Musti ei vinkunut, kun isäntä kääntyi kohti ovea. Se vain laski kuonon tassujen päälle ja sulki silmät, kuin olisi jo kauan sitten tiennyt, miten tämä matka päättyy.
Tiskillä Mikko avasi hihnan lukon. Sormet liikkuivat nopeasti, samalla tavalla kuin mies riisuu kellon ennen suihkua – ajattelematta, pysähtymättä.
– Minulla ei ole aikaa vanhan koiran kanssa, hän sanoi katsomatta ylös. – Takajalat tuskin kantavat. No, lopettakaa se. Tai viekää jonnekin.
Silmälasit helähtivät ketjussa, kun Leena Virtanen käänsi päätään kohti koiraa. Punertava, iso. Kuono harmaantunut ja vasen korva revennyt. Musti makasi isäntänsä jaloissa, eikä sen häntä liikahtanut.
– Oletteko varma?
Hihna laskeutui tiskille. Kulunut nahka, metallisolki täynnä pieniä naarmuja.
– Olen, Mikko kohautti olkapäitään. – Menin naimisiin. Vaimolla on… no, allergia. Uusi asunto, remontti tehty. Ja se karvaa. Lyhyesti sanottuna, minulla ei ole aikaa.
Sanat “ei ole aikaa” hän lausui hieman muita nopeammin. Kolme tavua, ikään kuin ne olisi harjoiteltu autossa matkalla tänne.
Hän ei kyykistynyt. Ei silittänyt koiraa. Ei edes katsonut alas. Kääntyi, työnsi lasioven auki ja astui ulos. Bensiinin ja märän marraskuun tuuli puhalsi käytävään hetkeksi, ja sitten ovi läimähti kiinni, ja tuli hiljaista.
Musti nosti päätään.
Se katsoi ovea. Leena Virtasta. Taas ovea. Sieraimet värisivät, kun se nuuhki katoavaa hajua. Lasi ei liikahtanut. Tutut kengät eivät palanneet.
Leenan polvet naksuivat, kun hän kyykistyi koiran viereen.
– No niin, vanha mies. Katsotaanpa.
Kämmenen alla turkki oli karkeaa ja lämmintä. Se tuoksui samalta kuin koirat, jotka ovat nukkuneet vuosia samalla paikalla eteisessä, vanhalla huovalla. Pölyltä. Kodilta.
Takajalat olivat huonot. Niveltulehdus, nivelet turvoksissa. Koira nousi vaivalloisesti, keinahdellen, kuin se kantaisi selässään näkymätöntä säkkiä. Mutta se nousi. Itsekseen.
Leena tunnusteli kylkiluut, nosti huulen, tarkisti hampaat. Sydän löi tasaisesti, silmät olivat kirkkaat. Iäkseen koira oli vahva: se pystyi kävelemään, syömään, työntämään kuonoa polviin. Ja odottamaan oven takana.
Odottaa oven takana se osasi. Oli tottunut.
Pannassa roikkui metallinen nimilaatta, täynnä pieniä naarmuja. Leena käänsi sitä valoon. Kaksi puhelinnumeroa. Toisen alla luki “Mikko”. Toinen, alempana, pienemmällä, lähes kulunut: “Sanna”.
Ensimmäiseen numeroon ei vastattu. Viisi piippausta, kuusi, seitsemän. Tilaaja ei ole tavoitettavissa.
Musti makasi huoneen lattialla, pää tassujen välissä. Loisteputki välkkyi sen yläpuolella hiljaa rätisten, ja punertavan ruumiin varjo ilmestyi ja katosi harmaalle linoleumille. Kuin koira olisi jo puoliksi kadonnut.
Sormi pysähtyi toisen numeron kohdalla. Sitten Leena painoi soittonappia.
Puhelimeen vastattiin kolmannella piippauksella.
– Haloo?
Ääni nuori, hieman käheä, pieni tauko ennen sanaa. Niin vastaavat ihmiset, jotka eivät odota tuntemattomien soittoja, mutta vastaavat, koska pelkäävät menettävänsä jotain tärkeää.
