Mikko seisoi samalla paikalla, missä oli hetki sitten jättänyt Ainon, katseli ympärilleen hämmentyneenä, ja hänen sisällään velloi outo levottomuus, joka vain kasvoi. Tyttöä ei näkynyt missään.
Suuren lapsilauman keskellä hän ei kyennyt löytämään yhtä ainoaa – omaa tytärtään.
”En ymmärrä tästä mitään”, Mikko mutisi itsekseen. ”Minne se katosi? Olin pois vain viisi minuuttia.” Sitten hän huomasi Sirkan, tytön opettajan, joka parhaillaan järjesteli totisia eka- ja tokaluokkalaisia pituusjärjestykseen, ja juoksi hänen luokseen.
”Missä se mun lapsi on?! Se tyttö, jolla on valkoiset rusetit. Sen pitäisi olla teidän kanssanne. Sitä ei ole missään.”
Mikko oli niin kiihtynyt, ettei edes huomannut korottaneensa ääntään.
Nuori opettaja hätkähti ja katsoi hämmentyneenä häneen.
”Anteeksi… Kuka tarkoitat? Kaikki mun oppilaat taitaa olla paikalla.”
”Mun tytär. Aino. Se oli just täällä, eikä sitä enää ole! Se on teidän luokassanne. Ettekö te meitä muista?”
”Anteeksi, mutta mulla on luokassa kaksikymmentäyhdeksän oppilasta, ja ollaan nähty vain muutaman kerran.”
”Ja mitä sitten?”
”En ole vielä ehtinyt opetella kaikkien lapsien ja heidän vanhempiensa kasvoja.”
”Ja sekö on muka tekosyy?”
”Kuulkaa, jokainen vanhempi on itse tuonut oman lapsensa. Mutta te… Te ette tuonut. Te vasta nyt tulitte puhumaan. Ymmärrän, että on hälinää ja kaikkea, mutta… Kertokaapa, miksi jätitte tyttärenne yksin? Ettekö te näe, kuinka paljon ihmisiä täällä koulussa tänään on? Täällä voi hukata paitsi seitsemänvuotiaan lapsen, mutta jopa aikuisen.”
”Mä kävin vain hetken kaupassa ostamassa vettä. Aino pyysi juotavaa. Kun mä tulin takaisin, sitä ei enää ollut. Voi hemmetti, te olette opettaja! Eikö teidän pitäisi vahtia lapsia? Mistä sitä nyt etsitään? Minne se on voinut mennä?”
Sirkka hengitti syvään. Tämä oli hänen ensimmäinen työpäivänsä, ensimmäinen oma luokka, ja koko tilanne tuntui pahalta unelta.
”Rauhoittukaa, hyvä mies. Miltä teidän tyttärenne näytti?”
”Mä sanoin: sillä oli isot valkoiset rusetit.”
”Anteeksi, mutta mulla on luokassa viisitoista tyttöä, ja kaikilla on valkoiset rusetit. Onko mitään muita tuntomerkkejä? Mitä se oli pukeutunut, esimerkiksi?”
Mikko vaikeni hetkeksi. Hän oli niin hämmentynyt ja hermostunut, ettei tiennyt mitä sanoa. Aamulla hän oli auttanut tytärtään solmimaan juuri ne rusetit, oikaissut kauluksen, ja huolehtinut, ettei tämä tahrinut valkoisia sukkia, ja nyt hän tajusi, ettei osannut kuvailla tytärtään juuri lainkaan.
”No mitä tuntomerkkejä… Seitsemänvuotias tyttö, ruskeat silmät ja pitkät tummat hiukset.”
”Jo parempi. Muistatteko vielä jotain?”
”No… Sillä on keltainen reppu, jossa on ankanpoikia! Se tykkää eläimistä, ja valitsi just sellaisen repun. Kenelläkään muulla ei varmaan ole sellaista. Herranjumala, minne se on voinut kadota?” Mikko mutisi huolestuneena, samalla hermostuneesti ympärilleen vilkuillen.
