Hei, kuule, mä haluun kertoo sulle yhen jutun.
Siitä lähtien kun mä palasin Italiasta, oon kuullu vaan tota yhtä lausetta. Se seuraa mua eteisessä, kuuluu aamukahvin äärellä, pyörii ilmassa kun me vaan istutaan yhdessä olohuoneessa.
— Ai miks te tuommosta, äiti?
Aluksi mä en kiinnittäny siihen huomiota. Ajattelin vaan, että tytär on huolissaan. Ehkä se luuli, että mä oon väsyny pitkältä matkalta, tai se halus suojella mua turhalta vaivalta. Mut ajan kans mä tajusin: noiden sanojen takana ei ollukkaan huolenpitoa. Siellä oli jotain muuta — outo, hiljanen vakaumus siitä, että mun oma elämä oli jo loppunu, ja nyt mun pitäis vaan hiljaa olla olemassa heidän perheonnen taustalla.
Mä tein töitä Italiassa kaksikymmentä vuotta. Kaksikymmentä vuotta vierasta arkea, vanhusten hoitamista, yövuoroja, vierasta kieltä ja ikuista ikävää kotiin. Kotona kävin harvoin. Elämä meni niin. Menin aikasin leskeksi, lapsen elättäminen pienellä palkalla maalla oli mahdotonta, siks mä tein sen päätöksen. Ja sitten Italiassa mä tapasin muutaman vuoden päästä hyvän ihmisen, Marccon. Me elettiin yhdessä monta vuotta sovussa ja kunnioituksessa. En mä nää siinä mitään hävettävää, vaikka kylän akat välillä supattikin selän takana. Jokaisella on oma kohtalonsa. Kun Marcosta ei enää ollu, talo meni hänen sukulaisilleen, ja mä tunsin, että se on siinä — mun tehtävä siellä oli täyttyny. Oli aika palata kotiin.
Näiden vuosien aikana mä tienasin ison, kauniin talon tänne Suomeen. Autoinkin. Autoin tytärtäni Sannaa, vävyä Mikkoa, lapsenlapsia. Ostin heille autot, ja vanhimmalle lapsenlapselle Elinalle oman asunnon kaupungista, kun se kohta menee naimisiin. En mä koskaan laskenu, montako tuhatta euroa mä lähetin näiden kahdenkymmenen vuoden aikana. Jos he tarvits jotain — opintoihin, remonttiin, uusiin huonekaluihin tai lomaan — mä en ees kysyny: “Miks te tuommosta tarvitte?” He halus — he ostivat. He unelmoi — mä autoin. Mä olin onnellinen, että voin tehdä sen, että mun työllä ansaitut vaivani muuttu heidän mukavuudeks.
Nyt mä oon kuuskytseitsemän. Mut rehellisesti sanottuna, mä tunnen oloni paljon nuoremmaks. Italiassa mä totuin siihen, että mun ikäiset naiset käy kahviloissa, ostaa värikkäitä huiveja, käy kampaajalla ja matkustelee. Mä tykkään pukeutua kauniisti, tykkään liikkeestä, tykkään elämästä. Enkä mä todellakaan usko, että mun iässä pitäis vaan istua television ääressä, neuloa sukkia ja odottaa, että taas yks päivä menee ohi.
Kaikki alkoi eräänä aurinkoisena toukokuun aamuna. Me istuttiin mun uuden talon terassilla. Sanna joi kahvia, ja mä katselin tien yli aidan läpi. Ympärillä kukki kirsikkapuut, ilma oli niin puhdasta, että teki mieli hengittää täysillä.
— Sanna, — mä sanoin, laittaen kupin pöydälle. — Mä oon tässä miettiny… Mä aattelin ilmoittautua ajokorttikurssille.
Tytär oksenti melkein kahvinsa. Se laski kupin, pyyhi huuliaan ja katsoi mua niinku olisin ehdottanu lentämistä avaruuteen.
— Mitä te nyt keksitte, äiti? Mikä kurssi?
— Ihan tavallinen, ajokortti. Haluan oppia ajamaan autoa. Mä oon säästäny vähän euroja ihan itelleni. En lapsille, en mihinkään pahan päivän varalle, vaan omaa elämää varten. Haluan ostaa pienen auton, automaattivaihteisen, että pääsen itse ajamaan kirkolle tai maakuntakeskukseen kun tarvis. Me asutaan maalla, bussit kulkee kolme kertaa päivässä. Enkä mä oo koskaan tykänny olla riippuvainen toisista.
