Mä en enää jaksa hoitaa teidän poikaa, tokaisi miniä, heitti kassinsa olalle ja lähti lähtöön Tallinnaan.
Sirkka-Liisa Lehtosella oli poika.
Ihan kelpo mies, ahkera ja tunnollinen. Mutta se puoliso, Noora, oli vähän erikoinen. Aina joku ruoka ei kelvannut, siivousta piti vältellä, eikä viime aikoina ollut enää minkäänlaista kärsivällisyyttä. Eilen taas repesi riita.
Otto, sanoi Noora toisella äänellä, mä en enää jaksa! Olet aikuinen mies ja käyttäydyt kun uhmaikäinen!
Otto oli ihan ymmällään. Ei hän mitään kummallista ollut pyytänyt! Hän vaan oli pyytänyt, että Noora katsoisi sukat esiin, silittäisi paidan ja muistuttaisi siitä lääkärikäynnistä.
Mamma aina auttoi, mutisi Otto.
No mene äidille sitten! räjähti Noora.
Seuraavana aamuna Noora pakkasi laukkunsa.
Otto, sanoi tyynesti, mä lähden Tallinnaan kuukaudeksi. Tai ehkä pidemmäksikin.
Kuinka niin pidemmäksi?!
Ihan vaan siksi, että mä en enää jaksa olla hoitaja aikuiselle miehelle, tuli vastaus.
Otto yritti protestoida, mutta Noora ei välittänyt. Kaivoi puhelimen, soitti:
Sirkka-Liisa, tässä Noora. Jos Otto ei pärjää yksin, tule asumaan meille hetkeksi. Varakopiot avaimista on ovimaton alla.
Ja lähti ovesta.
Otto jäi istumaan olohuoneen sohvalle. Jääkaappi oli tyhjä, sukat likaiset, tiskit kasassa altaassa.
Parin päivän päästä Otto soitti äidilleen.
Äiti, Noora sekoile ihan kunnolla! Lähti jonnekin. Mitä mä nyt teen?
Sirkka-Liisa huokaisi. Jälleen uusi tilanne miniän kanssa.
Mä tuun sinne, Otto. Katsotaan hommat kuntoon.
Tunnin päästä hän tuli, kassissa ruokaa ja äidin asenne: kyllä tämä tästä hoidetaan.
Mutta kun Sirkka-Liisa astui ovesta, hän meinasi pyörtyä.
Joka paikassa kaaos. Makuuhuone täynnä vaatekasoja. Keittiössä likaiset astiat. Kylppärissä pyykit sekaisina.
Samalla Sirkka-Liisa tajusi: kolmekymmentävuotias poikansa ei tosiaan osannut elää itsenäisesti.
Hän oli koko elämänsä huolehtinut kaikesta. Kasvattanut suurikokoisen lapsen.
Äiti, inisi Otto, mitä ruokaa tänään on? Missä mun paidat? Milloin Noora tulee takaisin?
Sirkka-Liisa ryhtyi siivoamaan hiljaa, mutta pyöritteli päässään vain yhtä kysymystä: mitä mä oikein tein?
Koko elämän suojellut poikaa arjelta, vaikeuksilta, ihan tavalliselta elämältä!
Ilman naista Otto oli kuin peukalo keskellä kämmentä.
Ja Noora? Noora oli yksinkertaisesti juossut karkuun täyspitkää avuttomuutta.
Kolmen päivän ajan Sirkka-Liisa oli Otolla.
Ja joka aamu hän vain enemmän ymmärsi: hän oli kasvattanut aikuisen lapsen.
Otto nousi sängystä ja jo alkoi vikinä:
Äiti, mitä aamupalaksi? Missä mun paita? Onko puhtaita sukkia?
Sirkka-Liisa silitti, keitti puuron, siivosi ja tarkkaili.
Ajattele: kolmekymppinen mies ei osannut käyttää pesukonetta! Ei tiennyt paljon leipä maksaa! Jopa teen keittäminen oli sellaista sähellystä, että välillä poltti sormensa, välillä kaatoi sokerin lattialle.