”Älkää huolehtiko, etsitään se. Kyllä se löytyy. Se tuskin on poistunut koulun alueelta. Teidän Aino on siis jossain täällä. Odottakaa täällä, minä palaan kohta.”
Sirkka juoksi oppilaidensa luo, jotka odottelivat koulun avajaisia siirtyillen jalalta toiselle, laski lapset uudelleen ja katseli erityisen tarkasti tyttöjä. Mutta valkoisilla ruseteilla varustettujen tyttöjen joukossa Ainoa ei ollut, eikä kukaan heistä ollut nähnyt tyttöä, jolla oli keltainen ankanpoikareppu.
Pyydettyään kollegaa – rinnakkaisluokan opettajaa – pitämään silmällä hänen oppilaitaan, Sirkka palasi nopeasti Mikon luo.
”Kukaan luokkatovereista ei ole nähnyt Ainoa”, hän sanoi. ”Se ei ole voinut mennä koulun sisälle. Tyttärenne on siis jossain pihalla. Ehdotan, että etsitään yhdessä.”
”Pitäisikö ilmoittaa poliisille?”
”Luulen, ettei se ole tarpeen. Kyllä me Aino löydetään”, Sirkka sanoi yrittäen saada äänensä kuulostamaan rauhalliselta ja varmalta. Vaikka hänkin oli tietysti kovin huolissaan tytöstä.
Niinpä isä ja opettaja lähtivät etsimään Ainoa.
He kiersivät nopeasti koulun pihan, kurkkasivat urheilukentälle, kävivät useaan otteeseen portilla seisovan vartijan luona. Mutta tulosta ei vielä tullut. Kukaan ei ollut nähnyt Ainoa.
”Eikö tyttärellänne ole puhelinta?” Sirkka kysyi, kun he suuntasivat takapihalle – ainoaan paikkaan, jossa he eivät vielä olleet käyneet.
”On, tietysti”, Mikko huokaisi. ”Mutta sen puhelin on nyt mulla. En ehtinyt antaa sitä Ainolle…”
”Harmi, ettette ehtinyt…” opettaja huokaisi perässä.
”Kunpa mitään ei olisi tapahtunut… kunpa mitään ei olisi tapahtunut”, Mikko toisteli melkein kuiskaten.
Sirkka ei vastannut mitään. Hän mietti, että nyt hän kantoi vastuun paitsi lapsista, myös vanhempien luottamuksesta. Ja jos lapselle oli todella sattunut jotain vakavaa…
Sillä aikaa tyttö, jolla oli valkoiset rusetit ja keltainen ankanpoikareppu, seisoi koulun takapihalla korkean puun alla ja puhui kissalle, joka istui oksalla suoraan hänen päänsä yläpuolella eikä päässyt alas. Tyttö yritti kuinka vain houkutella sitä tulemaan, mutta kissa vastasi vain valittaen naukumalla.
”No tulehan, pieni kisu, hyppää”, Aino sanoi kissalle. ”Minä otan sinut kiinni. Kunniasanalla otan.”
Kissa näytti yrittävän hypätä, mutta viime hetkellä pelko jäykistää sen liikkeet, ja se painautui tiukemmin oksaa vasten ja naukui uudelleen. Niin valittaen, että Aino meinasi itkeä.
Kun tyttö tajusi, ettei selviäisi yksin, hän juoksi hakemaan apua.
Ja kun hän kiersi koulun kulman taakse, hän törmäsi yllättäen isäänsä ja Sirkkaan. He näyttivät jostain syystä huolestuneilta.
”Tyttö kulta, minne sinä katosit?” Mikko juoksi hänen luokseen. ”Mä meinasin tulla hulluksi. Mitä sä täällä teet?”
”Isi, saat kyllä torua mua myöhemmin, okei?” Aino vastasi. ”Mutta nyt… nyt mä tarvitsen sun apua.”
”Mitä on tapahtunut?”
”Tule mun kanssa.”
Hän tarttui isäänsä kädestä, toisella kädellä veti Sirkkaa, ja johdatti heidät päättäväisesti koulun taakse.
