Pila
Hilppa! Hilppa, anna minun katsoa sun vastaukset!
Liinan kuiskaus kaikuu koko luokassa, ja opettaja Mirja Virtanen nostaa katseensa vihostaan.
Tittonen! Voisitko olla hiljempaa? Kirjoitat itse vaan!
Mutta Mirja, tämä on niin vaikeaa! Liina vastaa, tuttuun tapaansa.
Ja kuka on sanonut, että kaiken tulee olla helppoa? Ja sitä paitsi, Liina, Hilpalla on ihan eri tehtävä. Turha on pyytää apua sieltä suunnalta.
Miten niin?! Hänhän istuu ihan edessä!
Juuri siitä syystä! Mirja naurahtaa ja matkii Liinaa. Annoin hänelle oman tehtävän.
No voi! Epäreilua! Liina hautaa kasvonsa hetkeksi vihkoonsa, mutta pian alkaa jo etsiä muita keinoja pelastukseen.
Kukaan ei huomaa, miten Hilppa istuu hiljaa pulpettinsa takana, uskaltamatta kääntyä tai nostaa katsettaan vihkosta.
Siitä, että Hilppa on kaikkien “pelastuskeppi”, tietävät kyllä kaikki opettajat. Tytöstä kun tuli niin vikkelä päättelemään ja oppimaan ja siitä hyödytäänkin härskisti, vaikka kuinka. Ja yritäpä kieltäytyä! Heti tulee sanomista.
Hilppa ei ollut ilkeä. Antoi joskus vilkuilla, mutta äiti oli ohjeistanut: niin pitää tehdä huomaamattomasti, ettei jää kiinni eikä joudu opettajien moitteisiin.
Hilppa, minä tiedän että olet hyvä ja ystävällinen. Mutta muista pitää myös omista eduistasi huolta. Jos haluat päästä sinne lyseoon, mihin aiot, tarvitset todella hyvän todistuksen. Ei sitä kannata pilata toisten huolimattomuuden takia.
Äidin sanat olivat oikeat, tottakai. Mutta joskus Hilppa vain huokaisi syvään. Voi kunpa äiti tietäisi, miten vaikeaa on olla hyvä oppilas luokassa, jossa kaikki muut ovat ihan toista maata
Tähän kouluun Hilppa siirtyi äidin, Annan, muutettua pois isän luota avioeron jälkeen. Syitä oli monia, mutta yksi niistä oli, että pikkuveli syntyi isän uudessa perheessä vielä silloinkin, kun vanhemmat asuivat yhdessä.
Tytölle ei mitään selitetty. Aikuiset hoitivat omia selvityksiään, ja Hilppa vain istui lastenhuoneessa vesivärivihkon ja kynien kanssa. Hän peitti huolellisesti kaikki valkoiset sivut mustaksi. Tarkasti, ettei jäänyt vaaleaa kohtaa.
Ensimmäisenä tämän huomasi Hilkan mummi.
Mitä te oikein teette?! Olette vieneet lapsen tähän tilaan!
Mummi oli isän äiti, mutta puolusti Annan ratkaisua kaikin siivin.
Isänsä tullut sekin meni aina omia polkujaan. Luonteensa perinyt, valitettavasti Erona vain, että minun ukko palasi aina lopulta kotiin, eikä jättänyt lapsia jälkeen.
Ja sinä annoit anteeksi? kysyy Anna.
Mitäpä muuta olisin tehnyt, Anna-kulta? Rakastin. Ja tiesin, että myös hän minua. Ei muuten olisi palannut.
Oliko vaikeaa antaa anteeksi?
Sano muuta. En tainnut koskaan todella antaa anteeksi, enemmänkin elin sovussa sen kanssa. Nyt vanhana ajattelen, miksi ihmeessä kestin niin paljon? Mutta eipä tässä ole paljoa tehtävissä enää. Ehkä kuulostaa hullulta, mutta ole vain kiitollinen, että sinun miehesi sai lapsen toisen naisen kanssa. Sinä olisit muuten ottanut takaisin, aivan kuten minäkin. Niin on sinunkin tapasi.