– Hyvää päivää. Eläinklinikka Toivo. Nimeni on Leena Virtanen. Oletteko Sanna?
Tauko. Lyhyt, mutta tiivis, kuin jotain olisi pudonnut pohjaan.
– Olen. Mitä on tapahtunut?
– Meillä on teidän koiranne. Musti. Punertava, iso, vasen korva revennyt. Sen toi mies. Mikko. Ja jätti sen.
– Miten jätti?
– Kieltäytyi ottamasta takaisin. Sanoi, ettei ole aikaa.
Linjassa tuli hiljaista. Leena kuuli hengityksen ja kadun äänet. Jossain kaukana puhalsi bussi. Sitten kuului ääni, samanlainen kuin silloin, kun ihminen painaa kämmenen suulleen.
– Onko se elossa? – ääni muuttui ohuemmaksi, kuin lanka, jota vedetään.
– On elossa. Takajalkojen niveltulehdus, mutta tila on vakaa. Se tarvitsee pistoskuurin ja jonkun lähelleen. Tämä ei ole kuolemantuomio.
– Tulen. Lähettäkää osoite. Tulen heti.
Yhteys katkesi. Leena piti vielä hetken luuria korvallaan ja kuunteli hiljaisuutta. Sitten hän katsoi Mustia. Se ei liikahtanut. Vain häntä nykäisi, kerran, tuskin huomattavasti, kuin unessa, kun näkee jotain hyvää, eikä sitten muista, mitä.
Varastosta hän toi vesikupin. Laski sen kuonon viereen. Musti kurkotti, lipaisi kerran, toisen, ja pisara jäi roikkumaan viiksiin. Sitten se laski päänsä uudelleen.
Vanha huopa kaapista tuoksui kamferilta ja vierailta kissoilta. Leena levitti sen huoneen nurkkaan, ja koira siirtyi sinne itse, hitaasti, raahaten takajalkojaan. Nuuhkaisi kangasta. Asettui makuulle. Kätki kuonon poimuun.
Ikkunan takana pimeni. Marraskuun lyhdyt syttyivät ennen viittä, ja märkä valo laski ikkunalle keltaisina läikkinä.
Kahden tunnin kuluttua lasiovi avautui uudelleen. Takki märkä, kastanjanruskeat hiukset liimautuneina otsaan, lenkkarit tummina lätäköistä. Sanna pysähtyi huoneen kynnykselle eikä astunut heti sisään.
Nurkassa huovalla makasi Musti. Ei nostanut päätään.
Hän otti askeleen. Sitten toisen, hitaammin, kuin pelkäisi säikäyttävänsä. Polvistui. Huopa tummui märästä takista, ja huoneeseen levisi sateen ja kylmän asfaltin tuoksu.
Ja sitten koira avasi silmänsä.
Se katsoi häntä pitkään, kuin ei luottaisi. Sieraimet levisivät. Häntä läimähti huopaa vasten, kerran, toistamiseen, nopeammin. Musti vinkui hiljaa ja ohuelti, aivan kuin pentu, ja kurotti kuonoa kohti. Takajalat eivät kantaneet, ne liukuvat kankaalla, ja se rimpuili etujaloillaan, tarttui kynsillä lattiaan, koputti niillä linoleumia vasten.
Sanna tarttui sitä rinnan alta ja veti lähelleen. Kuuma kieli pyyhkäisi poskea, leukaa, suolaisia märkiä juovia, joita hän ei pyyhkinyt pois.
Leena Virtanen seisoi ovella. Vaiti. Otti silmälasit, pyyhki niitä takin helmaan, vaikka linssit olivat puhtaat. Pani ne takaisin päähänsä.
– Se on kolmetoista, sanoi Sanna kääntymättä. Ääni oli vaimea, kuin joku olisi asettanut kurkulle jotain lämmintä ja raskasta. – Isä löysi sen rakennustyömaalta, kun olin yksitoista. Silloin korvan repivät kulkukoirat. Isä kantoi sen kotona takkinsa sisällä, kuin lasta.
