Äidin varjosta
Kolmekymmentäviisivuotiaana Kaarina on hiljainen ja vaatimaton, sellainen naisihminen, joka on aina mieluummin taka-alalla. Hän ei ole koskaan käynyt treffeillä, vaikka on jo pitkään työskennellyt kirjanpitäjänä samassa toimistossa mihin päätyi valmistuttuaan ammattikoulusta.
Kaarina ei juurikaan välitä ulkonäöstään, käyttää väljiä vaatteita, on hieman pyöreä ja kasvoilla viipyilee surumielinen ilme. Hänen äitinsä Marjatta sai Kaarinan kahdeksantoistavuotiaana, eikä isästä ole koskaan ollut tietoa Kaarina ei tiedä hänestä mitään. Lapsuuden Kaarina vietti mummonsa mökillä pienessä kylässä. Siellä hän kävi koulunsa ja muutti kaupungissa asuvan äitinsä luo vasta päästyään jatko-opintoihin.
Marjatta taas vietti huoletonta nuoruutta kaupungissa, juhli ja vaihtoi miehiään tiuhaan, vaikka kävi kyllä töissä. Kylässä hän kävi harvakseltaan, ehkä kerran kuussa, joskus harvemmin, tuoden Kaarinalle jonkin pienen leluvitkuttimen, ja taas katosi. Mummo oli ankara eikä koskaan osoittanut rakkautta ei myöskään Marjatta.
Kaarina asuu yhä äitinsä kanssa samassa kerrostaloluukussa Helsingissä. Viisikymppinen Marjatta näyttää nuorekkaalta, on hoikka, käyttää laadukkaita kosmetiikkatuotteita, käy kauneushoitolassa ja silloin tällöin treffeillä. Kaarina on täysin hänen vastakohtansa.
Työpäivän päätteeksi Kaarina ojentaa lomallaan tuuraavalle kollegalle paperit ja lähtee toimistolta.
No niin, taas olisi loma edessä, Kaarina ajattelee. Lomarahat lompakossa, mutta äiti varmasti ottaa ne heti kun tulen kotiin. Loma menee taas kotona, kyllä tympäisee. Miksen voi pitää puoltani? En ole lapsi enää, mutta äiti pitää minua kuin napanuorassa, vaatii rahat, kaikki eurot en saa päättää omista ansioistani. Ei valoa tunnelissa…
Kotona Marjatta odottaa eteisessä.
Vihdoinkin tulit, sanoo Marjatta napakasti. Saitko loman rahat? Anna tänne.
Sain. Hetki, annahan riisun takin… Kaarina vastaa varovasti.
Kyllä ehdit riisua…
Kaarina kaivaa laukkuaan etsiessään lompakkoa.
Herranjestas, tuollaisella rumalla vanhan laukulla liikut, eikö ollenkaan hävetä? äiti tokaisee.
Kaarinan silmiin kohoaa kyyneleet.
Miten mulla voisi olla varaa uuteen laukkuun, kun sä viet kaikki rahat? hän sanoo yhtäkkiä, melkein hämmästyen itseään että uskaltaa väittää vastaan.
Sun ei vain laukku ole kamala, koko käytös ja ulkonäkö on nuhjuinen. Laihduta ja laita itsesi kuntoon, muuten on noloa olla sinun seurassasi! äiti naljailee avoimesti.
Noloa, vai Kaarina huudahtaa. Mutta sun ei ole koskaan noloa ottaa mun rahat! Minäpäs en edes käy sinun kanssa missään!
Kaarina huutaa, kääntyy ympäri ja syöksyy ulos ovesta.
Portaissa kyynelvirta peittää näkökentän, hän loikkaa ulos rappukäytävästä ja istuu kiviselle penkille, kasvot käsissä. Ei tiedä miten kauan istuu siinä, kunnes kuulee tutun äänen.
Kaarina, mikäs täällä istuttaa? naapurirapun alakerrassa asuva vanhempi rouva, Anna-Maija, tulee viereen. Itkettääkö? hän istuu rinnalle ja ottaa kädestä kiinni. No, kerropas nyt, mikä hätänä? Onko noin kipeää, että kyyneleet valuvat?
Kaarina murtuu, avautuu Anna-Maijalle.
