— Mummo Allo! — huudahti Matti. — Kuka sinulle antoi luvan pitää sutta kylässä? Alli-rouva puhkesi itkuun nähdessään kaatuneen aidan. Hän oli jo monta kertaa tukenut sitä laudoilla ja korjannut lahoja tolppia, toivoen, että aita pysyisi pystyssä siihen asti kunnes hän saisi säästettyä tarpeeksi eläkkeestään. Mutta kohtalo ei suosinut – aita sortui. Jo kymmenen vuotta Alli oli hoitanut talouttaan yksin, siitä asti kun rakas puolisonsa, Pekka Antero, nukkui pois. Pekalla oli kultaiset kädet. Kun hän oli elossa, mummo-Alli ei huolehtinut mistään. Pekka oli monitaitoinen– puuseppä ja kirvesmies. Kaikki hommat hoituivat kotona omin käsin, eikä tarvinnut kutsua ammattilaisia. Pekkaa kunnioitettiin kylässä hyvästä sydämestä ja ahkeruudesta. Yhteiset vuodet antoivat heille siistin kodin, runsaan sadon ja hyvin hoidetut eläimet – kaikki heidän yhteisen työnsä ansiota. Pariskunnalla oli yksi poika – Eero, heidän ylpeytensä ja ilonsa. Eero oli pienestä pitäen oppinut työskentelemään eikä häntä tarvinnut patistaa auttamaan. Kun äiti palasi navetalta uupuneena, poika oli jo ehtinyt kantaa polttopuut, tuoda vettä, sytyttää uunin ja juottaa eläimet. Pekka palatessaan työstä pesi kasvonsa ja istui kuistilla tupakoimassa sillä aikaa kun vaimo laittoi illallista. Illalla koko perhe söi yhdessä, vaihtaen päivän kuulumisia. He olivat onnellisia. Aika kului nopeasti jättäen vain muistoja. Eero kasvoi aikuiseksi ja muutti vanhempien luota, lähti Helsinkiin opiskelemaan, avioitui kaupungin tytön, Liisan kanssa. Pariskunta asettui pääkaupunkiin. Aluksi Eero kävi vanhempien luona lomalla, mutta sitten Liisa houkutteli hänet lomille ulkomaille ja niin siitä tuli tapa. Pekka Antero harmistui poikansa valinnasta eikä ymmärtänyt hänen elämäntapaansa. – Missä se meidän Eero on muka väsyttänyt itsensä? Tuo Liisa taitaa vetää häntä moneen suuntaan. Miksi ne aina reissuun lähtevät? Isä suri, äiti kaipasi. Mutta mitä he voisivat? Elää ja odottaa pojan yhteydenottoa. Kunnes eräänä keväänä Pekka sairastui. Hän lakkasi syömästä ja heikkeni silmissä. Lääkärit määräsivät lääkkeitä, mutta lopulta lähettivät kotiin viettämään viimeisiä päiviä. Keväällä, luonnon herätessä ja satakielten laulaessa, Pekka menehtyi. Eero saapui hautajaisiin, itki katkerasti ja moitti itseään, ettei ehtinyt nähdä isäänsä vielä elossa. Viikko kului kotiseudulla, sitten paluu pääkaupunkiin. Kymmenen vuoden aikana Eero kirjoitti Alli-äidille vain kolmesti. Alli jäi yksin. Hän myi lehmän ja lampaat naapureille. — Miksi minulle nyt enää eläimiä? — Alli totesi. Lehmä seisoi pitkään portilla kuunnellen kun vanha emäntä itki lohduttomasti. Alli sulki oven kaukaisimpaan huoneeseen ja itki, kädet korvillaan. Ilman miehen käsiä talous alkoi rapistua. Milloin katto vuotaa, milloin laho kuistin lauta pettää, milloin kellari tulvii… Mummo Alli teki parhaansa, säästi eläkkeestään palkatakseen apua, joskus korjasi itsekin – olihan kasvanut maalla ja tiesi konstit. Näin Alli sinnitteli, kunnes kohtasi uuden vaikeuden. Alli-rouvan näkö huononi äkisti, vaikka aiemmin ongelmia ei ollut. Hän meni kylän kauppaan ja tuskin erotti hinnoista mitään. Muutaman kuukauden päästä Alli ei nähnyt enää kaupan nimeäkään. Terveydenhoitaja tuli käymään, katsoi ja kehotti menemään sairaalaan tutkimuksiin. — Alli hyvä, haluatko sokeutua? Saat operaation, ja näkösi palautuu! Mutta mummo pelkäsi leikkausta eikä suostunut lähtemään. Vuoden päästä hän oli lähes sokea, mutta ei surrut kovasti. — Mitä minä sillä valolla? En katso televisiota, kuuntelen vain. Lukija kertoo uutiset, ymmärrän niistä tarpeeksi. Kaikki kotona teen muistin varassa. Välillä