Punertava kuono työntyi hänen kämmenelleen niin, että sormet levisivät.
– Ja nyt yhtäkkiä ei ole aikaa, Sanna sanoi hiljaa, ilman vihaa. Niin puhutaan asioista, jotka eivät enää yllätä, vaan polttavat jossain kylkiluiden alla.
Hänen kätensä tärisivät hienoisesti. Hän puristi nyrkkejä, hieroi sormiaan, kuin yrittäisi lämmitä, vaikka huoneessa oli lämmintä.
– Niveltulehdusta hoidetaan, Leena puhui tasaisesti, lääkärin äänellä. – Pistoskuuri, erityisruoka ja lämpöä. Ettei tarvitse olla yksin pitkiä aikoja. Se ei ole toivoton. Vain vanha.
Sanna nyökkäsi. Nousi. Pyyhkäisi kasvot märän takkinsa hihalla ja katsoi eläinlääkäriä suoraan silmiin.
– Haen sen.
– Onko teillä edellytyksiä?
Huulet nykäisivät. Se ei ollut hymy.
– Yksiö. Kuusitoista neliötä. Kissa. Työ kahdeksasta kuuteen. Eikä yhtään syytä jättää sitä tänne.
Oven vieressä olevasta naulasta Leena otti hihnan. Sen saman, kuluneen, naarmuisella soljella. Sanna otti sen, ja sormet puristuivat vanhaan nahkaan kuin ne pitelisivät jonkun kättä, eivätkä nauhaa.
Lukon naksahti pannaan. Musti seisoi hoippuen, takajalat värisivät, mutta häntä heilui puolelta toiselle. Vasen revennyt korva nyki.
– Tule, Musti. Tule.
Se astui. Hitaasti, epätasaisesti, kallistuen oikealle. Pääsi kynnykselle ja pysähtyi. Kääntyi katsomaan huonetta, huopaa, välkkyvää lamppua.
Sitten se katsoi Sannaa. Ja lähti hänen perässään.
Ulkona hän hidasti. Kadulla tihutti, tuoksui märältä asfaltilta ja pudonneilta lehdiltä. Musti hengitti raskaasti, höyryä nousi sen suusta, ja hieno sade laskeutui punertavalle turkille hopeisena pölynä.
Autolle oli matkaa noin sata metriä. Huonoille jaloille se oli kokonainen kilometri.
Sanna kyykistyi, tarttui koiraa rinnan alta ja takajaloista. Raskas. Kuuma. Tärisi kokonaan. Hän oikeni, painoi sen rintaansa vasten, ja Musti työnsi kuonon hänen kaulaansa. Märällä, kuumalla kuonolla, joka tuoksui koiralta ja entiseltä kodilta, josta se oli aamulla viety pois ikuisiksi ajoiksi.
Takki kastui läpimäräksi. Kädet paloivat painosta. Polvet notkuivat liukkaalla asfaltilla. Mutta hän ei pysähtynyt kertaakaan.
Leena Virtanen katsoi ikkunasta. Lamppu hänen takanaan välähti, sammui ja syttyi uudelleen.
Tiskillä makasi kortti. “Musti, sekarotuinen, 13 v. Omistaja: Mikko.” Sana “Mikko” oli yliviivattu. Alla, pienellä, selkeällä käsialalla: “Sanna.”
Viikon päästä Leenan puhelimeen tuli valokuva. Musti makasi ruudullisella huovalla, ja sen vierellä istui raidallinen harmaa kissa, joka nuoli punertavaa revennyttä korvaa. Koiran ilme oli tyyni. Silmät kiinni, häntä vapaasti pitkin kangasta. Niin makaavat koirat, joiden ei enää tarvitse odottaa oven takana.
Teksti oli lyhyt: “Sillä ei ole aikaa. Mutta me löysimme aikaa.”
Hihnan Sanna osti uuden, sinisen, pehmeällä kahvalla.
Vanha jäi käyttämättömänä roikkumaan, siitä tuoksui entinen koti ja mies, jolla ei ollut aikaa.