En tiedä Sattuu vain niin paljon
Ymmärrän. Mutta muista Hilppa hän on nyt meidän yhteinen huolemme. Ei lapsi ole syyllinen mihinkään Säälikää häntä. Sinulla on järkeä päässä, Anna. Mieti, miten sinun tyttärelläsi olisi helpompaa.
Anna teki jotakin, mitä kukaan ei odottanut. Hän istutti kuusivuotiaan Hilkan pöydän ääreen ja kertoi asiat suoraan.
Hilppa, me muutamme pois isän luota, emme asu enää yhdessä samassa kodissa.
Miksi?
Me eroamme. Sinä asut minun kanssani, ja näet isää viikonloppuisin tai kun vain voitte. Älä itke! Katso minua. Isäsi pysyy isänäsi. Hän ei katoa minnekään.
Entä sinä? Hilkan poskia pitkin valuivat vihaiset kyyneleet. Aikuiset ovat niin tyhmiä!
Minähän olen siinä. En katoa minnekään
Vasta silloin Anna ymmärsi, mitä Hilppa oli pelännyt kaiken aikaa, kun väritti vihkon sivuja mustaksi.
Kesti aikansa, että Anna onnistui selittämään Hilkalle, mistä on kyse ja että äiti pysyy hänen elämässään. Se ei ollut helppoa, mutta hiljalleen asiat asettuivat. Hilppa tapasi isää, vaikkei niin usein kuin olisi halunnut. Mutta sentään riittävästi, että ymmärsi isä jätti äidin, ei häntä. Isä hemmotteli Hilkkaa ja sopi Annan kanssa, että tytön asiat kestäisivät muutoksen.
Välillä kävi mielessä, että ehkä isä lähti, koska Hilpassa oli jotakin vikaa. Isä kuitenkin rakensi uutta perhettä, toivoi lapsia, mutta ei halunnut kasvattaa häntä. Olikohan hän liian erilainen?
Sekä äiti että mummi sanoivat, ettei syy ole hänen, mutta epäily nakersi välillä sisältäpäin.
Tämä “epäilyksen mato” piiloutui, mutta nousi esiin, kun Hilppa olisi tarvinnut varmuutta.
Ensialkuun sitä ei juuri huomannut. Kolmas luokka, ensimmäinen koulun juhla, Hilppa kutsuttiin runoa esittämään. Koko viikko harjoiteltiin, kotona peilin edessä, ja hän oppi esityksen ulkoa. Päiväkodissa hänellä oli aina suurimmat roolit, koska Hilppa ei unohtanut vuorosanat.
Mutta ei tällä kertaa. Hän tarttui mikrofoniin, näki äidin ja mummin yleisössä ja kaikki sanat katosivat päästä. Kyyneleet valuivat, mutta ääntä ei tullut.
Koulun vararehtori kyykistyi hänen viereensä, silitti poskea ja kuiskasi:
Ehkä kerrot minulle myöhemmin?
Hilppa nyökkäsi.
Onneksi Mirja Virtanen ei unohtanut asiaa. Tuntien jälkeen hän odotti koulun portailla.
Siinähän sinä oletkin! Kerrotko nyt runon? Haluan kuulla.
Olihan tämä pieni asia, mutta Hilpalle se merkitsi kaikkea. Hän kohotti päänsä, irrotti otteen äitinsä kädestä ja lausui runon niin, että aikuiset taputtivat.
Hyvä! Tiesin, että sinä onnistut!
Mutta enhän minä osannut kyyneleet nousivat silmiin.
Tietenkin osasit! Katso ketkä täällä taputtavat. Ei sillä ole väliä tapahtuiko se tässä vai aulassa. Olet hyvä! Se on tärkeintä.
Tämän hetken Hilppa pitää muistissaan. Kun Mirja Virtanen myöhemmin tulee hänen luokanvalvojakseen, Hilppa on siitä vain hyvillään. Hän tietää, että tämä opettaja ymmärtää, pitää puolia, tukee jos on tarve.
