– No niin, mitä juhlien jälkeen jäi jäljelle? Mun pitää saada tytär ruokittua! – Täti katseli pöytää ahneen huolestuneesti.
Mikko katsoi äitinsä sisarta, Veera Juhannusta, ja puri kieltään, ettei olisi sanonut jotain tylyä. Vieraat istuivat vielä pöydässä, mutta hän oli jo kaivanut laukustaan kolme muovista rasjaa.
Isolla vadilla oli muutama pala uunilihaa, vieressä seisoi salaatteja ja melkein kokonainen karjalanpiirakka.
– Täti Veera, me emme ole vielä juoneet kahvia, – Mikko muistutti. – Odotahan edes illan loppuun.
– Enhän minä teitä häiritse, juokaa kahvinne. Minä otan vähän, että Taina saa töiden jälkeen syödäkseen. Se on tänään yhdeksään asti töissä, raukka, ei ehdi edes päivällistä tehdä, poloinen tyttöni.
Taina oli kaksikymmentäyhdeksänvuotias. Hän asui omillaan ja tienasi hyvin.
Veera Juhannus kurkotti lihaan, mutta Johannes Petter siirsi tarjottimen lähemmäs vieraita.
– Ihmiset syövät vielä. Kun kaikki lähtevät, katsotaan sitten mitä jää.
– Johannekselleko on pala lihasta liikaa? – täti närkästyi.
Mikko huomasi, miten äiti käänsi katseensa. Julia Juhannus yritti aina olla huomaamatta pikkusiskonsa tapoja.
Kun joku perheestä närkästyi, hän pyysi heti olemaan kitsastelematta ja pilaamatta välejä ruoan takia.
Näin kävi lähes joka perhejuhlassa. Veera Juhannus tuli halvan suklaalevyn kanssa tai ihan tyhjin käsin, mutta istui pöytään ensimmäisten joukossa. Hän valitsi parhaat palat, pyysi lähettämään salaattia, ja illallisen jälkeen kaivoi rasiat esiin.
Kerran täti vei puolet mämmitortusta jo ennen kuin isäntäväki oli ehtinyt leikata sitä. Toisella kertaa hän vaati neljää annosta lämmintä ruokaa mukaan – tyttö Taina halusi tarjota sitä ystävilleen.
Johannes Petter suuttui silloin kunnolla, mutta vaimo raahasi hänet nopeasti keittiöön.
– Johannes, älä aloita vieraiden edessä, ole kiltti! Veera loukkaantuu, eikä soita kuukauteen.
– Voi se olla vaikka vuoden hiljaa! Miksi meidän pitää syöttää hänen aikuista tytärtään?
– Voi, anna olla, ruoka kuitenkin jäisi! Onko se niin kamalaa? Antaa ottaa.
Mikko oli hiljaa vain äitinsä takia. Pikkuveli, Arttu, yritti myös pysyä poissa, vaikka jokaisen perhejuhlan jälkeen hän marmatti, että täti vei laukussaan enemmän kuin kolme vierasta yhdessä söi.
Äidin kuusikymmentävuotissyntymäpäivät lähestyivät. Mikko päätti antaa jotain oikeasti arvokasta – oli säästänyt kuukausia.
Kultasepänliikkeestä hän valitsi kultaiset korvakorut, joissa oli sirot vaaleat kivet. Arttu näki kuvan puhelimesta ja innostui: löysi saman sarjan kaulakorun.
Kun äiti vapisevin sormin laittoi korvakorut, Arttu ojensi kaulakorun. Nähdessään, että ne olivat setti, äiti liikuttui täysin, halasi poikia ja alkoi tuttuun tapaan valittaa, että he olivat tuhlanneet liikaa.
– Anna kun katson, – Veera Juhannus nappasi rasiat käsistä. Hän tutki leimoja pitkään, kynsi lukkoa. – Varmaan olette laittaneet omaisuuden? Eivätkö kivet ole lasia?
– Tämä on kultaa, leima kertoo kaiken, – Mikko tokaisi. – Pääasia, että äiti tykkää.
Täti käänsi katseensa sisareen, sitten hymyillen hieman veljenpoikaansa:
– Niin, Mikko. Minulla on kolmen kuukauden päästä merkkipäivä. Odotan samanlaista settiä. Kivet tosin saavat olla vihreitä, vaikka smaragdeja! Ne sopivat silmiini.