Äiti vie kaikki mun rahat, ostelee hienoa kosmetiikkaa ja vaatteita, minä kuljen kulahtaneena. Olen sellainen pehmeä luonne, mummollekaan en koskaan vastannut, enkä äidille. Mun äiti on komentava ja kovaluontoinen… Anna-Maija puistelee päätään, mutta Kaarinaa alkaa hävettää.
Voi että, mitä mä nyt tuollain äidistäni puhun. Luultavasti pidätte mua juoruakka, mutta epäonnistunut se ainakin…
Anna-Maija tuntee Marjatan, pitää häntä vähän halveksittavana ja säälii Kaarinaa, joka on jäänyt dominoivan äidin jalkoihin.
Nyt Kaarina, älä itke tai sure. Olet aikuinen nainen ja sinun olisi aika huolehtia itsestäsi!
Mitä nainen minä muka olen, Anna-Maija Kuka mua on koskaan rakastanut? Tuskin kukaan kaipaa tai edes huomaa…
Kuule, sun on nyt pakko päästä eroon äidistä. Kaarina säikähtää.
Mihin minä menisin? Sittenkin pieni palkka, ei sillä vuokra-asuntoa vuokrata Ja äiti suuttuu, pitäisi antaa rahatkin, en vain enää kestä sitä! Siksi pakenin…
Sait siis lomarahat etkä jättänyt niitä äidille? Älä huolehdi äidistä ei hän pärjää kyllä, rahaa piisaa. Mieti itseäsi. Minä voin tarjota sinulle mökkiäni Tuusulan liepeillä. Iso hirsitalo, edesmenneen mieheni rakentama omin käsin, ajatteli pitkästi elävänsä… Mutta kävi, miten kävi. Sähän olet nyt lomalla, vietä siellä vaikka hetki. En minä rahaa ota.
Oi Anna-Maija, miten uskallat päästää minut sinne?
Höpsis, minä tunnen sinut hyvin. Odota, käyn hakemassa avaimet ja kirjoitan osoitteen sekä numeroni.
Kaarina menee rautatieasemalle, ostaa lipun lähijunaan ja istuu ikkunan vieressä katsellen ohikulkevia ihmisiä. Hän ei koskaan ole matkustanut Helsingin ulkopuolelle, koti ja työ ovat olleet kaikki. Kukaan ei kiinnitä Kaarinaan huomiota, hän rauhoittuu ja katselee maisemia. Kun juna saapuu perille, Kaarina menee mökille, avaa oven ja astuu sisään.
Hiljaisuus ympäröi, hän istahtaa vanhaan nojatuoliin.
Voi miten hiljaista, tätä on vapaus ja rauha, miettii Kaarina.
Äiti ei kontrolloi, ei ivaile. Hän näkee kaukosäätimen pöydällä ja laittaa telkkarin päälle. Joku keskusteluohjelma pyörii, äiti ei ikinä anna katsoa mitä Kaarina haluaa, vaan määrää kaikki kanavat.
Sinä olet niin surkea, katsonutkin tuollaisia typeriä ohjelmia! Marjatta aina halveksuu ja heti alkaa huutaa.
Kaarina ei ole koskaan uskaltanut vastata äidilleen, painaa vain pään alemmas kun saa kuulla kunniansa.
Lopulta Kaarina kiertää mökin, laittaa jääkaapin päälle ja sujauttaa sinne pakastekarjalanpiirakat, palan juustoa ja purkin jugurttia ne osti asemalla matkalle.
Hän keittää karjalanpiirakat, syö ja rauhoittuu.
Miten mukavaa olla yksin, iloitsee Kaarina.
Puhelin pirisee, äiti soittaa.
Niinkö pakenit, näin kun istuit Anna-Maijan kanssa penkillä. Kyllä se loppuu lyhyeen, tulet pian kotiin. Kehen uskot, vieraisiin? Kukaan ei auta sinua, et pärjää yksin. Kadut vielä, usko pois…
Kaarina ei jaksa kuunnella ja sulkee puhelimen. Tietää, että seuraavaksi tulisi liuta rumia sanoja. Outoa, mutta tällä kertaa ei enää sure. Illemmalla Anna-Maija soittaa.
