Rakas päiväkirja,
Muri ei vinkunut, kun isäntä kääntyi kohti ovea. Se vain laski kuononsa käpälien päälle ja sulki silmänsä, kuin olisi jo kauan sitten tiennyt, mihin tämä matka päättyy.
Tiskillä Juhani avasi hihnan hakasen. Sormet liikkuivat nopeasti, samalla tavalla kuin joku riisuu kellon ennen suihkua: ajattelematta, pysähtymättä.
“Minulla ei ole aikaa vanhan koiran kanssa touhuttavaksi”, hän sanoi katsomatta ylös. “Takajalat tuskin kantavat. No, lopettakaa se. Tai viekää jonnekin.”
Lailan silmälasit keinuivat ketjussa, kun hän käänsi päänsä kohti koiraa. Punertava, iso. Harmaata kuonossa ja vasen korva revennyt. Muri makasi isäntänsä jaloissa, häntä liikkumatta.
“Oletteko varma?”
Hihna asettui tiskille. Kulunut nahka, metallisolki täynnä pieniä naarmuja.
“Olen”, Juhani kohautti olkapäätään. “Menin naimisiin. Vaimolla on… no, allergia. Uusi asunto, remontti juuri tehty. Ja se karvaa. Lyhyesti, minulla ei ole aikaa.”
Sanan “aikaa” hän lausui hieman nopeammin kuin muut. Kaksi tavua, kuin ne olisi harjoiteltu autossa matkalla tänne.
Hän ei kyykistynyt. Ei silittänyt koiraa niskasta. Ei edes katsonut alaspäin. Kääntyi, työnsi lasioven auki ja käveli ulos. Bensiinin ja märän marraskuun haju tulvahti käytävään hetkeksi, ja sitten ovi painui kiinni, ja tuli hiljaista.
Muri nosti päätä.
Se katsoi ovea. Sitten Lailaa. Jälleen ovea. Sieraimet värisivät, haistellen haihtuvaa tuoksua. Lasi ei liikahtanut. Tutut kengät eivät palanneet.
Lailan polvet naksahdusivat, kun hän kyykistyi viereen.
“No, vanhus. Katsotaanpas.”
Kämmenen alla turkki oli karkeaa ja lämmintä. Se tuoksui samalta kuin koirat, jotka ovat nukkuneet vuosia samassa paikassa eteisessä, vanhalla villapeitolla. Tomulle. Kodille.
Takajalat olivat huonossa kunnossa. Niveltulehdusta, nivelet turvonneet. Koira nousi vaivalloisesti, keikkuen kuin se kantaisi selässään näkymätöntä säkkiä. Mutta se nousi. Itse.
Laila tunnusteli kylkiluut, nosti huulen, tarkasti hampaat. Sydän löi tasaisesti, silmät kirkkaat. Ikäisekseen koira oli vahva: pystyi kävelemään, syömään, tunkemaan kuonoa polviin. Ja odottamaan oven luona.
Se osasi odottaa oven luona. Oli tottunut.
Pannassa roikkui metallinen nimilaatta, täynnä pieniä naarmuja. Laila käänsi sitä valoa kohti. Kaksi puhelinnumeroa. Toinen merkitty “Juhani”. Toinen, alempana, pienemmällä käsialalla, melkein kulunut: “Maija”.
Ensimmäiseen numeroon ei vastattu. Viisi soittoa, kuusi, seitsemän. Tilaajan palvelu.
Muri makasi toimiston lattialla, pää käpälien välissä. Loisteputki välkkyi sen yllä hiljaa rätisten, ja punertavan ruumiin varjo ilmestyi harmaalle linoleumille ja katosi. Ihan kuin koira olisi jo puoliksi haihtunut.
Sormi leijui toisen numeron yllä. Sitten Laila painoi soittoa.
Puhelimeen vastattiin kolmannella soinnilla.
“Haloo?”
