Marjatta oli tottunut hiljaisuuteen. Ei sellaiseen onttoon, kumeaan hiljaisuuteen, joka täyttää tyhjän asunnon, vaan siihen, joka laskeutuu myöhään illalla, kun televisio on sammutettu, Antti on jo sulkeutunut huoneeseensa opiskelukirjojensa kanssa, ja hän itse istuu keittiössä teekuppi käsissään. Siihen hiljaisuuteen, jossa hän oli kahdessakymmenessä vuodessa oppinut kuulemaan oman sydämensä lyönnit.
Antti kasvoi hiljaiseksi, mutta lujaksi. Kuin koivun vesa taipuu, muttei katkea. Marjatta oli kasvattanut hänet yksin, siitä päivästä lähtien, kun Iisakki, saatuaan tietää raskaudesta, pakkasi laukkunsa viidessä minuutissa ja sanoi:
— Marja, sä oot hieno tyttö, mutta mä en lähde tollasiin leikkeihin.
Ovi paukahti perässä niin että rappaus rapisi seinästä. Ja nyt tämä hänen poikansa, se hiljainen ja luja Antti, joka puolen vuoden päästä saisi diplomi-insinöörin paperit, sanoi yhtäkkiä illallispöydässä:
— Äiti, mä meen naimisiin.
Marjatta hörppäsi teetä väärään kurkkuun.
— Mitä?
— Me Viikan kanssa päätettiin jättää avioitumishakemus. Mä haluun, että sä tutustut häneen kunnolla.
Hän laski mukin pöydälle. Keraami kumahti puuta vasten. “Me päätettiin” — se oli kamalin asia. Sen sanaparin takana oli vieras tahto, vieras maailma, johon hänen poikansa aikoi sukeltaa pää edellä katsomatta pohjaan.
— Kuka hän on? — kysyi Marjatta äänellä, jota ei itsekään tunnistanut.
Antti punastui, muttei kääntänyt katsettaan. 23-vuotiaana hän osasi jo katsoa suoraan silmiin, niin kuin äiti oli opettanut:
— Mies ei piilota silmiään, vaikka olisi väärässä.
— Viikka. Hän on 28.
Ikä napsahti Marjatun mielessä ensimmäisenä hälytysmerkkinä. Viisi vuotta eroa. Ei kaksi, ei yksi. Mutta sydän jo takoi aavistuksesta.
— Mitä hän tekee työkseen 28-vuotiaana?
— Hän… hän on vastaanottovirkailija kauneushoitolassa, — Antti henkäisi kuin ennen hyppyä kylmään veteen. — Hänellä on poika, Eero. Kolmivuotias.
Se hiljaisuus, joka keittiössä oli ollut ennen, tuntui nyt siunaukselta. Tilalle tuli toinen hiljaisuus — levoton ja raskas kuin betoni, jota valutetaan muottiin.
— Eli, — Marjatun ääni helähti, — sä tarkoitat, että 23-vuotiaana, kun sun opiskelutoverit vasta aloittaa elämäänsä, sä otat naisen lapsen kanssa… Vieraan lapsen?
— Hän ei ole vieras. Jos mä menen naimisiin Viikan kanssa, hänestä tulee minun.
— Ai, tulee sinun! — Marjatta nousi pöydästä, osuen reidellään pöydänkulmaan. — Ymmärrätkö sä edes, mitä se tarkoittaa? Ruokkia, pukea, hoitaa, viedä päiväkotiin, tehdä läksyjä, maksaa harrastuksia? Sä oot itse vielä opiskelija! Sä vasta puolen vuoden päästä nouset jaloillesi!
— Mä oon jo löytänyt töitä. Opiskelun ohella. Palkka on pieni, mutta…
— Mutta sä haluat kantaa kaksi taakkaa? — keskeytti Marjatta. — Ja jos tulee omia lapsia? Kolme?
Antti puri leukansa yhteen. Marjatta näki sen eleen tuhansia kertoja isässään. Ja aina se ele tiesi itsepäisyyttä, josta hän sai myöhemmin maksaa.
— Äiti, lopeta. Sä et edes tunne Viikkaa.