Sanna rupes yhtäkkiä nauramaan ääneen ja loukkaavasti.
— Ai miks te tuommosta, äiti? Teidän iässäkö nyt autoja? Ootteko te miettiny teidän reagointikykyä? Liikennemerkkejä? Teidät töötätään ensimmäisessä risteyksessä! Miksi te tarvitte ylimääräistä vaivaa ja stressiä? Jos te tarvii mennä jonnekin, sanokaa Mikolle, me viedään teidät. Tai tilaakaa taksi. Älkää keksikö tyhmyyksiä, istukaa rauhassa.
Sen nauru oli niin varmaa, ja sanat niin ehdottomia, että mun sisällä jotain puristui. Mä muistin, miten Roomassa seitsemänkymppiset naiset ajaa rauhassa pieniä Fiatejaan ja parkkeeraa kapeilla kaduilla. Mut en mä halunnu ruveta väittelemään.
— No, ehkä sä oot oikeessa… — mä sanoin hiljaa.
Ja mä… peräännyin. Piilotin mun unelmat syvemmälle lipastoon, tyynnyttelin itteeni sillä, että tytär vaan huolehtii mun turvallisuudesta.
Kului kuukausi. Mull oli kylässä naapuri Heli. Me ollaan samanikäsiä, kasvettiin yhdessä. Heli ei ollu koskaan käyny töissä ulkomailla — se teki koko elämänsä töitä paikallisessa koulussa. Mut sen lapset kasvo hyviiks ihmisiks ja anto sille tänä vuonna rahaa lomaa ja hoitoja varten.
— Maija! — Heli lauloi jo ovella, sen silmät loisti ilosta. — Mun lapset osti mulle matkan Naantaliin! Kaks viikkoa! Siellä on niin hieno kylpylä, mä juon vettä, käyn hoidoissa, hoidan selkääni. Tuu mun kanssa! Yhdessä on hauskempaa. Sullahan on rahaa, ostat itelles matkan paikan päällä. Kävelään, levätään kaikesta.
Mun sisällä hypähti jotain seikkailun odotuksesta. Vihdoinkin loma! Ei työtä, ei siivousta, vaan aito loma suomalaisessa kylpyläkaupungissa.
— Voi Heli, tää on idea! — mä ilahduin. — Mulla on omia rahoja. Puhun Sannan kanssa, pakkaan tavarat — ja lähdetään!
Illalla, kun Sanna toi mulle tuoretta maitoa, jaoin sille suunnitelmani.
— Sanna, Heli kutsuu mua Naantaliin. Kahdeksi viikoksi kylpylään. Olen päättäny lähteä, vähän hoidan terveyttä, kävelen.
Tytär huokas, laski purkin pöydälle ja laitto nyrkit kylkiin. Sen naamalla oli taas se tuttu tyytymätön ilme.
— Miksi te tuommosta, äiti? Mitä te siellä Naantalissa ette oo nähny? Ihan tavallista vettä, paljon ihmisiä, vanhoja rakennuksia. Vain rahan tuhlausta. Olisitte parempi kotona, me tuotais lapsenlapsia teille viikonlopuks, raittiiseen ilmaan. Ja Mikko sanoo, että meidän autotallin katto pitäis uusia, me ajateltiin vähän lainata teiltä, mutta te lähdette jonnekin kylpylöihin…
Mä katsoin sitä enkä tienny mitä sanoa. Heli, joka laskee joka pennin eläkkeellä, lähtee, koska sen lapset siunas ja ilahdutti sitä. Mut mä, joka oon varustanu koko perheen asunnoilla ja autoilla, saan istua kotona ja hoitaa lapsenlapsia, koska mun rahat tarvitaan taas jonkun kattoon.
Mutta en mä halunnu ruveta tappeleen. Mä oon äiti. Oon tottunu myöntymään.
— No okei, Sanna. Älä huuda. Mä mietin, — mä taas vaieten, ja seuraavana päivänä keksin Helille tarinan siitä, että mulla on polvet kipeenä enkä mä lähde mihinkään.
Mut eniten muhun sattu ihan toinen juttu. Siitä tuli se viimeinen pisara, joka sai mun maahanmuuttajakärsivällisyyden maljan ylittymään.
Viikon päästä me mentiin Sannan kanssa isoon kirpputoriin maakuntakeskukseen. Sen piti ostaa jotain kouluvaatteita lapsille, ja mä vaan tulin mukaan. Sää oli ihana, ihmisiä oli paljon, ympärillä vilinää ja värikkyyttä.