Ääni nuori, hieman käheä, tauolla ennen sanaa. Niin vastaavat ihmiset, jotka eivät odota puhelua tuntemattomilta, mutta vastaavat koska pelkäävät menettävänsä jotain tärkeää.
“Hyvää päivää. Eläinlääkäriasema Toivo. Olen Laila. Oletteko Maija?”
Tauko. Lyhyt, mutta tiivis, kuin jokin olisi pudonnut pohjaan.
“Kyllä. Mitä on tapahtunut?”
“Meillä on teidän koiranne. Muri. Punertava, iso, vasen korva revennyt. Mies toi sen. Juhani. Ja jätti.”
“Mitä tarkoitatte, jätti?”
“Kieltäytyi ottamasta takaisin. Sanoi, ettei ole aikaa.”
Linjalla tuli hiljaista. Laila kuuli hengityksen ja kadun äänet. Jossain kaukana bussi tööttäsi. Sitten kuului ääni, samanlainen kuin silloin, kun ihminen painaa kämmenen suulleen.
“Onko se elossa?” Ääni ohueni, kuin lanka jota vedetään.
“On. Takajaloissa niveltulehdusta, mutta tila vakaa. Se tarvitsee pistoskuurin ja jonkun lähelleen. Tämä ei ole kuolemantuomio.”
“Minä tulen. Lähettäkää osoite. Tulen heti.”
Puhelu katkesi. Laila piti luuria vielä hetken korvallaan ja kuunteli hiljaisuutta. Sitten hän katsoi Muria. Se ei liikahtanut. Vain häntä värähti, kerran, tuskin huomattavasti, kuin unessa kun näkee jotain hyvää eikä sitten muista mitä.
Laila toi komerosta vesikupin. Asetti sen kuonon viereen. Muri kurkotti, lipaisi kerran, toisen, ja pisara jäi viiksille. Sitten se laski päänsä uudelleen.
Vanha villapeitto komerosta tuoksui kamferilta ja vieraalle kissalle. Laila levitti sen toimiston nurkkaan, ja koira siirtyi sinne itse, hitaasti, raahaten takajalkojaan. Se nuuhki kangasta. Laskeutui. Peitti kuonon taitteeseen.
Ikkunan takana pimeni. Marraskuun katuvalot syttyivät ennen viittä, ja märkä valo levittäytyi lasille keltaisina läikkinä.
Kaksi tuntia myöhemmin lasiovi avautui uudelleen. Takki märkä, kastanjanruskeat hiukset liimautuneina otsaan, lenkkarit tummina lätäköistä. Maija pysähtyi toimiston kynnykselle eikä astunut heti sisään.
Nurkassa peitolla makasi Muri. Se ei nostanut päätä.
Hän otti askeleen. Sitten toisen, hitaammin, kuin pelkäisi säikyttävänsä. Kyykistyi polvilleen. Peitto tummui märästä takista, ja toimistoon levisi sateen ja kylmän asfaltin tuoksu.
Ja sitten koira avasi silmänsä.
Se katsoi häntä pitkään, kuin ei luottaisi. Sieraimet laajenivat. Häntä iskeytyi peittoon, kerran, toisen, nopeammin. Muri vinkaisi hiljaa ja ohuella äänellä, aivan kuin pieni koira, ja kurotti kuonoaan kohti häntä. Takajalat eivät kantaneet, liukuvat kankaassa, ja se ponnisti etujaloillaan, kynsien lattiaa, hakaten linoleumia.
Maija tarttui sitä rinnan alta ja veti itseään vasten. Kuuma kieli pyyhkäisi poskea, leukaa, suolaisia märkiä juovia, joita hän ei pyyhkinyt.
Laila seisoi ovella. Vaiti. Otti silmälasit pois, pyyhki ne takin reunalla, vaikka linssit olivat puhtaat. Pani ne takaisin.
“Sille on kolmetoista”, Maija sanoi kääntymättä. Ääni samea, kuin joku olisi laskenut jotain lämmintä ja raskasta hänen kurkullensa. “Isä löysi sen työmaalta kun olin yksitoista. Korva revittiin silloin. Isä toi sen kotona takissaan, kuin lasta.”
