Miiru lakkasi syömästä kolmantena päivänä. Anni Matintytär luuli ensin, että kissa vain oikuttelee. Mutta eläinlääkärin sanat saivat hänet katsomaan peiliin ja näkemään sieltä samanlaisen ikävöivän sielun.
“Haloo, tohtori? Voisitteko tulla käymään? Meillä on kissa ihan huonona, ei ole syönyt kolmeen päivään.”
Eläinlääkäri Juhani Mäkelä huokaisi. Kotikäyntejä hän teki harvoin, mutta äänessä oli jotain, mikä sai hänet suostumaan.
“Hyvä on, sanokaa osoite.”
Puolen tunnin kuluttua hän seisoi uudisrakennuksen asunnon ovella kaupungin laidalla. Oven avasi nelikymppinen mies, kalliissa paidassa, väsynein kasvoin.
“Tulkaa sisään, tohtori. Äiti on ihan pois tolaltaan, enkä minä tiedä, mitä tehdä.”
Avarassa kolmiossa tuoksui uusi remontti ja vielä jokin muu. Tunkkainen haju, joka syntyy, kun ikkunoita avataan harvoin. Sohvalla istui iäkäs nainen, katse sammunut. Vieressä, kerällä maaten, makasi iso punertava kissa. Turkki oli himmeä, eläin vaikutti apaattiselta.
“Päivää”, Juhani Mäkelä istuutui viereen. “Mikä on potilaan nimi?”
“Miiru”, vastasi vanha nainen hiljaa. “Tohtori, siinä on jotain vialla. Ei syö, ei leiki, makaa vain. Onko se sairas?”
Eläinlääkäri otti kissan varovasti syliinsä, aloitti tutkimuksen. Lämpö normaali, hengitys tasainen, vatsa palpaatiossa kivuton.
“Kuinka vanha se on?”
“Kahdeksan. Löysin sen pentuna, istui portin pielessä ja vinkui. Kasvatin sen, se oli aina niin eloisa ja leikkisä.”
“Milloin tämä alkoi?”
Mies keskeytti kärsimättömänä.
“Heti kun muutimme tänne. Kolme päivää sitten. Minä suostuttelin äidin muuttamaan luokseni, eihän kylällä yksinään voi hänen iässään. Taloa myydään, ostajakin on jo. Luulin, että hän ilahtuu. Täällä on kunnon kylpyhuone, keskuslämmitys ja kaupat lähellä. Mutta hän ravaa sen kissan kanssa kuin pyhä lehmä.”
Juhani Mäkelä katsoi tarkasti Anni Matintytärtä. Tämä istui hartiat lysyssä, ja hänen asennossaan oli samaa apaattisuutta kuin kissalla.
“Selvä”, hän otti stetoskoopin, kuunteli eläimen sydäntä. “Fyysisesti Miirulla on kaikki hyvin. Se stressaa ympäristön muutoksesta. Kissat ovat hyvin territoriosidonnaisia, eivätkä niinkään ihmisiin, kuten monet luulevat. Sille muutto on oman maailman menettämistä.”
“Mitä sitten tehdään?” poika odotti selvästi konkreettisia ohjeita.
“No, tarvitaan aikaa. Vähitellen se sopeutuu. Voidaan antaa lieviä rauhoittavia, määrään niitä. Mutta tärkeintä on luoda mukavat olot. Toitteko jotain vanhasta kodista? Sen makuualustan, kupit?”
Anni Matintytär pudisti päätään.
“Kalle sanoi, ettei vanhaa rojua kannata tuoda. Osti kaiken uuden. Kupit, hiekkalaatikon ja sellaisen kauniin pesän.”
“Tässä on ongelma”, Juhani Mäkelä nousi, katseli ympärilleen. “Täällä kissalla ei ole mitään omaa. Hajuikin ovat erilaisia. Jos haluatte auttaa sitä, tuokaa sen tavarat vanhasta kodista. Makuualusta ehdottomasti, lelut, jos niitä oli. Ja mielellään jotain, jossa on vanhan paikan tuoksua. Vaikka pikkumatto.”