Mirja seuraa tilannetta:
Herkkä tyttö teillä, fiksu ja hyvä, mutta erityisen hauras. Oletteko harkinneet matikkaluokkaa? Tytöllä on selvästi matemaattiset kyvyt, mutta täällä No, tämä on tavallinen koulu. Suurin osa ei juuri innostu opiskelusta. Samalla Hilkkaa painaa tahto olla näkymätön porukassa, työntää itsensä muiden taakse. Ei se tee hyvää. Häntä pitää suojella.
Anna ymmärtää kyllä, mutta ei pysty muuttamaan mitään. Matikkaluokka olisi toisessa kaupunginosassa, eikä perheessä ole ketään, joka veisi Hilkkaa. Isän perheeseen on tulossa toinen lapsi, mummo on paljon sairaana ja Anna tekee kahta työtä, että voisi maksaa isomman asunnon. Yksiö alkaa käydä pieneksi.
Hilppa, jaksa vielä vähän. Kunhan saan asiat järjestykseen, mietitään kouluasi uudestaan, käy?
Jaksan, äiti.
Miten menee koulussa?
Ihan jees, Hilppa vastaa reippaasti. Sisällä kuitenkin tuntuu, ettei kaikki ole niin hyvin kuin pitäisi.
Ei se riitä! Anna alkaa kutittaa Hilkkaa. Kerro tarkemmin, kaikki yksityiskohdat!
Hilkka nauraa, väistää kutituksia ja pian kertoo äidille kaiken.
Kukaan ei kiusaa Hilkkaa suoraan. Mutta tuon tuostakin hän kuulee selän takana:
Taas Hilppa ratsastaa taidoillaan. Kuulitko miten hän vastasi historian tunnilla? Sen jälkeen meille ei tule vitosia. Olisi voinut vastata huonommin.
Näitä jupinoita kuulee, mutta kasvoille niitä ei sanota, paitsi kerran.
Hilppa! Kymmenen minuuttia! En ehdi millään! Liinan kiukkuinen kuiskaus saa Hilpan ojentamaan luonnospaperin.
Mirja Virtanen huomaa kyllä, mutta tällä kertaa ei sano mitään.
Viereinen poika, Veeti, puolestaan siirtää hiljaa vihkonsa niin, että Hilpan on helpompaa vilkaista Liinan tehtävien ohjeita.
Kiitos, Hilppa kuiskaa ja näyttää sormella virhettä.
Veeti nyökkää, pyyhkii virheen, eikä sano mitään. He ovat istuneet vierekkäin jo ala-asteelta asti ja ymmärtävät toisiaan vähin elein.
Hilpan lappu siirtyy Liinan pulpetille ja hiljaisuus laskeutuu luokkaan.
Kello soi. Välitunnin kaaos alkaa.
Oletko ihan kunnossa?! Siinä vain istut! Kohta on jakson loppu. Mulla ihan tyhjää, ja sinä? Tällaista ystävääkö? Liina moukaroi kämmentä Hilpan pulpettia vasten.
Liina, olet väärässä. Hilpan ääni on rauhallinen, mutta sisällä kuohuu.
Miksi hän on aina velkaa kaikille toisille?
Tästä muistuttaa myös mummo. Kun hän suuttui, hän ei koskaan kiroillut, vaan käytti kiertoilmauksia.
Olet nuori nainen, kyllä sinun tulee käyttäytyä sen mukaisesti!
No, mummo, olet itsekin nainen ja minä olen kuullut sinun kiroilevan!
Minä olen jo käytetty naisihminen, minulle sallitaan tupakka ja yksi kirosana. Mutta sinulle ei, se ei sovi, etkä sinä halua olla poikien seuraa tuhmin sanoin.
Pojat saavat, mutta miksi minä en?
No kun se on eri juttu! Tyttö ei voi olla karkeasanainen. Eihän sitä halua löytää puolisoa, joka näkee vain kaverin, ei mitään muuta.
Sama tekisi Hilpalle mieli karjaista tässäkin. Mutta jokin sisällä estää.
Liina, anna Hilpan olla, Veeti sanoo. Hoida omat hommasi.
Ystävät eivät käyttäydy noin! Liina mulkaisee. Itsekin kopioit toisilta!
Ette kopioi, Hilppa kyllästyy ja korottaa ääntään. Veeti laskee itse, minä joskus vain tarkistan, jos huomaan virheen. Olen sinua kuitenkin auttanut! Ja se riittää!