Äiti, valitti Otto illalla, Noora on nykyään ihan hermostunut! Ennen esitti vielä rakastavansa. Nyt on kuin vieras ihminen.
Mitenkä sinä itse toimit? kysyi Sirkka-Liisa varovasti.
ihan tavallisesti! En mitään ihmeellisiä vaadi. Mä vaan haluaisin että vaimo olisi vaimo, eikä paha täti!
Sirkka-Liisa katsoi poikaansa. Herranjestas. Hän ei ymmärtänyt!
Otto, oletko koskaan auttanut Nooraa kotona?
Miten niin? ihmetteli Otto vilpittömästi. Mähän käyn töissä! Tuon eurot kotiin! Eikö se riitä?
Entä kotona?
Koti on lepäämistä varten! Mä teen töissä tarpeeksi, haluan huilata. Noora aina vaatii jotain astiat, kauppa… Ne on naisten hommia!
Ja juuri silloin Sirkka-Liisa kuuli omat sanansa vuosien takaa:
Otto, älä koske äiti siivoaa! Älä mene kauppaan äiti käy nopeammin! Olet mies, sinulla on muita asioita!
Hän oli itse vahingossa rakentanut tämän monsterin.
Mitä enemmän hän seurasi Oton touhuja, sen kamalammalta tuntui.
Otto tuli kotiin, lysähti sohvalle. Odotti ruokaa. Odotti uutisia. Odotti hupia.
Kun ruoka ei ilmaantunut, alkoi kiukuttelu:
Äiti, milloin syödään? Mä nälkäinen!
Niin kuin pikkupoika.
Ja pahinta oli, kun Otto puhui Noorasta.
Se on nykyään tosi kiukkuinen, valitti Otto. Olisiko sen syytä käydä lääkärillä? Joku hormonihomma varmaan…
Vai olisiko vaan väsynyt? ehdotti äiti.
Väsynyt mihin? Me molemmat käydään töissä. Mutta nainen pitää kotia kunnossa.
Pitääkö? Sirkka-Liisa lopulta räjähti. Kuka niin sanoi?
Otto hätkähti. Äiti ei ollut ennen huutanut.
Neljännen illan kohdalla Sirkka-Liisan mitta tuli vastaan.
Otto istui sohvalla, selasi kännykkää ja huokaili kun oli tylsää ilman vaimoa. Keittiö oli kaaoksessa, sukat lattialla, sänky petaamatta.
Äiti, vinkaisi hän taas, mitä ruokaa tänään?
Sirkka-Liisa seisoi kattilan ääressä ja keitti hernekeittoa, kuten vuosikymmenet.
Ja silloin hän tajusi: nyt riittää.
Otto, sanoi hän, sulki lieden. Meidän pitää jutella.
No puhu vaan, mutisi Otto kännykän takaa.
Laita se puhelin pois, ja katso minuun.
Äänen sävy oli sellainen, että Otto tottelevaisena laski puhelimen.
Kuule, poika, aloitti Sirkka-Liisa, tajuatko sinä miksi Noora lähti?
Sillä vaan niinku keitti yli. Naiset on tuollaisia. Palaa kyllä takaisin, kun lepää.
Ei palaa.
Mitä sä tarkoitat ettei palaa?!
Sitä. Koska hän on ihan täynnä: ei jaksa olla hoitajana aikuiselle lapselle.
Otto nousi hätääntyneenä:
Äiti! Mitä toi nyt on? Minähän käyn töissä, tuon rahat!
Niin mitä? Sirkka-Liisa suoristautui. Ja kotona? Onko kädet kadonneet, vai miksi et tee mitään?
Otto meni kalpeaksi.
Kuinka voit sanoa noin, äiti? Minä olen sinun poikasi!
Juuri siksi uskallan! Sirkka-Liisa istui alas, kädet tärisi.
Äiti, oletko sairas? pelästyi Otto.
Sairas, nauroi hän karvaasti. Rakastin sinua liikaa. Sokeasti. Yritin suojella, mutta kasvatin itsekkään aikuisen jota nainen pitää pystyssä. Ajattelet, että maailma pyörii sinun ympärillä?