Kalle virnisti epäilevästi.
“Tohtori, oletteko tosissanne? Joku vanha rätti saa kissan näännyttämään itsensä?”
“Täysin tosissani. Eläimet ovat paljon herkempiä muutoksille kuin luulemme. Kuvitelkaa, että teidät siirretään yhtäkkiä toiseen maahan, missä kaikki on vierasta, ja teille sanotaan: iloitse, täällähän on parempi.”
Anni Matintytär nyyhkäisi yhtäkkiä. Miehet kääntyivät hämmästyneinä.
“Äiti, mitä sinä?”
“Ei mitään, ei mitään”, hän pyyhki silmiään nenäliinalla. “Se tohtori puhuu Miirusta, mutta minulla on samanlainen olo. Kuin minutkin olisi siirretty jonnekin, ja kaikki on oikein ja mukavaa, mutta sielussa on ikävä.”
Kalle katsoi äitiään hämmentyneenä.
“Äiti, no mitä sinä? Minä yritin vain parastani. Kylätalo ei ole elämää sinun iässäsi. Uunia pitää lämmittää, vettä kantaa.”
“Minä olen elänyt niin koko ikäni”, hän vastasi hiljaa. “Eikä se ollut raskasta. Minulla oli siellä kasvimaa, kanat, naapurit. Juoksin Ainolle joka toinen päivä, istuimme iltaisin penkillä ja juttelimme elämästä. Mutta täällä”—hän viittoili kädellään—”täällä kaikki on vierasta. En tunne naapureita, pihalla ei ole ketään, kenen kanssa jutella. Istun yksin koko päivän ja katson televisiota.”
“Mutta sinähän sanoit suostuvasi muuttoon!”
“Sanoin. Koska ajattelin, että sinun olisi helpompi. Sinä aina huolehdit, että olen yksin. Niin minä päätin—no, yritetään. Mutta nyt tajuan, etten voi elää näin.”
Juhani Mäkelä rykäisi kohteliaasti.
“Tiedättekö, olen työskennellyt eläinlääkärinä pitkään ja huomannut yhden asian. Eläimet usein heijastavat isäntänsä tilaa. Ehkäpä Miiru ei syö pelkästään muuton stressistä. Se tuntee, että teilläkin on täällä paha olla.”
Vallitsi hiljaisuus. Kalle käveli ympäri huonetta, yritti sulatella kuulemaansa.
“Äiti, oletko tosiaan näin onneton täällä?”
Anni Matintytär silitti kissaansa, joka naukaisi heikosti.
“Kalle kulta, minä ymmärrän, että halusit hyvää. Ja asunto on hieno, ja sinä huolehdit minusta. Mutta onni ei ole mukavuuksissa. Minä olen kotona omassa talossani. Täällä olen kuin… kuin Miiru. Vieraassa häkissä, vaikka se olisi kultainen.”
“Mutta talo on melkein myyty! Esisopimus on allekirjoitettu, käsiraha maksettu!”
“Palauta käsiraha”, hän sanoi yllättävän lujasti. “En minä halua myydä taloa. Se on minun paikkani, siellä on koko elämäni. Siellä asuin isäsi kanssa kolmekymmentä vuotta. Siellä muistan jokaisen puun, jokaisen pensaan. Anna anteeksi, poikani, mutta en voi asua täällä.”
Kalle vaipui nojatuoliin, hieroi ohimoitaan.
“Minä vain halusin, että sinulla olisi helpompaa.”
“Tiedän, kultaseni. Mutta parempi olisi, jos kävisit useammin kylässä. Toisit lapsenlapset viikonloppuisin, kuten ennen. Muistatko, kuinka he touhusivat kasvimaalla ja poimivat mansikoita?”
Viikon kuluttua Juhani Mäkelälle soitettiin uudelleen. Mutta nyt Anni Matintyttären ääni oli aivan erilainen, reipas ja iloinen.