Hilppa tempaa repun, ohittaa Liinan ja ampaisee ulos, jotteivät kyyneleet valuisi kaikkien nähden.
Liina ei seuraa, kuiskaa vain:
Sinusta ei tule mitään, Ivanoff. Saat vielä nähdä
Päiviin tulee jäätyä hiljaisuus. Liina ei puhu, muu luokka tarkkailee.
Liina tunnetaan siitä, että osaa järjestää ilkeän “koston” niille, joita ei suvaitse.
Hilppa miettii, mitä seuraa, mutta tällä kertaa Liina tekee jotain muuta.
Hilppa, lopeta jo mököttäminen! Kaksi viikkoa olet vain tuijottanut ja huokaillut! Mennään sovinnolla eteenpäin! Liina hymyilee niin avoimesti, että Hilkka melkein uskoo.
En minä ole suuttunut.
No ei siltä näytä! Kerro ennemmin miten aiot juhlia uutta vuotta. Kotiin jäädään vai mennäänkö jonnekin?
Liina vaikuttaa vilpittömältä ja Hilppa uskoo mutta turhaan. Sillä Liina ei anna anteeksi, vaikka vääryys olisi keksitty.
Kun Hilppa löytää reppustaan omituisen viestin, hän ei osaa yhdistää sitä Liinaan.
Hilppa! Olet minusta ihana! Veeti.
Käsiala on kuin hänen pulpetinkaverinsa, Veetin. Eikä Hilppa edes epäile, että joku voisi olla väärentänyt sen.
Mistä hän olisi voinut tietää, että Liina oli viikon auttanut Sanna-opea kantamaan ainevihkoja ja bongannut erään toisen oppilaan käsialan, joka muistutti Veetin ja että Liinan kaverit pyysivät, uhkailivat ja lopulta saivat lapun käsiinsä ja Liina sujautti sen Hilpan reppuun.
Nytpä saat kyyneliä vuorostasi, Hilpa-kulta! hymyillen Liina sujauttaa viestin Hilpan laukkuun.
Liikuntasalin pukuhuone on tyhjä. Hilkka treenaa syöttöjä ja Liinan kaverit painostavat häntä osallistumaan.
Hilppa löytää lapun.
Mikä ihme tämä on? Hilppakaan ei ole sellainen. Tytöt katsokaa! Veeti on rakastunut Hilppaan! Liina nappaa viestin ja heiluttaa sitä riehakkaasti. Nyt suunnitellaan seuraavat siirrot!
Anna se takaisin!
Höpsis! Tai tiedätkö mitä, jaetaan tieto heti kaikille. Veeti! Veeti! Liina syöksyy poikien pukuhuoneen ovelle.
Hilppa kalpenee.
Että hän pitikin mainita joskus äidille, että pitää Veetistä.
Onko se huono asia?
Miksi olisi?
Ehkä olen liian nuori
Voiko ihastuminen olla liian aikaista, Hilppa?
Tarkoitatko että olen rakastunut?
Et ehkä vielä. Se on ihastumista, ensiaskel rakkauteen.
Vähän kuin oven raosta kurkistaisi sisään?
Juuri niin! Rakastuminen on kuin ovi uuteen tunteiden maailmaan. Siellä on iloa, surua, onnea, ehkä joskus jopa vihaa Mutta ilman sitä elämä tuntuu vajavaiselta.
Eli tämä on siis ihan hyvä tunne?
Kyllä! Se on kaunis tunne, kunhan muistat olla järkevä.
Salaisuus oli Hilkalle suuri ja tärkeä ja hän varjeli sitä kaikin voimin.
Nyt kaikki paljastuu.
Liinan kasvoilta näkyy, että hän ymmärtää. Siitä miten Hilkka puristaa lapun, siitä katseesta, jonka hän vilkaisee pukuhuoneen ovea milloin Veeti olisi ehtinyt laittaa viestin hänen laukkuun? Jos Hilppa olisi rauhoittunut, hän olisi tajunnut, ettei Veeti mitenkään ehtinyt, sillä oli samassa liikuntajoukkueessa koko ajan.