Ja sitten tekstiiliosastolla mä pysähdyin kuin naulattuna.
Yhen myymälän ikkunassa roikkui se — uskomattoman kaunis käsin kirjottu paita. Valkoinen laadukas pellava, ja siinä — runsas, tiheä koriste, kirjottu sileällä pistolla. Langat kimalteli auringossa syvän viininpunaisena, hempeän vaaleanpunaisena ja kultaisena. Se ei ollu vaan vaate, se oli oikea taideteos. Mun sydän melkein pysähty sen kauneudesta.
— Sanna, katso millainen paita… — mä kuiskasin.
— No, paita on paita, — tytär heitti välinpitämättömästi, katsoen puhelinta. — Mennään, pitää vielä ehtiä kenkäosastolle.
— Ei, odota. Mä haluan sovittaa.
Mä menin kauppaan. Myyjä, mukava nainen, otti paidan mallinukelta ja anto sen mulle. Kun mä puin sen ja menin ison peilin eteen, mulla salpas hengen. Se istu täydellisesti, ihan kuin se olis tehty just mulle. Mun naama heti kirkastu, silmät alkoi loistaa. Siinä paidassa mä tunsin taas sen kauniin, nuoren Maijan, mikä mä olin joskus ollu.
— Paljonko se maksaa? — mä kysyin myyjältä, jo tietäen, etten halua sitä riisua.
— Sataviisikymmentä euroa, rouva. Tää on käsin tehty, todella laadukkaat langat ja kangas.
Sataviisikymmentä euroa. Silloin se oli musta täysin kohtuullinen summa, kun mietin mun Italian säästöjä. Mä avasin kassini ja otin jo lompakon esille.
Sillä hetkellä sovituskopin ovelle kurkisti Sanna. Nähdessään hinnan lapussa, jota myyjä piti, se melkein parahti. Se tarttui mua kyynärpäästä ja sihisi korvaan:
— Mikäs teitä vaivaa, äiti?! Tää on ihan liian kallis! Satoja euroja jostain paidasta? Mihinkä te sitä meinaatte käyttää — diskoon? Mennään pois, mä näytän teille toisella puolella halvempia, siellä on kuudenkympin paitoja, jotka on tehty koneella, ihan samanlaisia!
Se kirjaimellisesti veti mua kädestä ulos. Myyjä vaan huokas surullisesti, otti paidan pois, ja musta tuntu niin hävettävältä ja katkeralta, että kyyneleet tuli silmiin.
Sanna talutti mua toiselle osastolle, puhuen jotain intohimoisesti säästämisestä ja sähkön hinnoista. Siellä tosiaan oli paitoja. Paljon paitoja. Mut ne ei ollu samanlaisia. Ne oli tekokuitua, lyhyitä, ilman sielua. Mä katselin niitä ja tajusin: en halua halvempaa. En halua ostaa vaatetta vaan siksi, että joku luulee, ettei mun enää kannata käyttää rahaa itteeni. Mä oon kuuskytseitsemän, ja mulla on oikeus ostaa se vaate, josta mä pidän!
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mä irrotin kyynärpääni sen kädestä ja sanoin todella lujasti:
— Ei, Sanna. Mä en osta näitä halvempia. Mä ostan just sen, ensimmäisen paidan.
Tytär pysähty, sen naama veny hämmästyksestä ja sitten täytty loukkauksesta.
— No, tiettekö mitä, äiti? Tehkää mitä haluutte! Tuhlatkaa rahaa tuuleen, jos teillä on sitä hukkaan heitettäväks! — se käänty jyrkästi ja lähti kohti bussipysäkkiä.
Kotiin me mentiin hiljaa. Sanna käänty ikkunaan päin ja teeskenteli ettei nää mua. Monta päivää se melkein puhumatta mua, ei käyny teellä, lähetti tavaroita Mikon kautta. Ja kaikki sen paidan takia. Sataviisikymmentä euroa, jotka mä halusin käyttää itteeni.
Ja sitten, istuessani yksin isossa ja hiljaisessa talossani, mua iski kuin salama. Mä katselin seiniä, kalliita huonekaluja, joita olin auttanu ostamaan lapsille, muistelin heidän autojaan, Elinan asuntoa.
