Matti seisoi täsmälleen samalla paikalla, johon oli viisi minuuttia sitten jättänyt Ainon, katseli ympärilleen hämmentyneenä, ja sisällä hänen rinnassaan kasvoi joka sekunti outo levottomuus. Häntä ei näkynyt missään…
Kaikkien lasten keskellä hän ei löytänyt yhtä ainoaa. Omaa tytärtään.
„En ymmärrä mitään“, Matti mutisi itsekseen. „Minne hän katosi? Minähän käväisin vain viideksi minuutiksi pois.“ Sitten hän huomasi Sirpa-Liisan, tyttärensä luokanopettajan, joka parhaillaan asetteli synkkiä ekaluokkalaisia pituusjärjestykseen, ja ryntäsi hänen luokseen.
— Missä mun lapsi on?! Tyttö, jolla on valkoiset rusetit. Hänen pitäisi olla teidän kanssanne. Mutta häntä ei ole missään.
Matti oli niin huolissaan, ettei edes huomannut korottaneensa ääntään.
Nuori opettaja hätkähti ja katsoi hämmentyneenä häneen.
— Anteeksi… Kuka tarkalleen? Kaikki meidän oppilaat taitavat olla paikalla.
— Mun tytär. Aino. Hän oli täällä juuri äsken, ja nyt häntä ei ole! Hän kuuluu teidän luokkaanne. Ettekö te muista meitä?
— Anteeksi, minulla on luokassani kaksikymmentäyhdeksän oppilasta, ja olemme nähneet vain muutaman kerran.
— Entä sitten?
— En ole ehtinyt painaa mieleeni kaikkien lasten ja heidän vanhempiensa kasvoja.
— Ja se on muka tekosyy?
— Kuulkaa, jokainen vanhempi on henkilökohtaisesti tuonut lapsensa minulle. Mutta te… Te ette tuonut. Te vasta nyt tulitte luokseni. Ymmärrän, että on hälinää ja kaikkea, mutta… Kertokaa mieluummin, miksi jätitte tyttärenne yksin? Ettekö te näe, kuinka paljon väkeä koulussa tänään on? Täällä voi eksyä paitsi seitsemänvuotias lapsi, myös aikuinen ihminen.
— Mä kävin vain muutamaksi minuutiksi kaupassa hakemassa vettä. Aino halusi juodakseen. Palasin takaisin – ja häntä ei enää ollut. Hitto, te olette opettaja! Eikö teidän olisi pitänyt pitää huolta lapsista? Missä mä nyt häntä etsin? Minne hän olisi voinut mennä?
Sirpa-Liisa hengitti syvään. Tämä oli hänen ensimmäinen työpäivänsä, ensimmäinen oma luokka, ja koko tilanne tuntui painajaiselta.
— Rauhoittukaa, mies. Miltä tyttärenne näytti?
— Mä sanoin: hänellä oli isot valkoiset rusetit.
— Anteeksi, mutta minun luokassani on viisitoista tyttöä, ja kaikilla on valkoiset rusetit. Onko muita tuntomerkkejä? Mitä hänellä oli päällään, esimerkiksi?
Matti vaikeni hetkeksi. Hän oli niin hämmentynyt ja hermostunut, ettei tiennyt mitä muuta sanoisi. Aamulla hän oli auttanut tytärtään sitomaan juuri nuo rusetit, oikaissut kauluksia, ollut huolissaan ettei tämä likaisi valkoisia sukkahousujaan, ja nyt hän yhtäkkiä tajusi, ettei osannut juuri kuvata häntä.
— No, mitä muita tuntomerkkejä… Seitsemänvuotias tyttö, ruskeat silmät ja pitkät tummat hiukset.
— Jo parempi. Muistatteko vielä jotain?
— No… Hänellä on keltainen reppu, jossa on ankanpoikia! Hän, tiedättekö, tykkää eläimistä, ja siksi valitsi juuri sellaisen repun. Muilla lapsilla ei varmasti ole sellaista. Hyvä luoja, minne hän on voinut kadota? — huolestuneena mutisi Matti jatkaen hermostunutta ympärilleen katsomistaan.