“Tohtori, halusin kiittää! Miiruni on herännyt eloon! Syö hyvällä ruokahalulla, juoksee pihalla, jahtaa varpusia, aivan kuin ennen vanhaan.”
“Palasitteko kylälle?”
“Kyllä, Kalle toi minut takaisin. Ostajat suostuivat onneksi purkamaan sopimuksen, vaikka eivät iloisia olleet. Mutta poika on urhea, hoiti kaiken. Nyt hän lupasi tulla joka viikonloppu, auttaa kotitöissä. Ja minä olen niin onnellinen, ettei voi kertoa! Nousin tänä aamuna, menin portaille. Kaste nurmella, linnut laulavat, naapuri Aino huutaa aidan yli: ‘Anni, sinä palasit!’ Tämä on oikeaa elämää.”
Juhani Mäkelä hymyili.
“Olen hyvin iloinen. Terveisiä Miirulle tohtorilta.”
“Totta kai. Ja vielä yksi asia. Ette pelastanut vain kissa, vaan avasitte minun silmäni. Tajusin, ettei voi elää siellä, missä sielu ei ole, vaikka kaikki sanoisivat, että niin on oikein ja parempi.”
“Jokaisella on oma onnensa, oma paikkansa auringon alla.”
Laskettuaan luurin eläinlääkäri jäi miettimään. Todellakin, kuinka usein me päätämme toisten puolesta, mikä heille on parasta, kysymättä, mitä he itse haluavat. Lapset siirtävät iäkkäät vanhempansa kaupunkiin, vilpittömästi uskoen tekevänsä hyvää. Ja vanhukset kuihtuvat mukavissa asunnoissa, ikävöiden omia kasvimaitaan ja naapureitaan. Aivan kuin se punainen kissa, joka ei voinut syödä uudesta kupista vieraassa talossa.
Kuukauden päästä Kalle itse soitti eläinlääkärille.
“Tohtori, halusin kiittää. Tiedättekö, aluksi minua harmitti, ajattelin, ettei äiti arvostanut ponnistelujani. Mutta sitten menin hänen luokseen viikonlopuksi ja ymmärsin. Hän oli nuortunut kymmenen vuotta! Juoksee kasvimaalla, keittää hilloa, lörpöttelee naapureiden kanssa. En ole nähnyt häntä sellaisena pitkään aikaan. Jopa kadun, etten kuunnellut häntä aiemmin.”
“Pääasia, että ymmärsitte ajoissa.”
“Kyllä. Nyt vaimoni ja lapseni kanssa ajamme joka lauantai hänen luokseen. Pojat ovat innoissaan. Mummi leipoo heille pullaa, he leikkivät Miirun kanssa. Ja minäkin viihdyn siellä. Sellainen rauha, hiljaisuus. Olin kaupungissa aivan puhki, mutta täällä kuin lataa akkuja.”
“Niin, kaikki järjestyi parhain päin.”
“Totta. Äiti oli oikeassa. Jokaisella on oma paikkansa. Eikä omaa onnenkuvaansa voi pakottaa toiselle, edes hyvää tarkoittaen.”
Anni Matintytär asuu yhä omassa talossaan. Miiru on taas iloinen punainen kissa, joka odottaa emäntäänsä portilla ja seuraa tätä askareilla. Ja Kalle tietää nyt yhden asian. Huolenpito ei ole pelkästään mukavuuksien luomista, vaan myös läheisten omien päätösten kunnioittamista, vaikka olisi itse eri mieltä.
Joskus onni ei ole uudessa asunnossa, jossa on keskuslämmitys, vaan vanhassa talossa hellineen, missä lattialaudat narisevat, mutta missä on asuttu puoli elämää ja jokainen nurkka on täynnä muistoja. Ja sen oivaltamiseen riitti tavallinen punainen kissa, joka vain kieltäytyi syömästä vieraassa paikassa.
Mitä sanot: ovatko kaupungin mukavuudet aina parempia kuin tuttu koti? Jaa mielipiteesi kommenteissa.
