Kun muistelen sitä aikaa, tunnen yhä sen hiljaisen surun, joka valtasi pienen talon Peräseinäjoen laidalla.
Mirri lakkasi syömästä kolmantena päivänä. Aino Mäkelä luuli aluksi, että se vain nirsoilu. Mutta eläinlääkärin sanat saivat hänet katsomaan peiliin ja näkemään sieltä samanlaisen ikävöivän sielun.
“Haloo, tohtori? Voitteko tulla katsomaan? Meillä on kissa ihan huonona, ei ole syönyt kolmeen päivään mitään.”
Eläinlääkäri Lasse Virtanen huokaisi. Kotikäyntejä hän teki harvoin, mutta äänessä oli jotain, mikä sai hänet suostumaan.
“No hyvä on, osoite.”
Puolen tunnin kuluttua hän seisoi uuden omakotitalon ovella Jyväskylän laitamilla. Oven avasi noin nelikymppinen mies, jolla oli kallis kauluspaita ja väsyneet kasvot.
“Tulkaa sisään, tohtori. Äiti on ihan poissa tolaltaan, enkä minä tiedä mitä tehdä.”
Avarassa kolmen huoneen asunnossa tuoksui tuoreelta remontilta ja joltakin muulta. Sille homeiselle hajulle, joka syntyy, kun ikkunoita ei avata usein. Sohvalla istui iäkäs nainen, jonka katse oli sammunut. Vieressä, kippurassa, makasi iso punertava kissa. Sen turkki oli himmeä, ja eläin vaikutti apaattiselta.
“Päivää,” Lasse Virtanen istuutui viereen. “Mikä on potilaan nimi?”
“Mirri,” vanhus vastasi hiljaa. “Tohtori, siinä on jotain vialla. Se ei syö, ei leiki, makaa vain. Onko se sairas?”
Eläinlääkäri otti kissan varovasti syliinsä ja alkoi tutkia sitä. Lämpö oli normaali, hengitys tasaista, vatsa ei aristanut tunnusteltaessa.
“Kuinka vanha se on?”
“Kahdeksan vuotta. Löysin sen pentuna portin pielestä, se sirkutti siinä. Kasvatin sen, se oli aina niin eloisa ja leikkisä.”
“Milloin oireet alkoivat?”
Miehen poika puuttui malttamattomana puheeseen.
“Heti kun tänne muutimme. Kolme päivää sitten. Minä suostuttelin äidin muuttamaan tänne, ei maalla voi yksin asua hänen iässään. Talo on myynnissä, ostajakin on jo. Luulin, että hän ilahtuisi. Täällä on kunnon kylpyhuone, keskuslämmitys ja kaupat lähellä. Mutta tuon kissan kanssa hän touhottaa kuin se olisi kultaakin kalliimpi.”
Lasse Virtanen katsoi tarkasti Aino Mäkelää. Tämä istui olkapäät lysyssä, ja hänen asennossaan oli samaa apaattisuutta kuin kissalla.
“Selvä,” hän otti stetoskoopin ja kuunteli eläimen sydäntä. “Mirrillä ei ole fyysistä vikaa. Se stressaa ympäristön muutoksesta. Kissat ovat hyvin paikkauskollisia, toisin kuin monet luulevat. Sille muutto on koko tutun maailman menetys.”
“Mitä sitten tehdä?” poika odotti selvästi konkreettisia ohjeita.
“No, aikaa se vaatii. Vähitellen se sopeutuu. Voin määrätä lieviä rauhoittavia. Mutta tärkeintä on luoda mukavat olot. Toitteko mitään vanhasta kodista? Sen petiä, kuppeja?”
Aino Mäkelä pudisti päätään.
“Kalle sanoi, ettei vanhaa rojua tarvitse tuoda. Kaikki uusi ostettiin. Kupit, hiekkalaatikko, ja sellainen kaunis kissa-asunto.”