— Älkää huolehtiko, etsitään. Ja me löydämme hänet varmasti. Tuskin hän on voinut poistua koulun alueelta. Joten teidän Aino on jossain täällä. Odottakaa täällä, minä palaan pian.
Sirpa-Liisa juoksi oppilaittensa luo, jotka siirtelivät painoa jalalta toiselle odottaessaan koulun avajaisia, laski lapset uudelleen ja tarkkaili erityisen tarkasti tyttöjä. Mutta kauniiden valkoisten rusettien joukossa ei ollut Ainoa, eikä kukaan heistä ollut nähnyt tyttöä keltaisen ankanpoikarepun kanssa.
Pyydettyään kollegaansa – rinnakkaisluokan opettajaa – pitämään silmällä hänen oppilaitaan, Sirpa-Liisa palasi nopeasti Matin luo.
— Kukaan luokkatovereista ei ole nähnyt Ainoa, — hän sanoi. — Hän ei ole voinut päästä koulun sisälle. Joten tyttärenne pitäisi olla koulun alueella. Ehdotan, että etsimme häntä yhdessä.
— Pitäisikö kai soittaa poliisille?
— Luulen, että se on turhaa. Me löydämme Ainon varmasti, — sanoi Sirpa-Liisa yrittäen saada äänensä kuulostamaan rauhalliselta ja varmalta. Vaikka hänkin tietenkin oli hyvin huolissaan tytöstä.
Niinpä isä ja opettaja lähtivät etsimään Ainoa.
He kiersivät nopeasti koulun pihan, katsoivat urheilukentän, kävivät useita kertoja portilla seisovan vartijan luona. Mutta tulosta ei vielä näkynyt. Kukaan ei ollut nähnyt Ainoa.
— Eikö tyttärellänne ole puhelinta? — kysyi Sirpa-Liisa, kun he olivat menossa takapihalle – ainoaan paikkaan, jossa he eivät vielä olleet käyneet.
— On tietenkin, — huokaisi Matti. — Mutta hänen puhelimensa on nyt minulla. En ehtinyt antaa sitä Ainolle…
— Harmi, ettette ehtinyt… — huokaisi opettaja perässä.
— Kunpa mitään ei olisi tapahtunut… kunpa hänelle ei olisi käynyt mitään, — toisteli Matti lähes kuiskaten.
Sirpa-Liisa ei vastannut mitään. Hän ajatteli, että nyt hän oli vastuussa paitsi lapsista, myös vanhempien luottamuksesta. Ja jos lapselle todella olisi sattunut jotain vakavaa…
Sillä välin tyttö valkoisine rusetteineen ja keltaisine ankanpoikareppuineen seisoi koulun takapihalla korkean puun alla ja puhui kissanpennulle, joka istui oksalla suoraan hänen päänsä yläpuolella eikä päässyt alas. Hän oli yrittänyt houkutella sitä tulemaan alas, mutta kissanpentu vastasi vain surkeasti maukuen.
— No tule jo, pikkuinen, hyppää, — sanoi Aino kissalle. — Minä otan sinut kiinni. Lupaan sen.
Kissanpentu näytti yrittävän hypätä, mutta viime hetkellä pelko kangisti sen liikkeet, ja se painautui tiukemmin oksaa vasten ja alkoi uudelleen maukkua. Niin surkeasti, että Aino oli vähällä itkeä.
Kun tyttö tajusi, ettei selviäisi yksin – hän juoksi hakemaan apua.
Ja kun hän kiersi koulun kulman, hän törmäsi yllättäen isäänsä ja Sirpa-Liisaan. He näyttivät jostain syystä huolestuneilta.
— Tytär, mihin sinä katosit? — Matti juoksi hänen luokseen. — Minä melkein menetin järkeni. Mitä sinä täällä oikein teet?
— Isi, voitko nuhdella minua myöhemmin, okei? — vastasi Aino. — Mutta nyt… Nyt tarvitsen sinun apuasi.
— Mitä on tapahtunut?
— Tule kanssani.
Hän otti isäänsä kädestä ja toisella kädellä veti Sirpa-Liisaa ja johdatti heidät varmasti koulun taakse.