Pöytään laskeutui hiljaisuus. Mikko luuli ensin, että se oli huono vitsi, mutta täti pyöritti ihan vakavissaan toisen rasioita käsissään.
– Miksi ihmeessä minun pitäisi ostaa teille kultaa? – hän kysyi suoraan.
– Kuinka niin “miksi”? – Veera Juhannus kohotti kulmiaan ihmeissään. – Olen äitisi oma sisko! Minäkin tarvitsen kalliita lahjoja.
Mikko pyöritti mielessään lapsuuden juhliaan. Tädiltä hän sai yleensä sukkia, mukin tai paketin “Käyttömaito”-keksiä.
Täysi-ikäiseksi tullessaan täti tuli tyhjän onnittelukortin kanssa, ja pyysi sitten viemään itsensä toiselle puolelle kaupunkia – bensiini maksoi enemmän kuin hänen “tervehdyksensä”. Mutta nyt hän puhui sellaisella itseluottamuksella kuin olisi sponsoroinut Mikon koulutusta.
– Ette ole minun äitini, – Mikko sanoi tasaisesti. – Lahjoja teille valitkoon teidän läheisenne.
– Tainalle on nyt vaikeaa, – täti keksi heti. – En ala vaatia kultaa tytöltäni. Mutta sinä olet rahoissasi, voisit osoittaa kunnioitusta vanhemmillesi.
Äiti yritti tasoittaa välejä, vaikka kasvoista näki, kuinka kiusallista se oli:
– Veera, lopeta nyt leikkiminen. Tilataanpa kahvia, torttu tuodaan kohta.
– Mitä leikkimistä, Julia? Äidille kultaa, mutta omaa tätiä kohdeltiin huonosti? Odotan settiä syntymäpäiville! Arttu osallistukoon myös, kerran te olette niin rikkaita.
Arttu laski haarukan ja tuhahti:
– Mistä lähtien meidän pitää sponsoroida teidän toiveitanne?
– Siitä lähtien, kun sukulaisten pitää kohdella kaikkia samalla tavalla! Julialla on sekä korvakorut että kaulakoru! No, jos ette halua antaa, minä otan kaulakorun! Julia, sinulle riittää pelkät korvakorut!
Veera Juhannus kurkotti häpeilemättä kätensä suoraan äidin kaulalle. Äiti perääntyi. Mikko meni lukkoon – kaikki se tyytymättömyys, jota hän oli vuosien ajan kerännyt, purkautui kerralla.
– Yritättekö nyt todella ottaa äidiltä lahjan pois? – Mikko tarttui tädin käteen. – Oletteko itse antanut hänelle koskaan mitään kalliimpaa kuin keittiöpyyhkeitä?
– Älä ole röyhkeä! – Veera Juhannus ärähti. – Minulla on erilaiset tulot. Ja muutenkin, pääasia on huomio!
– Mutta toisten rahoja osaatte laskea mestarillisesti. Tulette joka juhlaan tyhjin käsin, ensimmäisenä täytätte suunne, ja sitten kannatte ruokaa rasioissa!
– Ja aina vedätte tekosyynä Tainan, joka on jo täysikasvuinen hevonen ja pystyy ostamaan itse illallisen!
Tädin kasvot menivät laikukkaiksi. Hän työnsi tuolia kovaäänisesti ja kääntyi sisarensa puoleen:
– Julia! Kuuletko, miten tuo kakara puhuu minulle? Hillitse hänet! Hän häpäisee sinua kaikkien nähden!
Äiti katsoi hämmentyneenä pojasta sisareen. Mikko jähmettyi odottamaan tuttua:
– Mikko, anna nyt olla, älä sekaannu…
Mutta sitten isä puhui.
– Mikko on oikeassa, – hän sanoi painokkaasti. – Olen ollut hiljaa vain Julian takia. Sinä tulet luoksemme kuin ilmaiseen buffetiin, josta saat ottaa mukaan.
– Ahaa, tässäkö nyt ollaan? Salaliitto? – Veera kääntyi nuoremman veljenpojan puoleen. – Aiotko sinäkin nyt laskea, kuinka monta palaa olen syönyt?