“Tässä se ongelma on,” Lasse Virtanen nousi ja katseli ympärilleen. “Täällä ei ole kissalle mitään tuttua. Edes hajut eivät ole samoja. Jos haluatte auttaa sitä, tuokaa sen tavarat vanhasta kodista. Ainakin peti, lelut jos niitä oli. Ja mielellään jotain, mikä tuoksuu sille paikalle. vaikka pieni matto.”
Kalle virnisti epäuskoisena.
“Tohtori, oletteko tosissanne? Joku vanha rätti saa kissan nälkiintymään?”
“Olen täysin tosissani. Eläimet ovat paljon herkempiä muutoksille kuin luulemme. Kuvitelkaa, että teidät yhtäkkiä siirrettäisiin toiseen maahan, missä kaikki on vierasta, ja teille sanottaisiin ‘iloitse, täällä on parempi’.”
Aino Mäkelä alkoi itkeä hiljaa. Miehet kääntyivät häneen hämmästyneinä.
“Äiti, mikä sinulla on?”
“Ei mitään, ei mitään,” hän pyyhkäisi silmiään nenäliinalla. “Tohtori puhuu Mirristä, mutta minulla on sama tunne. Kuin minutkin olisi siirretty johonkin, ja kaikki on oikein ja mukavaa, mutta sydäntä ahdistaa.”
Kalle katsoi äitiään ymmällään.
“Äiti, mitä sinä? Minä yritin vain parastani. Maatalo ei ole elämää sinun iässäsi. Uunin lämmittäminen, veden kantaminen.”
“Minä olen elänyt niin koko ikäni,” hän vastasi hiljaa. “Eikä se ollut raskasta. Minulla oli siellä puutarha, kanat, naapurit. Juoksin Ailan luona joka toinen päivä, me istuimme portin portailla illalla ja juttelimme elämästä. Mutta täällä – hän osoitti kädellään asuntoa – kaikki on vierasta. En tunne naapureita, ei ole ketään kenen kanssa kävellä pihalla. Istun yksin koko päivän ja katselen televisiota.”
“Mutta sinä sanoit suostuvasi muuttoon!”
“Sanoin. Koska ajattelin, että se helpottaisi sinun oloasi. Sinä olit huolissasi, kun olin yksin. Niinpä päätin, että kokeilen. Mutta nyt ymmärrän, etten voi elää näin.”
Lasse Virtanen rykäisi kohteliaasti.
“Tiedättekö, olen pitkään työskennellyt eläinlääkärinä ja huomannut yhden asian. Eläimet usein heijastavat omistajiensa tunnetiloja. Ehkä teidän Mirrinne ei syö vain muuttostressin takia. Se aistii, että teilläkin on paha olla täällä.”
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Kalle käveli huoneen poikki, yrittäen sulatella kuulemaansa.
“Äiti, oletko tosiaan niin onneton täällä?”
Aino Mäkelä silitti kissaa, joka heikosti naukaisi.
“Kalle, minä ymmärrän, että halusit hyvää. Ja asunto on hieno, ja sinä huolehdit minusta. Mutta onni ei ole mukavuuksissa. Minä olen kotona omassa talossani. Täällä olen kuin… kuin Mirri. Vieraassa häkissä, olkoon se vaikka kultainen.”
“Mutta talo on melkein myyty! Esisopimus on tehty, rahat on otettu!”
“Peru se kauppa,” hän sanoi yllättävän lujasti. “En halua myydä taloa. Se on minun paikkani, siellä on koko elämäni. Siellä minä elin isäsi kanssa kolmekymmentä vuotta. Muistan jokaisen puun, jokaisen pensaan. Anna anteeksi, poikani, mutta en voi asua täällä.”
Kalle istuutui nojatuoliin ja hieroi ohimoitaan.
“Minä vain halusin, että sinulla olisi helpompaa.”
“Tiedän, rakas. Mutta helpompaa olisi, jos tulisit useammin kylään. Toisit lapsenlapset viikonlopuksi, kuten ennen. Muistatko, kuinka he touhusivat puutarhassani ja poimivat mansikoita?”
Viikon kuluttua Lasse Virtaselle soitettiin uudelleen. Mutta nyt Aino Mäkelän ääni kuulosti aivan toiselta, reippaalta ja iloiselta.