Pojat ryntäävät sisään ja nauravat, kun Liina heiluttaa lappua ja Hilkka punastuu.
Mitä täällä tapahtuu?
Mirja Virtanen ilmestyy paikalle, ja luokka hiljenee. Opettaja tunnetaan siitä, että kannattaa oppilaita tiukassakin tilanteessa ja että nuhteita tulee tarvittaessa.
Mirja Virtanen, meille on tullut uutinen! Liina suukottaa viestiä. Kiltti kihlauspiltti!
Mitä sinä oikein höpäjät? Mirjan silmissä välähtää. Mikä sinulla on siellä?
Veeti lähetti Hilpalle viestin! Myöntää, että pitää hänestä!
Nauru tyrehtyy heti.
Täällä ollaan hiljaa! Mirja kääntyy Hilpan puoleen. Hilppa?
Silloin Hilppa muistaa, miten Mirja katseli häntä pienenä, ensimmäisenä koulupäivänä. Ystävällinen, hieman huolestunut, mutta hellä silmäys. Koko olemus rentoutuu.
Liina nappasi lappuni. En halunnut näyttää sitä kenellekään.
Ymmärrän, Mirja sanoo. Veeti?
Ja tapahtuu odottamaton.
Niin, minä kirjoitin sen!
Veeti sysää pojat kauemmaksi, nappaa lapun Liinan käsistä.
Toisen viestejä ei saa lukea, Liina.
Sinä valehtelet! Liina kiljahtaa, tajuten että koko metku meni pieleen.
Ei tule pilkkaa, ei kiusaa, Hilppa jatkaa kulkuaan, pystyssä päin.
Liina ei ymmärrä, että Hilppa vaikuttaa rohkealta vain siksi, että pelkää jatkuvasti. Pelkää katseita, torjuntaa, sitä ettei ole tarpeeksi hyvä.
Silti nyt Hilkka tuntee jotain uutta. Ei enää häpeän kutitusta, vaan hiljaista voimaa.
Ehkä hänelle kasvaa siivet. Hassu ajatus! Eihän ihmiset lennä!
Mutta nyt hän tuntee olonsa kevyemmäksi kuin koskaan.
Liina? Mirja kurtistaa kulmiaan.
Mitä muka?! Pilasin vain vitsin! Hän valehtelee, valehtelee Liina on itkun partaalla.
Anna, Veeti ottaa lapun ja työntää sen Hilkalle. Tämä on sinulle, älä enää näytä muille. Mirja, tuleeko tänään ainekirjoitus? Sanna-ope lupasi. En ole valmistautunut!
Hyvä! Ainakin tunnustat suoraan. Tulee! Mutta aihe keksitään tästä. Siirtykää tunnille! Kello on jo soinut ja te vielä täällä.
7B ryntää luokkaan, eivätkä enää piittaa vihaisesta Liinasta, hymyilevistä Hilkasta ja Veetistä, eivätkä pienestä valkoisesta lapusta, jonka Hilppa puristaa nyrkissään.
Lapusta tulee muisto, jonka hän liimaa päiväkirjaansa. Hän pitää sitä tallessa ja hääpäivänään ojentaa kirjan Veetille.
Ole hyvä, rakas.
Mikäs tämä on, vaimo?
Meidän alku
Luotatko minuun näin paljon, että annan lukea kaiken?
Sinä jo tiedät kaikki asiat.
En. Kaikki.
Mikä on jäänyt salaisuudeksi? Hilppa painautuu Veetiin, ei välitä huudoista ja Suklaata hääkakulle! huudoista.
Muistatko kertoneesi rakastumisesta? Kynnyksestä ja ovesta?
Muistan hyvin.
Astuitko kynnyksen yli?
Hilkan silmät säihkyvät, ja hänen kuiskauksensa kuuluu selvästi kaiken melun keskellä.
Tottakai astuin ja suljin oven perässäni. En enää vain ihastu.
Mitä? Veeti naurahtaa.
Nyt minä rakastan sinua. Ymmärrätkö?
Nyt ymmärrän. Onko vielä hiukan jännitystä ilmassa?
On, mutta enää vain hyvällä tavalla.