Ymmärtämättä mitään, aikuiset vilkaisivat toisiaan ja seurasivat hiljaa tyttöä. Lopulta Aino vei heidät puun luo ja osoitti sormella ylös:
— Siellä on pieni kissanpentu. Näettekö? Isi, ota se alas, ole kiltti.
— Aino, etkö haluaisi kertoa isällesi, miten päädyit tänne? Minä käskin sinun odottaa minua missä?
— Kun seisoin aidan luona ja odotin sinua, näin, kuinka joku koira ajoi tätä kissanpentua takaa, ja juoksin niiden perässä. Kissanpentu meni pelosta puuhun, ja koira haukkui sille. No, koiran minä ajoin pois… Mutta kissanpentua en saa alas.
— Sinä ajoit itse ison koiran pois? — kysyi Sirpa-Liisa hämmästyneenä.
— Joo, — nyökkäsi Aino vastaukseksi. — Sanoin sille, että minun isäni tulee kohta, ja jos se ei itse lähde, niin minun isäni auttaa sitä. Ja se lähti. Mutta kissanpentu istuu siellä yhä, raukka. Isi, no otatko sinä sen alas? Kauanko tässä voi seisoa tekemättä mitään? — Aino löi jalkaa tyytymättömänä. — Sillä on niin pelottavaa…
Matti katsoi skeptisesti ohuita oksia ja tajusi, ettei hänen yli yhdeksänkymmenen kilonsa kanssa siellä ollut mitään tekemistä. Toinen juttu oli opettaja. Hoikka, solakka. Hän varmasti pystyisi.
— Mitä te noin katsotte minua? — kysyi Sirpa-Liisa yllättyneenä. — En minä kiipeä. Minä en ylety edes oksaan.
— Minä autan teitä ylös, — Matti hymyili.
— Mitä vielä!
— No, olkaa kiltti, — Aino otti opettajaa kädestä. — Katsokaa, kuinka se pelkää. Entä jos se putoaa?
Sirpa-Liisa nosti katseensa.
Kissanpentu maukui taas surkeasti, aivan kuin se todella ymmärtäisi, että oli puhe sen olemassaolosta.
— Hyvä on, — hän sanoi vihdoin. — Mutta vain, jos te — Sirpa-Liisa katsoi Mattia — pidätte minusta todella lujasti ettekä pudota minua.
— Lupaan, että kaikki menee hyvin, — Matti hymyili.
Sirpa-Liisa istuutui Matin leveille harteille, tämä nosti hänet heti kevyesti ylös, minkä jälkeen hän nousi molemmilla jaloillaan Matin harteille ja pitäen toisella kädellä kiinni oksasta, toisella – tytön ja hänen isänsä hyväksyvien huudahdusten saattelemana – yritti kaikin voimin tavoittaa kissanpentua.
— Ihan vähän enää… — Matti kannusti. — Melkein saatte sen.
Kissanpentu perääntyi ensin peloissaan, sitten kerättyään rohkeutta se asteli varovasti häntä kohti ja…
— Onnistui! Onnistui! — Aino taputti iloisesti käsiään. — Kuinka te olettekaan mahtava, Sirpa-Liisa. Isi, pidä häntä lujemmin. Älä pudota.
Kun Sirpa-Liisa vihdoin oli maassa, Aino ojentui heti kissanpennun luo ja painoi sen itseään vasten.
Ja se alkoi heti hiljaa kehrätä.
— No niin, — Matti hymyili. — Luojan kiitos, kaikki ovat hengissä ja kunnossa. Mutta kuinka sinä pelotitkaan minua, tytär, tällä salaperäisellä katoamisellasi.
— Anteeksi, isi. En halunnut pelottaa. En vain voinut jättää sitä yksin. Se ei olisi pystynyt tulemaan alas itse.
Matti katsoi Ainoa ja pudisti vain päätään.
Juuri tuon hyvän sydämen vuoksi hän rakasti tytärtään eniten maailmassa.
— Voimmeko ottaa sen kotiin? — kysyi Aino katseellaan viitaten kissanpentuun.
