Kuule, istu alas, tää tarina on kyllä niin suomalainen, että melkein haistan juhannussaunan jo valmiiksi
Aina kun Aino näytti häälokuviaan kavereilleen, se heitti:
Voi että, miten mä kärsin tuossa mekossa! Kaunis oli, mutta ihan liian raskas ja ahdas! Seuraavalla kerralla, kun meen naimisiin, otan kyllä kevyen, ilmavan häämekon.
Kaikki nauroi, eihän kukaan uskonut Ainon puhuvan totta. Kyllähän ne tunsi sen Aino oli mennyt Vilhon kanssa naimisiin rakkaudesta, oikein kunnon mökkirakkaus se oli, tiedäthän. Aino silloin 21 ja Vilho 28.
Elokuu, lämmin järvi, kuohuva siideri, tähtitaivas ja kimmeltävä rantakallio kaikki ne yhdistyivät, ja lopulta pari marssi yhdessä kirkkoherranvirastoon. Sitä ennen Vilhon piti tietenkin vielä tehdä ero toisesta vaimostaan, ja Aino muutti Vilhon kotikaupunkiin Tampereelle.
HelsinkiTampereHelsinki. Siitä reitistä tuli Ainolle melkein oma, se kulki sitä ees taas kymmenen vuotta, eikä voinut olla ajattematta kuinka tutuksi reitti tuntui.
Aluksi nuori pari joutui vuokraamaan kodin. Vilho antoi oman kotinsa exälleen, koska tämä uhkasi hyppiä järveen, jos Vilho ei palaisi kotiin. Huhhuh.
Vähitellen exä jäi taka-alalle ehkä Vilho lupasi jotakuta, ken tietää. Ensimmäisestä vaimostaan Vilho ei puhunut. No, lyhyt liitto puolitoista vuotta kesti, sitten sekin nainen löysi toisen Vilhon kaverin kautta, ja kaikki olivat tyytyväisiä. Toisen vaimon kanssa meni kolme vuotta, mutta ei sitä lastenhankinta kiinnostanut, Vilho sanoi, että vaimo puhui lapsista kuin eläintarhan ipanoista.
Ainoa kaikki nämä kummallisuudet ei haitanneet. Se oli rohkea, kaunis, ja tiesi kyllä arvonsa. Vilho jumaloi vaimoaan. Jos toi kukkia, toi ison kimpun; jos osti takin, osti kolme; ja kengät vaihtui päivittäin. Vilho vei Ainon Lontooseen, Pariisiin ja Ouluun näkemään maailmaa ja hakemaan voimia ennen lapsen syntymää.
Sitten syntyi pieni tyttö, Veera. Kun Aino hoiti Veeraa, Vilho osti niille oman talon ja laittoi kaiken kuntoon. Kaikki rakkaiden tyttöjensä hyväksi!
Uusi koti kastettiin pullakahveilla, Veera vietiin päiväkotiin. Aino halusi kehittää itseään. Opiskella piti, mutta mieluiten Helsingissä, missä ystävät ja äiti asuivat, ja kaikki ihmiset tuntuivat mukavilta. Helsingissä lehmukset tuoksuu ja mieli rauhoittuu.
Veeran Aino jätti anopin hoiviin tämä suorastaan palvoi pientä. Opiskeluviikot Aino vietti Helsingissä. Vilho oli mustasukkainen, matkusti perässä, järjesti hassuja “sattumuksia” kaduilla (toisessa kaupungissa muka). Ja Aino no, se halusi pakoilla kotitöitä, sillä opiskelu oli paljon hauskempaa kuin imurin kanssa tanssi tai pyykkivuoren selättäminen. Aino tunsi, että elämä lipui ohi, kun aikaa meni pelkkään arjen pyörittämiseen.
Lopulta Ainolla oli kolme tutkintoa kaikki punaisia todistuksia. Psykologi koulutukseltaan, ja kaiken kantoi aina käsilaukussa, koska haki innolla töitä. Vilho ei innostunut:
Eikö meillä ole jo tarpeeksi rahaa? Mä en jaksa odottaa, että tuut töistä himaan! Aino, tehdään toinen lapsi, poika tai tyttö, ei sillä väliä ole vaan täällä.
Aino ei halunnut enää toista lasta, mielestään oli jo tehnyt velvollisuutensa antanut elämän tyttärelle, perheelle lapsen. Mitä muuta pitäisi?