– Voin muistuttaa, miten otit ruokaa syntymäpäiviltäni ennen kuin vieraat ehtivät pöytään, – Arttu mutisi. – Ja sitten vielä mökitit, kun ette saaneet koko torttua mukaanne.
– Kiittämättömiä! – täti kiljui. – Julia, ketä olet kasvattanut? Yhtään kunnioitusta vanhempia kohtaan!
Hän nykäisi laukkunsa, otti muovirasia esiin ja alkoi raivokkaasti kauhoa niihin leikkeleitä.
– Jos olen teille taakka, vien edes Tainalle ruokaa! Hän ei ole tässä syyllinen!
Mikko astui rauhallisesti lähemmäs, otti rasian ja kaatoi leikkeleet takaisin vadille.
– Tänään on äidin syntymäpäivä, eikä tämä ole mikään avustuspiste! Mitään ette täältä vie.
– Anna takaisin, senkin tökerö! – Veera huusi. – Nöyryytitte minut, söitte lahjan, ja nyt vielä nälkäännätte? Palauta liha, se oli Tainalle varattu!
Vieraat istuivat jähmettyneinä, joku yritti peitellä naurua. Mikko katsoi äitiään – pelkäsi, että tämä alkaa itkeä.
Mutta äiti avasi hitaasti kaulakorun lukon, laittoi sen samettirasiaan ja kohotti katseensa sisareensa.
– Tiedätkö, Veera… Olen väsynyt. Olen väsynyt laskemaan joka juhlassa, kuinka paljon ruokaa olet ehtinyt tunkea taskuihisi.
– Olen väsynyt sihahtamaan miehelleni ja pojilleni, että he kestäisivät tempauksiasi, jotta emme riitelisi. Mikko on oikeassa! Olet luullut hyvyyttämme heikkoudeksi.
Täti takelteli. Hän ei ollut odottanut tällaista vastarintaa aina joustavalta sisarelta.
– Sinä… sinä asetut heidän puolelleen? Olen oma siskosi!
– He eivät ole minulle vieraita, Veera. He ovat mieheni ja lapseni! Pakkaa tavarasi ja mene.
– Antakaa edes lämmintä ruokaa lapselle! – täti vaati jo hiljempää, mutta yhä vihaisesti.
Isä otti puhelimensa, tilasi taksin, ja työnsi sitten tädille pussin, jossa oli pyyhkeitä.
– Ota laukkusi ja nämä rojut mennessäsi. Muu jää pöytään.
– Jalkani ei enää astu teidän taloonne! Saastat! – täti sylkäisi, nappasi tavaransa.
Ravintolan ovi pamautti kiinni. Äiti katsoi vielä hetken ovelle, huokaisi syvään.
– Äiti, anteeksi, – Mikko sanoi hiljaa, istuutuen viereen. – En halunnut pilata juhlaasi. Mutta voi hemmetti, se tuli sydämestä.
– Et pilannut mitään, poikani, – hän hymyili heikosti ja silitti Mikon kättä. – Minä olin naiivi, olisi pitänyt laittaa hänet aiemmin ruotuun.
…Muutaman päivän päästä täti ilmestyi kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mikko istui keittiössä, kun äidin puhelin soi, ja kaiuttimesta kuului äänekäs:
– Julia, hei. Onko teillä juhlin jäljiltä ruokaa?
Äiti sulki silmänsä, hengitti, mutta tällä kertaa hänen äänensä ei edes värähtänyt.
– Veera, vaikka olisikin jäänyt – en anna sinulle. Tulet kylään vasta, kun opit arvostamaan isäntäväkeä, etkä kohtele kotiamme ilmaisena ruokalana.
Tädin syntymäpäivänä Mikko lähetti aamulla vain tekstiviestin. Ymmärrettävästi kukaan ei lähettänyt kultaa.
Veera Juhannus odotteli vielä pitkään, että hänet kutsuttaisiin seuraavaan perhejuhlaan, mutta äiti vain poisti hänet vieraslistalta. Ja se on luultavasti pysyvää…
Mitä mieltä olette? Oliko sukulaisilla oikein? Jätä mietteesi kommentteihin ja paina tykkää!
