Kahdeksan vuotta olen ollut kotirouva. Ei siksi, että se olisi ollut unelmani, vaan olosuhteet veivät minut siihen. Minulla on kaksi lasta, Joonas mieheni, joka on töissä pitkiä päiviä, ja koti, joka ei koskaan pysy siistinä. Herään joka aamu kello 5:30, ennen kuin kukaan muu on valveilla. Silloin valmistan aamiaisen.
Kello seitsemän mennessä olen jo pessyt astiat, lakaissut olohuoneen, pedannut sängyt ja osittain valmistellut lounasta. Kun Joonas lähtee töihin, hän sanoo: “Ole rauhassa kotona.” Ikään kuin kotona oleminen olisi jotenkin lepoa. Kun suljen oven hänen jälkeensä, alkaa päivän toinen työvuoro: pyykkien pesua, lattioiden ja kylpyhuoneen puhdistusta, lelujen keräämistä, kaupassa käyntiä, lasten hakemista koulusta.
Kun lapset tulevat kotiin, lepoa ei ole. Kotitehtävät, iltapäiväruoka, kinastelua, huutoa, taas likaisia vaatteita. Sillä välin Joonas saapuu kotiin väsynyt ja istahtaa puhelimensa ääreen. Jos pyydän apua, hän sanoo: “Minä teen töitä koko päivän.” Kerran sanoin hänelle: “Niin minäkin”, ja hän hermostui. Sanoi, että liioittelen ja että en tiedä, millaista oikea väsymys on.
Yhtenä päivänä sanoin hänelle, että haluan palata töihin. Haluan tienata omia euroja, lähteä kotoa ja tuntea olevani hyödyllinen muussakin kuin siivoamisessa. Hän vastasi: “Kuka sitten hoitaa lapset?”, “Miksi edes menin naimisiin kanssasi?”, “Se on itsekkyyttä.” Myös anoppini puuttui asiaan ja sanoi, että hyvä vaimo pysyy kotona.
Aloin tuntea itseni näkymättömäksi. Kukaan ei kysy, miten voin. Kukaan ei kiitä. Jos ruoka on suolainen siitä valitetaan. Jos koti on sekaisin minun syy. Jos lasten arvosanat ovat huonot jälleen minun syy. Kaikki kaatuu minun niskaani.
Eräänä iltana räjähdin. Olin pesemässä astioita kymmeneltä illalla, selkä kipeänä, ja kuulin Joonaksen sanovan puhelimessa: “Vaimoni ei tee töitä, hän vain on kotona.” Pudotin lautasen altaaseen ja itkin.
Nyt olen väsynyt. Väsynyt työhön ilman palkkaa, ilman työaikaa, ilman kiitosta. Väsynyt tuntemaan, että elämäni on neljän seinän sisällä vain “kotirouva.” En tiedä, mitä tehdä. Jatkaako näin, vai pitäisikö vaatia muutosta, ehkä etsiä töitä vaikka se aiheuttaisi ongelmia avioliitossa.
Onko kotirouva oikeasti etuoikeutettu vai onko tämä taakka, jonka kukaan ei halua huomata?