Mutta…
Ei mitään mutta! Sirkka-Liisa katkasi. Ajattelet, että Noora on toisella kierroksella äiti pesee, siivoaa, kokkaa. Ja miksi?
Minähän käyn töissä.
Niin tekee Noora! Ja pyörittää vielä kotia. Sinä vain makaat sohvalla ja odotat palvelua!
Oton silmissä kiilsi kyynel.
Äiti, näinhän kaikki tekevät.
Ei kaikki! huusi Sirkka-Liisa. Fiksut miehet ovat mukana! Pesu, ruoka, lapset ihan koko arki! Sinä et edes tiedä missä pesuaineet ovat!
Otto istui hiljaa kasvot käsiin painuneena.
Noora on oikeassa, sanoi äiti hiljaa. Hän ei jaksanut olla sinun äiti. Enkä minäkään enää.
Mutta… miten niin et enää jaksa?
Niin. Otan kassini, menen kotiin. Sinä jäät nyt tänne. Itseksesi. Ja koetat kasvaa aikuiseksi.
Äiti, mitä?! Otto hätääntyi. Miten niin yksin? Kuka siivoaa… Kuka laittaa ruokaa?
Sinä! tiuskaisi Sirkka-Liisa. Sinä. Niin kuin aikuiset suurin osa!
Mä en osaa!
Opit. Tai sitten jäät yksinäiseksi avuttomaksi ressukaksi.
Sirkka-Liisa puki takin päälle.
Äiti, älä lähde! rukoili Otto. Mitä mä yksin teen?
Sen minkä olisi pitänyt tehdä jo kaksikymmentä vuotta sitten, sanoi äiti. Elää itsenäisesti.
Ja meni.
Otto jäi yksin likaisessa kämpässä. Ensimmäistä kertaa ihan oikeasti yksin.
Aikuisuuden edessä.
Otto istui sohvalla puolille öin.
Vatsa kurni, tiskit haisi, sukat lojuivat lattialla.
No hemmetti, mutisi, ja nousi ensimmäistä kertaa elämässään tiskaamaan.
Meni vähän huonosti, kädet meni tiskiaineessa ruville, lautaset liukui. Mutta puhdasta tuli.
Sitten yritti paistaa munia. Paloivat. Yritti uudestaan tuli ihan syötävää.
Aamulla tajusi: äiti oli oikeassa.
Viikko kului.
Otto harjoitteli jokainen päivä: pesi pyykkiä, laittoi ruokaa, siivosi. Kaupassa tutustui hintalappuihin, mietti päivän aikataulut.
Huomasikin tämä oli ihan oikeaa työtä.
Samalla alkoi ymmärtää, mitä Nooralla oli ollut edessä.
Moi Noora, soitti lauantaina.
Niin? ääni oli kylmä.
Olet oikeassa, Otto sanoi heti. Mä olin kuin suurikokoinen lapsi.
Noora oli hiljaa.
Viikko täällä yksin. Sain kuvan miltä susta tuntui. Anteeksi.
Noora oli pitkään hiljaa.
Tiedätkö, sanoi viimein, sun äiti soitti eilen. Pyysi anteeksi että kasvatti sut vähän väärin.
Noora palasi kotiin kuukauden lopussa.
Tuli siistiin kotiin, miehen kattamaan pöytään, joka ojensi hänelle ruusun.
Tervetuloa takaisin, sanoi Otto.
Sirkka-Liisa soitti kerran viikossa ja kyseli kuulumisia, mutta ei enää tyrkyttänyt apua.
Eräänä iltana, kun Otto tiskasi ja Noora keitti teetä, Noora sanoi:
Tiedätkö, mä tykkään tästä meidän uudesta arjesta.
Niin minäkin, vastasi Otto, kuivaten käsiään. Harmi, että meni näin kauan tähän.
Mutta mä oon tyytyväinen että lopulta löydettiin perille, Noora hymyili.
Ja sehän oli just niin.