“Tohtori, halusin kiittää! Mirrini heräsi eloon! Se syö hyvällä ruokahalulla, juoksee pihalla ja jahtaa varpusia niin kuin ennen vanhaan.”
“Palasitteko maalle?”
“Kyllä, Kalle vei minut takaisin. Ostajat suostuivat purkamaan sopimuksen, vaikka eivät olleetkaan tyytyväisiä. Mutta poika on fiksu, hän hoiti kaiken. Nyt hän on luvannut tulla joka viikonloppu ja auttaa kotitöissä. Ja minä olen niin onnellinen, ettei sitä voi sanoin kuvata! Heräsin tänään ja menin portaille. Kaste heinikossa, linnut lauloi, naapuri Aila huusi aidan takaa: ‘Aino, sinä tulit takaisin!’ Tätä on oikea elämä.”
Lasse Virtanen hymyili.
“Olen hyvin iloinen. Sanokaa Mirrille terveisiä tohtorilta.”
“Kiitos. Ja haluan sanoa vielä. Te ette parantanut vain kissaa, te avasitte minun silmäni. Ymmärsin, ettei voi elää siellä, missä sydän ei ole, vaikka kaikki sanoisivat, että se on oikein ja parasta.”
“Jokaisella on oma onnensa, oma paikkansa auringon alla.”
Laskeessaan luuria eläinlääkäri jäi miettimään. Niin usein me päätämme toisten puolesta, mikä on heille parasta, kysymättä mitä he itse haluavat. Lapset siirtävät vanhempansa kaupunkiin, uskoen tekevänsä hyvää. Ja vanhukset kuihtuvat mukavissa asunnoissa, ikävöiden omia puutarhojaan ja naapureitaan. Aivan kuin se punertava kissa, joka ei voinut syödä uudesta kupista vieraassa talossa.
Kuukauden kuluttua Kalle itse soitti eläinlääkärille.
“Tohtori, halusin kiittää. Tiedättekö, minua harmitti aluksi, ajattelin, ettei äiti arvostanut minun yrityksiäni. Mutta sitten tulin viikonloppuna kylään ja ymmärsin. Hän näytti kymmenen vuotta nuoremmalta! Touhusi puutarhassa, keitteli hilloa, lörpötteli naapureiden kanssa. En ollut nähnyt häntä sellaisena aikoihin. Harmittaa, etten kuunnellut häntä aiemmin.”
“Pääasia, että ymmärsitte ajoissa.”
“Niin. Nyt vaimoni ja lasteni kanssa käymme siellä joka lauantai. Pojat ovat innoissaan. Mummi leipoo heille pullaa, he leikkivät Mirrin kanssa. Ja minä viihdyn siellä itsekin. Siellä on sellainen rauha, hiljaisuus. Kaupungissa olin ihan poikki, mutta siellä tuntuu kuin lataisi akkuja.”
“Katsos, kaikki kääntyi parhain päin.”
“Totta. Äiti oli oikeassa. Jokaisella on oma paikkansa. Ja omaa onnenkäsitystään ei voi pakottaa toisille, vaikka kuinka hyvää tarkoittaisi.”
Aino Mäkelä asuu yhä omassa talossaan. Mirristä on tullut jälleen iloinen punertava kissa, joka odottaa emäntäänsä portilla ja seuraa tätä kaikkialle. Ja Kalle on oppinut yhden asian: huolehtiminen ei tarkoita vain mukavuuksien luomista, vaan myös läheistensä päätösten kunnioittamista, vaikka olisikin itse eri mieltä.
Joskus onni ei ole uudessa asunnossa keskuslämmityksineen. Vaan vanhassa talossa puuhellan ääressä, missä lattialaudat narisevat, mutta jossa on eletty puoli elämää ja jokainen nurkka on täynnä muistoja. Ja sen ymmärtäminen auttoi tavallinen punertava kissa, joka yksinkertaisesti kieltäytyi syömästä vieraassa paikassa.