— Mitä mun pitäisi tietää? — Marjatta käveli keittiön poikki kuin tiikeri häkissä. — Että hän on vanhempi? Että hänellä on jo epäonnistunut ihmissuhde takana? Että hän etsii isää pojalleen, koska oikea isä on varmaan livistänyt niin kuin sun isäs? Mä kasvatin sut yksin! Ilman miestä, ilman apua, ilman elatusmaksuja, koska sun isäs oli viimeinen pelkuri! Ja nyt sä haluat ottaa kantaaksesi vieraan taakan? Oletko valmis 23-vuotiaana olemaan isä vieraan pojalle? Oletko valmis valvomaan öitä, kun hän sairastuu… Oletko valmis unohtamaan matkat, vapauden, sen että voisi elää itselleen? Oletko valmis ottamaan sellaisen vastuun?
— Entä sinä? — kysyi Antti hiljaa. Marjatta pysähtyi.
— Mitä minä?
— Unohditko sinä vapauden? Valvoitko öitä, kun minä olin sairas? Matkustitko? Elitkö itsellesi?
Marjatta avasi suunsa, muttei saanut ääntä.
— Sinä teit sen minun takiani, — sanoi Antti. — Minun takiani, äiti. Ja minä teen sen heidän takiaan. Etkä sinä pysty estämään minua.
Hän seisoi, käsi rinnalla, tuntien sydämen hakkaavan. Siinä pojassa, joka nyt katsoi häntä haastavasti, hän näki yhtäkkiä ei omaa poikaansa, vaan aivan toisen ihmisen. Sen, joka oli vahvempi kuin hän. Vai tyhmempi? Hän ei tiennyt.
— Antti, sä tuhoat elämäsi, — huokaisi Marjatta.
— Äiti, sun poikasi on aikuinen. Avaa silmäsi… Tämä on minun elämäni, ja haluan, että olet mukana. Mutta jos et — se on sinun valintasi.
Antti poistui keittiöstä. Hänen huoneensa ovi sulkeutui hiljaa, melkein hellästi. Ja Marjatta jäi seisomaan keskelle tuhottua taistelukenttää, jossa hän ei osannut luovuttaa, mutta voitto haisi yksinäisyydeltä.
Hän istuutui tuolille, painoi pään kämmeniin ja itki ensimmäistä kertaa moneen vuoteen — ei voimattomuudesta, vaan siitä, että poika ei ollutkaan sellainen kuin hän oli opettanut. Hän oli parempi. Ja se sattui eniten.
Seuraavana aamuna Marjatta heräsi raskaalla päällä ja oudolla päättäväisyydellä. Yöllä hän ei ollut nukkunut juuri ollenkaan: kääntyillyt, tuijottanut kattoon, käynyt mielessään läpi kaiken, mitä oli sanonut pojalleen. Sanat olivat olleet julmia. Ehkä liian julmia. Mutta eikö se ollut rakkaudesta? Eikö pelosta hänen puolestaan?
Antti oli lähtenyt yliopistolle aikaisin, syömättä aamupalaa. Pöydälle oli jäänyt hänen kahvikuppinsa. Marjatta tuijotti sitä pitkään, sitten kaatoi loput tiskialtaaseen ja teki päätöksen, joka sai hänet itseäänkin hätkähtämään.
— Menen, — hän sanoi tyhjälle keittiölle. — Katselen tuota… Viikkaa.
Osoitteen hän tiesi. Oli saanut sen Antilta edellisenä iltana, teeskennellen, että se oli vain varmuuden vuoksi. Jos vaikka jotain sattuisi. Poika oli jännittynyt, mutta saneli. Naapuritalo, kerrostalo numero seitsemäntoista, asunto 48. Kolmas kerros, hissistä oikealle.
Marjatta puki ylleen vaatimattoman mekon, vaatimattomat korvakorut, ettei kukaan luulisi hänen tunkeutuvan sieluun syytösten kanssa. Sitten hän mietti ja otti hyllyltä pienen punaisen auton, jossa oli keltaiset renkaat. Oli ostanut sen Antille viisitoista vuotta sitten, mutta tämä oli kasvanut jo ajat sitten, ja auto oli lojunut kaapissa muistona siitä ajasta, jolloin poika oli työntänyt sitä maton reunaa pitkin ja matkinut suullaan moottoriääntä.