Aikuiset katsoivat toisiaan ymmällään ja seurasivat tyttöä hiljaa. Lopulta Aino vei heidät puun luo ja osoitti sormella ylös:
”Siellä on pieni kissa. Näettekö? Isi, ota se pois, ole kiltti.”
”Aino kulta, eikö sinun pitäisi kertoa isille, miten oikein päädyit tänne? Minä sanoin sinun odottaa minua missä?”
”Kun minä seisoin aidan luona ja odotin sinua, näin, miten joku koira lähti jahtaamaan tuota kissanpoikaa, ja minä juoksin niiden perään. Kissa meni pelosta tuonne puuhun, ja koira haukkui sille. Minä ajoin koiran pois… Mutta kissanpoikaa en saa alas.”
”Sinäkö itse ajoit ison koiran pois?” Sirkka kysyi hämmästyneenä.
”Joo”, Aino nyökkäsi. ”Minä sanoin sille, että kohta tulee mun isi, ja jos se ei lähde itse, niin mun isi auttaa. Ja se lähti. Mutta kisu jäi sinne, sinne, raukka. Iskä, otatko sä sen nyt pois? Kauanko pitää seisoa ja olla tekemättä mitään?” Aino polkaisi tyytymättömästi. ”Sitä pelottaa…”
Mikko katsoi epäilevästi ohuen näköisiä oksia ja tajusi, että hänen yli yhdeksänkymmenen kilonsa kanssa ei ollut asiaa. Toinen juttu oli opettaja. Solakka ja hoikka. Hän varmasti pystyisi.
”Miksi te noin katsotte minua?” Sirkka kysyi hämmästyneenä. ”Minä en mene. En edes ylety oksaan.”
”Minä nostan teidät”, Mikko hymyili.
”Älkää viitsikö!”
”No, olkaa kiltti”, Aino tarttui opettajaa kädestä. ”Katsokaa, miten se pelkää. Ja jos se tippuu?”
Sirkka kohotti katseensa.
Kissanpoika naukaisi uudelleen valittaen, aivan kuin se todella olisi ymmärtänyt, että puhe oli siitä.
”No niin”, hän sanoi viimein. ”Mutta vain, jos te”, Sirkka katsoi Mikkoon, ”pidätte minusta todella lujasti kiinni ettekä päästä tippumaan.”
”Minä lupaan, että kaikki menee hyvin”, Mikko hymyili.
Sirkka istuutui Mikon leveille harteille, ja tämä nosti hänet vaivattomasti. Sitten Sirkka nousi seisomaan molemmin jaloin hänen harteilleen, piti yhdellä kädellä kiinni oksasta ja yritti toisella kädellä tytön ja isän kannustavien huutojen saattelemana tavoittaa kissanpoikaa.
”Vähän lisää…”, Mikko kannusti. ”Melkein saitte.”
Kissanpoika perääntyi ensin pelokkaana, sitten keräsi rohkeutta ja asteli varovasti häntä kohti ja…
”Onnistui! Onnistui!” Aino taputti iloisesti käsiään. ”Te olette niin mahtava, Sirkka. Isi, pidä lujasti kiinni. Älä päästä tippumaan.”
Kun Sirkka viimein oli maassa, Aino ojentui heti kissanpoikaa kohti ja painoi sen syliinsä.
Ja kissa alkoi heti kehrätä hiljaa.
”No niin”, Mikko hymyili. ”Luojan kiitos, kaikki ovat kunnossa. Mutta kyllä sinä pelästytit minut, tyttö kulta, tällä salaperäisellä katoamisellasi.”
”Anteeksi, isi. En halunnut pelästyttää. En vain voinut jättää sitä yksin. Se ei olisi pystynyt tulemaan itse alas.”
Mikko katsoi Ainoa ja pudisti vain päätään.
Juuri tämän hyvän sydämen takia hän rakasti tytärtään eniten maailmassa.
”Saadaanko se kotiin?” Aino kysyi katsoen kissanpoikaa.