vanhus kuitenkin huolestui. Kylässä oli alkanut pyöriä epärehellisiä ihmisiä. Usein tuli varkaita, jotka kolusivat autiot talot vieden kaiken. Alli pelkäsi, kun ei ollut enää kunnon koiraa, joka pelottaisi häiriköt lujalla haukulla ja ulkonäöllä. Hän kysyi metsästäjä Seppoa: — Et tiedä, olisiko jollain lisää pentuja? Jos vaikka pienenkin saisin, kyllä kasvatan siitä koiran… Seppo, kylän oma metsämies, katsoi kiinnostuneena vanhusta: — Mummo Alli, mitä sinä metsäkoiran pennulla tekisit? Nehän ovat meant metsään. Voisin tuoda sinulle oikean saksanpaimenen Helsingistä. — Onko se todella kallis… — Ei kalliimpi kuin raha, mummo Alli. — No, tuot sitten sen. Alli laski säästönsä ja päätti niiden riittävän hyvään koiraan. Mutta Seppo, epävakaa mies, siirsi lupaustaan aina vaan. Alli moitti häntä turhista sanoista, mutta sääli kuitenkin – mies kun oli perheetön, lapseton, vain viina oli uskollinen seuralainen. Seppo oli Eeron ikätoveri, ei koskaan lähtenyt kylästä. Kaupunki oli ahdas hänelle. Metsästys oli intohimo. Satojen metsäpäivien jälkeen Seppo teki sekalaisia askareita kyläläisille. Hän kaivoi pihoja, rakensi, korjasi koneita. Rahat, joita yksinäisiltä mummoilta sai, menivät heti juomiin. Juomisen jälkeen Seppo vaelteli metsässä pöhöttyneenä ja syyllisenä. Palattuaan hän myi sieniä, marjoja, kalaa ja käpyjä polkuhintaan ja tuhlasi rahat. Humalainen Seppo auttoi Allia töissä – palkkiota vastaan. Nyt kun aita oli kaatunut, Alli joutui turvautumaan häneen taas. — Taitaa koira-asian siirtyä, — huokasi Alli-rouva. — Saan tuskin maksettua aidasta, rahaa ei ole liikaa. Seppo tuli, eikä ollut tyhjin käsin. Hänellä oli repussa työkaluja ja jokin elävä. Hän hymyili ja kutsui Allin luokseen. — Katso, kenen toin sinulle. — Hän avasi reppunsa. Vanhus tunnusteli pehmeää pientä päätä. — Seppo, toitko minulle pennun? — ihmetteli Alli. — Parhaan mahdollisen! Täysin puhdasrotuinen paimenkoira, mummo. Pentua jännitti, se pyrki ulos repusta. Alli paniikkiin: — Mutta rahat eivät riitä, kun täytyy maksaa aidasta! — Ei sitä takaisin viedä, mummo Alli! — Seppo sanoi. — Tiedätkö, paljonko maksoin tuosta koirasta? Mitä tehdä? Alli juoksi kauppaan, missä myyjä antoi viisi pulloa väkevää velaksi ja kirjoitti hänen nimensä velkakirjaan. Iltaan mennessä Seppo korjasi aidan. Alli tarjosi ruuan ja kaatoi snapsin. Iloinen juoppo neuvoi, osoittaen pentua, joka käpertyi uunin viereen. — Syötä sitä kaksi kertaa päivässä. Osta sille vahva ketju – kasvaa terveeksi ja vahvaksi. Minä ymmärrän koirista! Niin Alli sai uuden talon asukkaan – Topi. Vanhus rakasti pentua, ja se oli uskollinen omistajalleen. Kun Alli astui pihalle ruokkimaan Topia, se hyppi iloiten, valmis nuolemaan emännän kasvot. Mutta yksi huolestutti – koira kasvoi valtavaksi, kuin vasikka, mutta ei koskaan oppinut haukkumaan. Alli harmistui. — Voi Seppo, sinä kelmi! Myit minulle kelvottoman koiran. Mutta eihän sitä hyvää luontokappaletta voinut ajaa pois. Ei sen tarvinnut haukkua. Naapurien koirat eivät uskaltaneet edes haukkua Topille, joka kasvoi kolmessa kuukaudessa emännän vyötärölle. Kerran kylään saapui Matti, paikallinen metsästäjä, ostamaan ruokia, suolaa ja tulitikkuja. Talvinen metsästyskausi kolkutti ovella. Ohittaessaan Alli-rouvan talon, hän pysähtyi nähdessään Topin. — Mummo Allo! — huudahti Matti. — Kuka antoi sinulle luvan pitää sutta kylässä? Alli säikähti, pani kädet rintansa päälle. — Voi hyvänen aika! Olenpa ollut tyhmä! Seppo petkuttaja sanoi, että tämä olisi puhdas paimenkoira… Matti neuvoi vakavasti: — Mummo, se pitää päästää metsään. Muuten tulee ongelmia. Vanhuksen silmät täyttyivät