Anoppi totesi, että ottaa Veeran mielellään hoiviinsa, kunnes Aino aikuistuu. Eihän nuori opiskelija ehdi perheen arkeen paneutua, kun haluaa vaan oppia uutta. Mutta lapsi tarvitsee rakkautta ja läsnäoloa.
Aino ei empinyt lähti samantien takaisin Helsinkiin, edes kertomatta Vilholle. Ajatteli soittaa perille päästyään.
Helsingissä häntä odottikin Vilho. Oli jo hiffannut Ainon kuviot.
Aino, missä Veera? Miksi sä oot täällä etkä Tampereella? Onko sulla joku uusi mies?
Vilho, älä höpsi. Ei oo, ei kiinnosta. Mä vaan tylsistyn sun kanssa, ymmärrätkö? Mä kaipaan vapautta!
Vapautta musta ja lapsesta? Missä se rakkaus nyt on? Katovuodet vai joku keski-iän kriisi? Kyllä me yhdessä tästä yli päästään, älä huoli, Vilho yritti vielä sinnitellä.
Ei me päästä, Aino sulki aiheellisen oven lopullisesti.
Vilho meni puhumaan appiukolle. Tämä vaan huokaisi:
En minä siihen Ainon päätä käännä, Vilho. Se on kuin kalliopaasi!
Vilho palasi Tampereelle yksin, mietti pää puhki, miten yhdistää perhe taas. Mietti, oliko tullut väärään taloon vaimoksi, kun mikään ei kelpaa. Päivät, viikot kuluivat. Aino ei tullut kotiin, vastasi viesteihin kuivasti: “Kaikki hyvin”.
Sitten Vilho päätti myydä talonsa ja muuttaa Veeran kanssa Helsinkiin, jos vaikka saisi perheen kokoon.
Aino otti sen viileästi. Yritti kaikin tavoin estellä: Veera joutuis vaihtamaan koulua, jättämään kaverit, ja mummokin vastustaa. Oikeasti Aino nautti vapaudestaan hän eli kuin lintu oksalla, pyöritti omaa yritystä, vuokrasi keskustasta kämpän, ympärillä ihailijoita montakin. Yhtäkkiä taas mies ja tytär elämässä, mitä se hyödytti? Halusi pyyhkiä menneet pois.
Vilho ei kuunnellut, muutti tytön kanssa Helsinkiin, toivoi yhä hyvää; rakasti Ainoa kaikesta huolimatta. Hän haki vaimoa töistä, vei tytärtä kouluun. Mutta Aino vain murahti. Lopulta Aino totesi:
Vilho, päästä mut irti, nyt riittää. Avioero. Veeran voit tuoda viikonlopuiksi, jos haluut.
Veera oli jo 11-vuotias eikä tarvinnut hoitokotia. Rakastava isä ja mummo pitivät huolta, mutta äitiin jäi outo kaipaava tyhjyys.
Aika kului. Elämä jatkuu aina, tekee niinkuin tahtoo.
Vilho ymmärsi turha odottaa Ainoa.
Hän tapasi uuden naisen, tavallisen suomalaisen, joka seisoi jalat tiukasti savessa. Ei kiinnostanut Pariisit eikä sadat kengät tärkeintä oli lämpimät villasukat ja sukat navetan taakse, jotta lapset pysyisivät lämpimänä. Vilho löysi rauhan ja lämmön. Pian he saivat tyttären. Nyt Vilho tunsi rakkautta, joka oli oikeaa. Eka kolmea liittoa ei enää muistellut.
Aino asuu äitinsä luona, Helsingissä. Yksi liikekumppani lupasi kultaa ja hopeaa, mutta vei kaikki säästöt mennessään. Ompelufirma meni nurin, ihailijat hävisivät taivaan tuuliin, kaikki meni. Nyt Aino on koulupsykologina kai kannatti opiskella kuitenkin. Ei kuulemma kadu mitään mutta sielun syvyyksiä ei kukaan osaa arvioida. Ehkä vielä joskus sytyttää sydämessään uuden kipinän?
Veera, joka on nyt aikuinen, asuu miehensä kanssa mummonsa luona Tampereella siellä, missä sai rakkautta lapsena. Ja kun Veera meni naimisiin, häämekko oli ihan höyhenenkevyt ja kaunis, aivan kuten Aino oli aina haaveillut. Morsiamen äiti Aino ojensi sen veitsenterävästi hymyillen
Niin se elämä kääntyy, eipä sitä tiedä, miten kellot käyvät seuraavaksi.