Punertava kuono työntyi hänen kämmenelleen niin että sormet erkaantuivat.
“Ja nyt yhtäkkiä ei ole aikaa”, Maija sanoi hiljaa, ilman vihaa. Niin sanotaan asioista, jotka eivät enää yllätä, vain polttavat jossain kylkiluiden alla.
Hänen kätensä vapisivat. Hän puristi ne nyrkkiin, hieroi sormiaan kuin yrittäisi lämmitellä, vaikka toimistossa oli lämmintä.
“Niveltulehdusta voidaan hoitaa”, Laila puhui rauhallisesti, lääkärin tapaan. “Pistoskuuri, erikoisruoka ja lämpöä. Että ei tarvitse olla pitkiä aikoja yksin. Se ei ole toivoton. Vain vanha.”
Maija nyökkäsi. Nousi. Pyyhkäisi kasvot märän takin hihalla ja katsoi eläinlääkäriä suoraan silmiin.
“Minä otan sen.”
“Onko edellytyksiä?”
Huulet nykivät. Se ei ollut hymy.
“Yksiö. Kuusitoista neliöä. Kissa. Työ kahdeksasta kuuteen. Eikä yhtäkään syytä jättää sitä tänne.”
Oven naulasta Laila otti hihnan. Sen saman, kuluneen, solkineen ja naarmuineen. Maija otti sen, ja sormet puristuivat vanhaan nahkaan kuin pidellen kättä, eikä hihnaa.
Hakanen naksahti pannaan. Muri seisoi, huojuen, takajalat täristen, mutta häntä heilui puolelta toiselle. Vasen revennyt korva nyki.
“Tule, Muri. Tule.”
Se astui. Hitaasti, epävakaasti, kallistuen oikealle. Pääsi kynnykselle ja pysähtyi. Kääntyi katsomaan toimistoa, peittoa, vilkkuvaa lamppua.
Sitten se katsoi Maijaa. Ja lähti hänen perässään.
Ulkona Maija hidasti. Kadulla tihutti, tuoksui märälle asfaltille ja lehdille. Muri hengitti raskaasti, höyryä nousi sen suusta, ja pieni sade laskeutui punertavalle turkille hopeisena pölynä.
Autolle oli matkaa noin sata metriä. Kipeille jaloille se oli kokonainen kilometri.
Maija kyykistyi, nosti koiran rinnan alta ja takajaloista. Raskas. Kuuma. Tärisi kauttaaltaan. Hän oikeni, painoi sitä itseään vasten, ja Muri tunki kuonon hänen kaulalleen. Märkä, kuuma kuono, joka tuoksui koiralta ja entisestä kodista, josta se oli aamulla viety pois ikuisesti.
Takki kastui läpimäräksi. Kädet paloivat painosta. Polvet notkahtivat liukkaalla asfaltilla. Mutta hän ei pysähtynyt kertaakaan.
Laila katsoi ikkunasta. Lamppu hänen takanaan välähti, sammui ja syttyi uudelleen.
Tiskillä oli kortti. “Muri, sekarotuinen, 13 v. Omistaja: Juhani.” Sana “Juhani” oli yliviivattu. Alla, pienellä tarkalla käsialalla: “Maija.”
Viikon päästä Lailan puhelimeen saapui valokuva. Muri makasi ruudullisella peitolla, ja sen vieressä istui raidallinen harmaa kissa ja nuoli punertavaa revenyttä korvaa. Koiran kuono oli tyyni. Silmät kiinni, häntä rennosti levällään kankaalla. Niin koirat makaavat, joiden ei enää tarvitse odottaa oven luona.
Teksti oli lyhyt: “Ei ollut aikaa. Mutta me löysimme aikaa.”
Maija osti uuden hihnan, sinisen, pehmeällä kahvalla.
Ja vanha jäi käyttämättömänä, siitä tuoksui entinen koti ja mies, jolla ei ollut aikaa.