kyynelillä. Kuinka ikävä oli luopua Topista! Hyvä ja lempeä eläin, vaikka olikin susi. Viime aikoina Topi oli ollut levoton, vetänyt ketjua, pyrkinyt vapaaksi. Kyläläiset pelkäsivät sitä. Pakko oli valita. Matti vei suden metsään. Topi heilautti häntäänsä ja katosi puiden sekaan. Sitä ei enää näkynyt. Alli kaipasi lemmikkiään ja kirosi ovelaa Seppoa. Sepolla oli kuitenkin hyvät aikomukset ja hänkin katui tapahtunutta. Metsässä eksyessään hän löysi karhun jälkiä ja kuuli surkeaa ulinaa. Hän oli jo lähdössä, sillä emokarhu saattoi olla lähellä… Mutta ääni ei ollut karhun. Pensaissa Seppo löysi pesän, jossa kuollut susiemä ja ympärillä pennut, jotka karhu oli tappanut. Vain yksi selvisi, piiloutui pesään. Seppo sääli orpoa ja otti mukaansa. Myöhemmin hän keksi antaa sen Alli-mummolle huolehdittavaksi. Ajatteli, että kun susi kasvaa, se karkaa metsään ja hän ehtii tuoda mummolle oikean koiran. Mutta Matin väliintulo sotki suunnitelmat. Seppo kierteli päivän pari Allin taloa uskaltautumatta sisään. Ulkona riehui talvimyrsky. Alli lämmitti uunia, ettei paleltuisi yöllä. Yhtäkkiä koputettiin. Vanhus kiirehti avaamaan. Oven takana seisoi mies. — Huomenta, mummo. Saanko yöpyä? Olin matkalla naapurikylään mutta eksyin. — Mikä sinun nimesi on, rakas? En näe kunnolla enää. — Boris. Alli kurtisti kulmiaan. — Meidän kylässä ei taida Boris-nimeä olla… — En ole täältä kotoisin, mummo. Ostin talon vasta hiljattain. Halusin käydä katsomassa, mutta autoni juuttui. Jouduin kävelemään, ja nyt on aika myräkkä! — Ostitko edesmenneen Danielin talon? Mies nyökkäsi. — Juuri niin. Alli kutsui vieraan sisään, laittoi veden kiehumaan. Hän ei huomannut kuinka vieras ahneesti katseli vanhaa vitriiniä, jossa kyläläiset usein säilyttivät rahoja ja arvoesineitä. Kun Alli puuhaili hellan ääressä, vieras alkoi tonkia vitriiniä. Alli kuuli oven narahtavan. — Mitä sinä teet, Boris? — Rahareformi on ollut! Autan sinua vaihtamaan vanhat rahat uusiin. Vanhus tuhahti. — Valehtelua! Ei mitään reformia ole ollut. Kuka sinä oikein olet? Mies tempaisi veitsen esiin ja nosti sen Allin leukaan. — Valitse, mummo. Kaiva rahat, kulta, ruoka. Allia pelotti. Nyt kohtaloni on sinetöity… Yhtäkkiä ovi rysähti auki. Huoneeseen syöksyi valtava susi, joka hyökkäsi ryöstäjän kimppuun. Kolkko huuto kaikui, mutta paksu kaulaliina suojasi miestä pahimmalta puremalta. Ryöstäjä tarttui veitseen ja iski sutta olkapäähän. Topi hyppäsi sivuun ja varas käytti tilaisuuden paeta. Samaan aikaan Seppo oli tulossa pyytämään anteeksi. Hän näki portilla miehen, joka veitsi kädessä juoksi kiroten. Seppo ryntäsi Allin luo ja näki verisen Topin lattialla. Hän käsitti kaiken ja juoksi poliisille. Ryöstäjä saatiin kiinni ja tuomittiin uudestaan. Topista tuli kylän sankari. Kaikki toivat sille ruokaa ja tervehtivät. Sutta ei sidottu enää ketjuun; se eli vapaana, mutta palasi aina Alli-mummolle, ja tuli Sepon kanssa metsästä reissuilta. Eräänä päivänä he näkivät Allin talon pihassa mustan maasturin ja mies halkomassa puita. Se oli Allin poika – Eero. Hän halasi vanhat tutut. Illalla kaikki istuivat yhdessä pöydän ääressä ja Alli säteili onnesta. Eero suostutteli Alli-äidin lähtemään kaupunkiin leikkaukseen saadakseen näkönsä takaisin. — No, kai se on pakko, — huokasi vanhus. — Kesällä tulee lapsenlapsi käymään, haluan nähdä hänet. Seppo, pidätkö huolta talosta ja Topista? Hyväksyykö? Seppo nyökkäsi. Topi käpertyi uunin viereen, tyytyväisenä päät käpälillä. Hänen paikkansa oli tässä, ystävien parissa. Jos et halua missa uudet mielenkiintoiset tarinat, liity sivulle! Kerro kommentissa, mitä ajattelit ja tykkää, jos pidit!