Kahdenkymmenen vuoden aikana mä olin lähettäny perheelleni niin paljon rahaa, että sitä pelkää laskea. Satoja tuhansia euroja. Ja koko tänä aikana mä en kertaakaan ollu sanonut heille:
“Miksi te tarvitte uuden auton, kun vanha vielä kulkee?”
“Miksi te tarvitte täysremonttia, kun seinät on suorat?”
“Miksi Elinalle nyt asunto, asukoon vanhempien kanssa tai vuokralla?”
“Miksi te tarvitte taas uuden ostoksen, mihin te näitä tavaroita säilytätte?”
En ollu koskaan sanonut niin! Koska ne oli heidän unelmiaan. Heidän elämäänsä. Mä halusin, että he tuntee olonsa onnelliseks, menestyväks, nykyaikaseks. Mä annoin oman terveyteni Italiassa, että he ei täällä tarvii mitään.
Niin miks nyt, kun mä oon palannu, mulle neuvotaan paikkaani? Miksi mulle selitetään, miten mun pitää elää omalla, raskaalla työllä ansaituilla rahoilla? Miksi mun yritys ostaa itselle perinnepaita tai lähteä Naantaliin nähdään rikoksena perheen budjettia vastaan?
Mä tajusin: he vaan on tottunu siihen, että mä oon ikuinen pankkiautomaatti. Rahoituksen lähde, jolla ei ole oikeutta omiin haluihin, omiin oikkuihin tai omaan elämään. Heille musta on jo tullu ” mummi”, jonka pitää hiljaa elellä loppuelämänsä, säästää joka penni ja antaa kaikki viimeseen asti lapsille.
Saman illan aikana mä nousin, pukeuduin, menin kyytipysäkille ja menin takasin samaan kauppaan kaupungissa. Paita roikku siellä vielä, ihan kuin se olis odottanu mua. Mä otin rahat, ostin sen ja tulin kotiin.
Makuuhuoneessani mä menin peilin eteen, varovasti puin ton uskomattoman paidan. Se tuoksui uudelta pellavalta. Mä oikasin kirjotut hihat, katselin itteeni — ja eka kertaa pitkään aikaan mä hymyilin leveesti ja aidosti itelleni. Mä oon kaunis. Mä oon vahva. Mä oon elossa!
Seuraavana aamuna mä en kysyny keneltäkään lupaa tai neuvoa. Mä vaan menin matkatoimistoon ja varasin itelleni ihanan matkan Naantalin — hyvään kylpylään, parannetulla huoneella.
Kun Sanna sai tietää tästä naapurilta, se tuli taas sen naamalla.
— Äiti, te kuitenkin lähdette? Miksi te tuommosta…
— Koska tää on mun elämäni, Sanna, — mä keskeytin sen rauhallisesti, antamatta ees lopettaa lausetta. — Ja mä vihdoinkin haluan elää sen just niinkuin mä itse haluan.
Tytär vaikeni, eikä tienny mitä vastata niin odottamattomaan torjuntaan.
Nyt mä pakkaan matkalaukkua Naantaliin. Mä tiedän, että mä lepään siellä ihanasti, kävelen puistossa uudessa paidassani ja juon parantavaa vettä. Ja kun palaan, eka asia minkä mä teen — ehdottomasti ilmoittaudun ajokorttikurssille. Ja ostan sen pienen auton, josta mä oon unelmoinu.
Koska näiden päivien aikana mä oon oppinu yhen todella tärkeän, perustavaa laatua olevan asian. Lapset voi rakastaa meitä vilpittömästi. Ne voi olla huolissaan meistä. Mut ne ei saa elää meidän elämäämme meidän puolesta ja päättää, milloin me ollaan “eläkkeellä” omista unelmistamme. Jos ihminen on koko elämänsä tehnyt kovaa työtä, kieltäny itteltään paljon, tukenu toisia ja kantanu perheen omilla harteillaan, niin sillä on täysi, ehdoton oikeus vihdoinkin toteuttaa itse omia toiveitaan. Ja kenenkään — kuuletko — kenenkään ei tarvi selitellä sitä, että se vaan haluaa elää.
Nyt, kun mä joskus nään tyttären tai vävyn silmissä hiljasen kysymyksen tai kuulen taas sen tutun: “Miksi te tuommosta, äiti?”, mä en enää vaikene ja piilota katseeni. Mä vaan hymyilen arvoituksellisesti, oikasen hartiat ja sanon:
— Koska mä haluan. Ja mun haluille mä olen jo kauan sitten ansainnut oikeuden.