No, Kaarina, oletko löytänyt paikat?
Joo, kiitos Anna-Maija.
Huomenna tulee Stefani-serkkuni, tuo sinulle tavarat.
Mitkä tavarat?
Marjatta toi ison kasan vaatteitasi minulle ja sanoi: Kun kerran otit minun tyttären, ota sitten kaikki tavaratkin!
Hyvä on, mistä tunnistan Stefanin?
No hän tulee autolla, tuntee mökin. Pitkä mies, silmälasit. Älä nyt enää kysele, Kaarina, olet aikuinen nainen nyt opettelet elämään itse, ja tärkeintä olisi oppia rakastamaan itseäsi. Sinulle sopisi uudet vaatteet, oikeastaan olet ihan sievä, mutta olet unohtanut itsesi. No, täytyy mennä
Aamu valkenee, ruoho kimaltaa kastetta, jossain kaukana haukkuu koira ja metsässä laulavat linnut. Kaarina miettii Anna-Maijan sanoja ja katsoo peiliin.
Ehkä tosiaan, jos erikseen katsoo, niin minulla on kauniit, mutta surulliset silmät, paksut hiukset miksi aina sidon ne nutturalle kuin mummot? Pitäisi kai laihtua, äidillä siinä pointti.
Kaarina nukkuu ensi kerran kunnolla. Seuraavana aamuna hän avaa ikkunan, aurinko paistaa ja ulkona on upea kesäpäivä.
Voi miten kaunista, ihana aamu, Kaarina huokaisee.
Kohta hän juo kahvia mökin terassilla ja katsoo telkkaria. Mieleen tulee ajatus vaihtaa työpaikkaa ja ottaa oma asunto, koska mökiltä on hankala kulkea kaupunkiin. Äitiä ei mieti enää. Sydän pamppailee uuden elämän mahdollisuudesta.
Nyt alan elää itsenäisesti, ilman äidin määräysvaltaa. Haaveet keskeyttää napakka koputus ovelle.
Kuka siellä? hän hätkähtää.
Ovella seisoo pitkä mies silmälaseissa, iso kassillinen tavaroita kädessä.
Hei! Stefan tässä, ja sinä olet Kaarina?
Hei, kyllä, tule vaan sisään, Kaarina sanoo ja päästää miehen sisälle.
Anna-Maija pyysi tuomaan tavarasi ja auttamaan kaikessa. Vaikka kauppaan tai minne tarvitset. Auto on pihassa, sano vaan. Älä ujostele, Kaarina, Anna-Maija kertoi sinusta, että olet arka. Tiedän vähän elämästäsi anteeksi, tytöltä.
Näin Kaarina tutustui tulevaan aviomieheensä. Stefan rakastui häneen hänen edellinen avioliittonsa oli epäonnistunut. Kaarina muuttui kuin toiseksi ihmiseksi, arka olemus katosi, hän hoikistui, halusi olla kaunis rakastetun vuoksi. Salonki muokkasi hänet uuteen uskoon.
Voiko tämä olla minä? Kaarina hymyilee peilissä, silmissä pilkettä.
Stefan vei hänet Helsinkiin omaan asuntoonsa.
Kaarina, juuri sinusta olen haaveillut lämmin, rehellinen ja huolehtivainen. Ei tässä enää pyöritellä naimisiin vaan!
Kaarina suostui, tiesi, että oli saanut elämässään Stefanin kanssa onnen. Häissä oltiin vaatimattomia, mutta Marjattakin kutsuttiin. Tietysti hän ivailee, mutta Anna-Maija toppuuttaa. Marjatta lähtee aikaisin ja kukaan ei sure, ei edes Kaarina.
Stefanin suku kiintyi Kaarinaan. Stefan katsoi häneen rakastavin silmin ja ajatteli:
Kyllä se onni tulee lopulta jokaiselle, meillekin.
Jo pian Kaarina odotti vauvaa oli onnesta pakahtua. Myöhäinen onni, mutta oikea. Hän oli unohtanut entisen elämänsä ja kasvonsa ahdistuksen alla: nyt Kaarina osasi rakastaa sekä itseään, että Stefania.
Kiitos kun luit, tilaajille ja tukijoille hyvää jatkoa!