”Luulen, että tällaisen tutustumisen jälkeen on vaikea kieltäytyä”, Mikko virnisti.
”No, pidä siitä huolta, kun minä käyn hakemassa oppikirjat. Ja pidä huoli, ettet katoa mihinkään. Että meidän ei tarvitse lähteä Sirkan kanssa sinua etsimään.”
Opettaja ei voinut olla nauramatta.
”No niin… Voin kuvitella, miten äiti ihmettelee, kun tulette kotiin tämän pienen kanssa.”
”Minulla ei ole äitiä…”, tyttö huokaisi. ”Mutta kovasti minä toivoisin, että olisi.”
”Anteeksi, en tiennyt…” opettaja räpytteli pelästyneenä silmiään.
”Ei se mitään, kaikki on hyvin”, Mikko hymyili. ”Se jätti meidät viisi vuotta sitten. Lähti ulkomaille. En ole kuullut siitä sen jälkeen. Tai siis – me Aino kanssa emme ole kuulleet.”
Muutaman sekunnin ajan koulun takapiha oli täysin hiljainen. Sirkka katseli heitä – isoa, hiukan kömpelöä miestä, jolla oli lempeät silmät, ja pientä tyttöä, jolla oli harmaa kissanpoika sylissä, ja hänen rinnassaan kolahti jokin.
”Mutta nyt meillä on Viiru”, Aino sanoi päättäväisesti, sivellen kissanpoikaa.
”Sinä keksit sille jo nimen?” Mikko hymyili.
”Totta kai. Voiko elää ilman nimeä?”
*****
Mikko haki Ainoa aina itse. Toisinaan he vaihtoivat Sirkan kanssa vain muutaman sanan, toisinaan juttu venyi niin pitkäksi, että koulun piha tyhjeni kokonaan. He puhuivat Ainon edistymisestä, hassuista jutuista luokasta, kirjoista, elokuvista, lemmikeistä, ja vähitellen he lakkasivat huomaamasta, etteivät he puhuneet enää vain koulusta.
Eräänä päivänä Mikko, seisten käytävällä, odotti kunnes kaikki lapset olivat lähteneet, ja astui päättäväisesti luokkahuoneeseen.
Sirkka hymyili aluksi leveästi, mutta huomatessaan hänen käsissään kauniin kukkakimpun, hämmästyi.
”Nämä ovat teille”, Mikko sanoi käheästi ojentaen kukat. ”Ja vielä… Minä haluaisin pyytää teidät tänään illalliselle. Tai siis – me Aino kanssa haluaisimme kovasti, että söisitte illallista kanssamme. Kolmistaan. Mitä sanotte, Sirkka?”
Opettaja hämmentyi, tunsi, miten hänen korvansa alkoivat punoittaa, mutta… otti kukat.
Ne tuoksuivat syksylle, kodilta, ja jostain syystä toivolta. ”Hyvä on”, hän vastasi yksinkertaisesti. ”Minä suostun.”
Samalla tavalla Sirkka vastasi Mikolle, kun tämä vuoden päästä kosinta teki.
Maistissa Aino piti tiukasti Sirkkaa kädestä…
…eikä osannut lopettaa hymyilemistä. Sillä hetkellä hän tunsi olevansa maailman onnellisin tyttö.
”Saako… Saako minä nyt kutsua sinua äidiksi?”
Nuoren naisen silmiin nousivat kyyneleet.
”Jos sinä sitä itse haluat, niin saat toki. Se olisi minulle kaikista rakkain sana.”
Aino halasi häntä tiukasti.
Vieressä seisoi Mikko ja katseli heitä hymyillen.
Kuka olisi uskonut, että jonain päivänä hänen ja Ainon elämä muuttuisi niin täydellisesti?
Mutta ihmeitä tapahtuu kuitenkin.
Ja se ihme, suloinen, pehmoinen ihme, makaa nyt ikkunalaudalla heidän kodissaan ja odottaa malttamattomana, että hänen perheensä viimein palaa kotiin.