— Saakoon Eero sen, — ajatteli Marjatta ja hämmästyi omaa ajatustaan.
Hän seisoi rappukäytävän edessä hetken, oikaisi hiuksiaan ja painoi ovipuhelimen nappia.
— Kuka siellä? — kuului pehmeä naisen ääni, hiljainen, rauhallinen.
— Hyvää päivää. Olen Marjatta Ilolan, Antin äiti. Voinko tulla?
Pitkä tauko. Marjatta ehti jo katua tuloaan.
— Nyt se lähettää minut pois, ja ihan oikein. Mitä minä oikein kuvittelen?
Mutta ovi naksahti ja aukesi.
Kolmas kerros, hissistä oikealle. Asunto 48. Ovi oli jo raollaan, ja kynnyksellä seisoi Viikka.
Marjatta oli odottanut näkevänsä kenen tahansa. Tekoripsisen pinnallisen kaunottaren, jolla on oikukas suu. Petoeläimen, joka metsästää nuoria tyhmiä poikia. Mutta hänen edessään seisoi yksinkertainen tyttö. Väsynyt, silmien alla pientä sinertävää, miellyttävä ja pehmeä, farkuissa ja pehmeässä villapaidassa. Hiukset sotkuisella nutturalla. Naama ilman meikkiä, mutta elävä, säännöllisillä piirteillä. Hän ei hymyillyt, muttei myöskään rypistänyt otsaansa. Katsoi Marjattaa rauhallisesti ja jopa, niin Marjatasta tuntui, surumielisellä ymmärryksellä.
— Terve, — sanoi Viikka. — Tulkaa sisään. Anteeksi epäjärjestys.
Asunto oli pieni ja hyvin siisti. Vanhat huonekalut, mutta siistit, sohva päällisellä. Ikkunalaudalla pelargoni. Nurkkauksessa lasten pöytä muovailuvahoineen. Marjatta meni keittiöön, istuutui jakkaralle, ja yhtäkkiä huoneesta juoksi Eero.
Marjatta pysähtyi. Poika oli suloinen, vaalea. Kihara tukka, suuret harmaat silmät, punaiset posket. Hän piti kädessään sinistä muovailuvahapalloa ja katsoi kutsumatonta vierasta uteliaasti, pelotta.
— Tämä on täti Marjatta, — sanoi Viikka pehmeästi. — Sano: hyvää päivää.
— Hyvää päivää, — leperteli Eero, ja saman tien kätkeytyi äidin jalan taakse, mutta kurkkasi sieltä.
Marjatta ei muistanut, miten otti laukustaan pienen auton. Miten ojensi sen vapisevalla kädellä. Miten sanoi:
— Tämä on sulle. Ota.
Eero katsoi äitiinsä. Tämä nyökkäsi. Ja silloin poika astui esiin, otti auton ja hymyili leveästi, lapsenomaisella haavoittuvalla tavalla, niin että Marjatun sisällä jotain katkesi.
— Kiitos, — sanoi hän ja alkoi heti työntää autoa lattiaa pitkin, matkien suullaan moottoriääntä.
Hän muistutti omaa poikaansa. Marjatta tuijotti häntä eikä voinut kääntää katsettaan. Vaaleat kiharat, vakavat harmaat silmät, keskittynyt ilme. Hän muistutti Anttia, joka silloin kauan sitten työnsi autoja matolla.
— Hän on Antin näköinen, — sanoi Marjatta yhtäkkiä ääneen.
Viikka kohotti kulmiaan hämmästyneenä.
— Niinkö? Minusta ei.
— Ei ulkonäöltä, — vastasi Marjatta hiljaa. — Vaan… otteelta. Vakavuudelta. Antti oli kolmivuotiaana ihan samanlainen: puristi huulet suppuun ja saattoi leikkiä puoli tuntia keskittyneesti. Minä olin töissä, ja kun olin keittiössä, hän istui huoneen lattialla ja oli touhussaan. Ei koskaan itkenyt, ei kiukutellut.
Hän vaikeni, hämmästyneenä omia sanojaan.