— Luulen, että tällaisen tutustumisen jälkeen on vaikea kieltäytyä, — Matti virnisti.
— Sitten pidä siitä huolta, minä käyn hakemassa oppikirjat. Ja katso, ettet katoa enää minnekään. Että me Sirpa-Liisan kanssa emme joudu etsimään sinua.
Opettaja ei voinut olla nauramatta.
— Niinpä… Voin vain kuvitella, kuinka äiti yllättyy, kun tulette kotiin tämän pikkukaverin kanssa.
— Minulla ei ole äitiä… — tyttö huokaisi. — Mutta haluaisin kovasti, että olisi.
— Anteeksi, en tiennyt… — opettaja räpytteli peloissaan silmiään.
— Ei se mitään, kaikki hyvin, — Matti hymyili. — Hän hylkäsi meidät viisi vuotta sitten. Lähti ulkomaille. Enkä ole kuullut hänestä sen jälkeen mitään. Tarkemmin sanottuna – me emme ole Aino saaneet kuulla hänestä mitään.
Koulun takapihalle laskeutui muutaman sekunnin hiljaisuus. Sirpa-Liisa katseli heitä äänettömänä – isoa, hieman kömpelöä miestä, jolla oli lempeät silmät, ja pientä tyttöä, jolla oli harmaa kissanpentu käsissään, ja hänen rinnassaan tuntui sillä hetkellä jokin terävä pistos.
— Mutta nyt meillä on Murri, — Aino sanoi päättäväisesti silittäen kissanpentua.
— Oletko jo keksinyt nimen? — Matti virnisti.
— Totta kai. Voiko ilman nimeä elää?
*****
Matti haki Ainoa aina itse. Joskus he vaihtoivat Sirpa-Liisan kanssa vain muutaman sanan, joskus keskustelu venyi siihen asti, että koulun piha tyhjeni kokonaan. He puhuivat Ainon edistymisestä, hauskoista luokkatarinoista, kirjoista, elokuvista, lemmikkieläimistä ja vähitellen lakkasivat huomaamasta, etteivät he olleet pitkään aikaan puhuneet enää pelkästään koulusta.
Eräänä päivänä Matti seisoi käytävässä, odotti kunnes kaikki lapset olivat lähteneet, ja astui sitten päättäväisesti luokkaan.
Sirpa-Liisa hymyili ensin leveästi, mutta huomattuaan hänen käsissään kauniin kukkakimpun, hämmästyi.
— Nämä ovat teille, — Matti sanoi käheästi ojentaen kukkia. — Ja vielä… Haluaisin kutsua teidät tänään illalliselle. Tarkemmin sanottuna – me Aino kanssa haluamme kovasti, että söisitte illallista kanssamme. Kolmistaan. Mitä sanotte siihen, Sirpa-Liisa?
Opettaja hämmentyi, tunsi kuinka korvat alkoivat petollisesti hehkua, mutta… otti kukat vastaan.
Ne tuoksuivat syksylle, kodille ja jostain syystä – toivolle. — Hyvä on, — hän vastasi yksinkertaisesti. — Suostun.
Samalla tavalla Sirpa-Liisa vastasi Matille, kun tämä vuoden päästä kosi häntä.
Maistraatissa Aino piti lujasti kiinni Sirpa-Liisan kädestä ja…
…ei voinut lopettaa hymyilemistä. Sillä hetkellä hän tunsi olevansa maailman onnellisin tyttö.
— Saanko… Saanko minä nyt kutsua sinua äidiksi?
Nuoren naisen silmiin kohosivat kyyneleet.
— Jos itse sitä haluat, niin tietysti saat. Se on minulle rakkain sana.
Aino halasi häntä lujasti.
Vierellä seisoi Matti ja katseli heitä hymyillen.
Kuka olisi uskonut, että yhden hetken aikana hänen ja Ainon elämä muuttuisi niin täydellisesti?
Mutta ihmeitä tapahtuu silti.
Ja tämä ihme, suloinen pörröinen ihme, makaa nyt ikkunalaudalla heidän asunnossaan ja odottaa malttamattomana, että hänen perheensä vihdoin palaa kotiin.
