden jälkeen. Ymmärräthän nyt vihdoinkin?
En usko mihinkään tällaisiin Roope jo hermostui. Jos sä et aio mennä naimisiin, mä sitten kysyn vaikka Maaretia vaimoksi. Maaret oli mun ystäväni. Signeeraa ne kutsut, tai pidän sanani.
Mietin vielä hetken, mutta jätin koko häät sikseen. Etenkin kun Roopen uhkaus toisesta naisesta sai mun koko olon kylmäksi.
Ja arvaas mitä? Roope tosiaan meni kihloihin Maaretin kanssa. Ja Maaret petollinen ystävä suostui.
Viikossa kaikki mikä Aija sanoi, toteutui: Roope kuoli moottoripyöräonnettomuudessa, kun jarrut petti.
Pelkäsin Maaretin puolesta vaikka en koskaan antanut anteeksi petosta. Seuraavana päivänä halusin kysyä Aijalta, voisiko entistä ystävää jotenkin auttaa, kun vuosi olisi nyt hänelle kohtalokas. Mutta Aija oli lähtenyt, eikä osoitteessa asunut ketään.
Paikkakunnalla puhutaan, että tämä kaikista karmivin hääjuttu tapahtui joskus 70-luvun lopulla. Mitään dokumentteja siitä ei ole silloin tällaisista ei oltu kiinnostuneita.
Mutta kyllä kyläläiset tämän tarinan tunteeNiin minä ostin kirkkaansinisen kynän, jolla piirsin uuden nimen vanhan ylle: oman. Eikä sekään tarkoittanut avioliittoa, ei Roopen eikä kenenkään muun kanssa vaan sopimuksen itseni kanssa.
Minä jätin vanhan juhlasalin, kutsut, entisen elämän. Kävelin rautatiesillalle ja heitin violettia konfettia virtaan, ja lumi suli kengän alla, kevät tuli heti. Kaikkein kirkkaimmin kuitenkin aloin nähdä: onni ei ole testamenttia, joka toistaa muiden kohtalot, vaan lupaus, jonka saat kirjoittaa itse.
Kun vielä kerran kohtasin Aijan vuosien päästä torilla, hymy oli hänen huulillaan, eikä enää varjoja kummankaan ympärillä. Hänen kädessään oli kimppu tuoreita ruusuja, ja yhdessä nauroimme tarinoille, joita emme enää kertoneet uudestaan.
Ja hääsalissa, jonka ikkunaverhot jo vuosia sitten vaihdettiin, tanssivat keväisin koululaiset. Kukaan ei enää nähnyt kummituksia, eikä yksikään ruusu koskaan kuihtunut maljakossa.