— Miksi minä kerron tätä tälle naiselle, joka ehkä haluaa varastaa minun poikani…
Mutta Viikka ei kysynyt mitään. Hän vain istuutui vastapäätä, laittoi kädet pöydälle ja kuunteli. Hiljaa. Ilman säälivää katsetta, mutta myöskään välinpitämättömästi. Ja Eero oli sillä välin työntänyt auton Marjatun jalkoihin, nosti päänsä ja sanoi:
— Täti, osaatko sä rakentaa autotallin? Äiti ei osaa, mutta minä haluaisin.
Marjattu tunsi, kuinka hänen huulensa venyivät itsestään hymyyn.
— Osaan, — hän sanoi. — Minä osaan vaikka mitä.
Ja laskeutui lattialle huoneessa, suoraan kuluneelle matolle, tämän vieraan pojan viereen. Otti käteensä palikoita, tavallisia palikoita, joissa oli kirjaimia, ja alkoi rakentaa seinää. Eero kiljahti ilosta ja alkoi ojentaa hänelle osia.
He leikkivät melkein tunnin. Marjatta unohti, miksi oli tullut. Unohti kaunansa, pelkonsa, kaiken sen, mitä oli halunnut sanoa tälle naiselle. Hän vain rakensi autotallia. Sitten siltaa. Sitten tornia, jonka Eero riemuiten hajotti omalla autollaan.
— Piip piip! — huusi poika. — Hurraa!
Viikka seisoi ovella kädet ristissä rinnalla ja katseli heitä. Hänen kasvoillaan vilahti hämmästystä, toivoa, epäuskoa. Marjatta nosti päänsä ja kohtasi hänen katseensa. Ja sillä hetkellä, tässä pienessä huoneessa, jossa ikkunalaudalla kukki pelargoni, hän yhtäkkiä ymmärsi, miksi oikeasti oli tullut. Ei tuomitakseen. Vaan muistaakseen.
Hän muisti itsensä nuorena, pelokkaana, yksin vauva sylissään. Muisti, kuinka kukaan ei ollut tullut hänen luokseen. Kuinka kukaan ei rakentanut autotalleja hänen pojalleen. Kuinka hän oli odottanut, että joku tulisi ja sanoisi: “Olen sinun kanssasi.”
Hän itki. Hiljaa, nyyhkimättä, vain kaksi kyyneltä valui poskille.
— Täti, mitä sul on? — Eero pysähtyi säikähtäneenä, puristaen autoa rintaansa vasten.
— Ei mitään, Eero, — Marjatta pyyhki kyyneleet kämmenselällä ja hymyili hänelle niin avoimesti ja aitona kuin ei ollut hymyillyt kenellekään paitsi Antille. — Tämä on ilon kyyneliä.
Hän katsoi Viikkaa. Ja sanoi:
— Minä taidankin olla ollut väärässä. Voinko tulla huomenna uudestaan, autan Eeron kanssa, jos et ole vastaan?
Viikka nyökkäsi. Ja hymyili vihdoin ensimmäistä kertaa.
Kun Marjatta astui ulos kerrostalosta, alkoi hämärtää. Ikkunoihin syttyi valoja. Hän seisoi hetken, hengitti syvään ja otti puhelimen esiin. Kirjoitti Antille yhden lauseen:
— Poika, tuo heidät sunnuntaina lettujen ääreen. Ja sun punaisen auton annoin Eerolle.
Vastaus tuli minuutin kuluttua:
— Kiitos, äiti.
Marjatta laittoi puhelimen taskuun, kohotti katseensa taivaalle ja kuiskasi:
— Kyllä me pärjätään. Nyt meitä on vain enemmän.
Kaikki paha oli yhtäkkiä haihtunut. Pian Eero kutsui häntä mummiksi, ja Marjatta suli hänen halauksissaan, ja tuntui kuin olisi tuntenut Viikan aina. Ja sitten Viikka ja Antti ilmoittivat, että perheeseen oli tulossa lisäystä.
— Oman itsekkyyteni takia, — ajatteli Marjatta, — olin vähällä tuhota poikani kohtalon. Viikka on niin hyvä vaimo ja äiti, kauhistuttaa ajatella, että hänen paikallaan olisi voinut olla toinen nainen.
