Päivä, jolloin menin hakemaan avioeroa pukeutuneena morsiuspukuun Kun mieheni sanoi haluavansa eron, avasin vaatekaapin ja otin esiin hääpukuni. ”Mitä ihmettä oikein teet?” hän kysyi kauhistuneena. ”Tämän minä puen päälleni, kun menemme käräjille”, sanoin ja ravistin pukua niin että pölyt lentelivät. ”Oletko tullut hulluksi? Ei kukaan mene avioero-oikeudenkäyntiin morsiuspuku päällä!” ”Totta kai menen. Ja sinä puet päällesi frakin, jossa vannoit ikuista rakkautta. Jos sillä puvulla vannoit uskollisuutta, sillä vannot myös tämän eropäivän.” Näin, ettei hän keksinyt enää vastalauseita. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin hän penkoi kaapin perukoilta frakkiaan nyrpeänä mutisten. Kun saavuimme käräjäsaliin, vartijat jäivät tuijottamaan. Yksi nainen huudahti onnittelut, toinen tökkäsi kylkeen: ”Hölmö, nehän ovat eroamassa!” Tuomari oli pudota tuoliltaan meidät nähdessään. Minä valkoisessa hääpukuineni, huntuineen kaikkineen, hän frakissa, rusetti kaulassa ja kiiltävät kengät. ”Hyvä rouva”, tuomari sanoi yrittäen olla nauramatta, ”voinko kysyä, miksi olette pukeutunut morsiuspukuun?” ”Koska, herra tuomari”, vastasin arvokkaasti, ”tämä mies lupasi minulle ikuista rakkautta juuri näissä vaatteissa. Koska kuolema ei ole meitä vielä erottanut, mutta hän haluaa purkaa liiton, olkoon, että hän tekee sen katsellen minua samoin kuin silloin, kun valehteli minulle.” Mieheni katsoi minua kyynelsilmin. ”En koskaan valehdellut sinulle. Rakastin sinua todella silloin.” ”Entä nyt?” kysyin ääneni sortuen. Tuomari köhäisi. ”Tiedättekö mitä? Pitkä tauko. Käykää kävelyllä ja jutelkaa. Jos palaatte vielä noissa asuissa ja päätös on sama, jatketaan. Mutta jotenkin tuntuu, että teillä on vielä puhuttavaa.” Poistuimme käytävälle. Hän suoristi huntuni. ”Näytät kauniilta”, hän sanoi. ”Ihan kuten sinä päivänä.” ”Sinäkin näytät hyvältä”, myönsin. ”Vaikka oletkin tyhmä.” Seisoimme siinä, häävaatteissa, keskellä oikeustaloa, tietämättä mitä tehdä. ”Jos vaikka…” hän ehdotti varovasti, ”mennään mieluummin syömään hääkakkua ja muistellaan, miksi alun perin mentiin naimisiin?” Onko todellinen rakkaus sitä, että pukeudut häihin, vaikka olet eroamassa… vai olemmeko vain kaksi dramaattista suomalaista, jotka eivät ole koskaan oppineet tekemään asioita puolivaloilla?

Päivä, jona menin hakemaan avioeroa hääpuku päälläni.

Kun mieheni ilmoittaa haluavansa erota, avaan vaatekaapin ja nostan esiin valkoisen hääpukuni.

“Mitä oikein teet?” hän kyselee hämmästyneenä.

“Puen tämän päälle, kun mennään oikeuteen,” vastaan ja ravistelen mekkoa, että vuosien pöly karisee pois.

“Oletko tullut hulluksi? Ei kukaan mene avioeroon hääpuku päällä!”

“Ilman muuta voin. Ja sinä laitat sen puvun päälle, jossa lupasit minulle ikuista rakkautta nyt voit luvata ikuista eroa samalla tavalla.”

Näen, kuinka hän etsii vasta-argumentteja, mutta ei keksi yhtäkään järkevää. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän jo penkoo vaatekaapin pohjaa hartiat lysyssä, ja mutisee etsiessään tummaansa.

Kun saavumme Helsingin käräjäoikeuteen, turvamies hetkeksi jähmettyy paikalleen. Eräs nainen huikkaa “Onnea hääparille!”, mutta hänen ystävänsä mulkaisee ja kuiskaa: “Tyhmä, nehän ovat eroamassa!”

Tuomari on vähällä pudota tuoliltaan, kun astelemme sisään. Minä täydessä valkoisessa hääpuvussa, huntuneen ja kaikkeen. Hän frakissa ja kiiltävissä kengissä.

“Rouva”, tuomari sanoo silmät naurun kiiltoa täynnä, “voisinko tiedustella, miksi olette pukeutunut morsiamen tavoin?”

“Koska, arvoisa tuomari”, selitän arvokkaasti, “tämä mies vannoi minulle ‘kuolemaan asti’ ollessaan juuri tällaisissa vaatteissa. Nyt kun kuolema ei meitä vielä erottanut, vaan hän haluaa päättää sopimuksen, olkoon niin mutta katsokoon minua aivan samanlaisena kuin silloin, kun lupauksensa antoi ja kenties valehteli syvimmillään.”

Mieheni katsoo minua kyyneleet silmissään.
“En koskaan valehdellut sinulle. Rakastin sinua oikeasti sinä päivänä.”

“Entä nyt?” kysyn, ääneni särkyy.

Tuomari yskäisee.
“Tiedättekö mitä? Annan teille puolen tunnin tauon. Käykää ulkona, puhukaa rauhassa. Jos palaatte edelleen noissa vaatteissa ja päätös pitää, jatkan käsittelyä. Mutta jotenkin tuntuu, että tällaiset ihmiset eivät vielä ole sanoneet toisilleen kaikkea.”

Kävelemme käytävälle. Hän oikaisee huntuni, joka oli kääntynyt vinoon.

“Olet kaunis”, hän sanoo. “Tismalleen niin kuin sinä päivänä.”

“Niin sinäkin”, myönnän. “Vaikka oletkin hölmö.”

Seisomme siinä yhdessä, kuin hääväki keskellä käräjäoikeutta, tietämättä mitä seuraavaksi tehdä.

“Entä jos hän aloittaa varovaisesti, “mennäänkin syömään hääkakkua kahvilaan ja muistellaan miksi aikoinaan naimisiin mentiin, sen sijaan että erotaan?”

Onko tosi rakkaus juuri tätä pukeutua avioeroon kuin olisi menossa naimisiin? Vai olemmeko vain kaksi dramaattista ihmistä, jotka eivät koskaan osanneet tehdä asioita puoliksi?