—Äiti tulee tänään illalla. Ikuisesti. Sovin sen jo.
Aino kohotti katseensa läppäristä. Ei heti tajunnut, mitä tämä sanoi. Katseli miestään, joka seisoi keittiön ovella ja tuijotti puhelintaan aivan kuin olisi juuri kertonut jotain merkityksetöntä. Että leipä on loppu. Että on ruuhkaa Kehä I:llä.
— Mitä tarkoitat »ikuisesti»?
— Juuri sitä. — Hän lopulta työnsi puhelimen taskuun. — Sen niveliä särkee, yksin on vaikeaa. Otamme sen tänne.
Aino sulki läppärin. Hitaasti, varovasti — niin kuin sulkee jotain haurasta, ettei se särkyisi. Hän työskenteli talousanalyytikkona etänä, ja keittiönpöytä oli ollut hänen työpisteensä aamuyhdeksästä lähtien. Nyt oli puoli seitsemän illalla.
— Mikko. Emme keskustelleet tästä.
— Mitä tässä on keskustelemista? — Hän kohautti olkapäitään — sen eleen, jota Aino oli oppinut vihaamaan. Keveä, välinpitämätön, kuin hänen sanansa painaisivat vähemmän kuin ilmaa. — Se on äitini. Pitäisikö minun jättää se oman onnensa nojaan?
Aino nousi. Meni ikkunan luo, katseli pihalle — lapset potkivat palloa, kiljuivat, kaatuivat ja nousivat taas. Tavallinen ilta. Paitsi että hänen rinnassaan kiristi eikä hellittänyt.
— Meillä on kaksio, — hän sanoi tasaisesti. — Missä se asuu?
— Olohuoneessa. Siellä on hyvä sohva.
— Se on minun työhuoneeni, Mikko.
— Sinä teet töitä keittiössä. Mitä väliä sillä on.
Hän kääntyi. Katseli miestään — sitä, jonka kanssa oli elänyt kuusi vuotta. Mikko seisoi jääkaapin luona, oli jo avannut sen ja katseli sisään asiallisen näköisenä, kuin keskustelu olisi ohi. Päätös tehty, piste, voidaan syödä.
Näin se aina toimi Tertun kanssa. Äiti päätti — poika toteutti. Aino oli tässä kuviossa sisustuselementti. Kätevä, toimiva, helposti vaihdettava.
Terttu saapui kahdeksalta illalla kahden matkalaukun ja ison kassin kanssa, joka oli täynnä jotain kattiloita. Aino ei ymmärtänyt, miksi tuoda kattiloita, jos muuttaa asumaan ihmisten luo, joilla on jo kattiloita. Mutta hän ei sanonut mitään.
— No, tässä minä nyt olen! — Anoppi astui sisään niin kuin astutaan omaan kotiin pitkän poissaolon jälkeen. Katseli ympärilleen, mutristi huuliaan. — Mikko-kulta, tuolla hyllyllä on pölyä. Näetkö? Tässä.
— Äiti, just tultiin…
— Sanon vain. — Hän riisui takkinsa, heitti sen naulakon päälle niin, että puolet valahti lattialle, ja lähti katsastamaan asuntoa. Aino seisoi eteisessä ja katseli, miten tämä nainen avasi makuuhuoneen oven, kurkkasi kylpyhuoneeseen, kosketti olohuoneen verhoja.
— Sohva on kova, — Terttu ilmoitti katsomatta Ainoon. — Mikko, onko teillä ylimääräistä patjaa?
— Löydetään, äiti.
— Ja täällä on kylmä. Lämpöpatteri ei lämmitä kunnolla?
— Se lämmittää ihan hyvin, — sanoi Aino.
Anoppi katsoi häneen — ensimmäisen kerran sitten kynnyksen ylittämisen. Pitkä katse, arvioiva, kuin torilla katsotaan vanhentunutta tavaraa.
— No, ehkä sinusta tuntuu hyvältä. Minä pale len.
Mikko raahasi jo varastosta vanhaa peittoa. Aino meni keittiöön. Istui. Avasi läppärin, sulki. Avasi uudelleen. Numerot ruudulla eivät muodostaneet mitään järkeä.
Seinän takana Terttu kertoi pojalleen, että naapuri Liisa oli vihdoin myynyt mökkinsä, ja hyvä niin, ja ylipäätään tavarasta kiinni pitäminen on tyhmyyttä, hän itse esimerkiksi luopuu kaikesta helposti. Aino ajatteli, ettei anoppi ollut luopunut elämässään mistään helposti. Jokaisen palveluksen se muisti vuosia ja peri korot kanssa.
Ensimmäinen viikko oli kuin hidas tulva. Aluksi vesi nousi huomaamatta — nilkat, polvet. Vielä saattoi teeskennellä, ettei mitään erityistä tapahdu.
Terttu ei käynyt töissä — hän oli eläkkeellä ja erittäin ylpeä siitä. Koko päivän hän istui sohvalla puhelimensa kanssa, katsoi jotain videoita täydellä volyymilla, välillä soitti ystävilleen ja kertoi yksityiskohtaisesti, eläytyen, toisten ihmisten kohtaloita. Ei pessyt omia astioitaan. Ei siivonnut murujaan pöydältä. Kerran Aino löysi tiskialtaasta pesemättömän paistinpannun, jossa hajun perusteella oli paistettu jotain jo eilen.
— Terttu, voisitteko pestä astianne itse?
— Olen väsynyt. Nivelet, — vastasi tämä katsomatta puhelimesta.
— Olitte juuri puoli tuntia kaupassa.
— Se on eri asia.
Mikko sanoi illalla Ainolle, että tämä voisi olla lempeämpi. Äiti on vanha, sairas, pitää ymmärtää. Aino ymmärsi — vaikeni. Mutta jokin hänen sisällään pani merkille tämän hetken. Talletti, niin kuin tallennetaan tärkeä tiedosto.
Kolmen päivän päästä Terttu järjesteli olohuoneen huonekaluja uudelleen. Vain otti ja siirsi nojatuolin ikkunan luo ja sohvapöydän sohvan viereen. Aino sai tietää tästä, kun meni olohuoneeseen hakemaan kalenteriaan ja huomasi, että kaikki oli eri tavalla.
— Miksi siirsitte?
— Tämä on mukavampi. Tarvitsen valoa lukemiseen.
— Tämä on yhteinen huone.
— Entä sitten? En minä mitään heittänyt pois. — Anoppi ei edes kääntynyt. — Mikko ei ole vastaan.
Mikko ei tietenkään ollut vastaan. Mikko ei ollut koskaan mitään vastaan, jos se koski hänen äitiään. Hän oli kasvanut perheessä, jossa Tertun sana oli luonnonlaki — kuin painovoima, kuin vuodenaikojen vaihtelu. Sitä oli turha kyseenalaistaa.
Aino seisoi keskellä uudelleen järjesteltyä olohuonetta ja ajatteli, että puoli vuotta sitten he Mikon kanssa kävivät katsomassa kolmiota uudessa talossa. Hän piti siitä — valoisa, iso keittiö, näkymä puistoon. Mikko sanoi, että on kallista, odotetaan. Nyt Aino ymmärsi, että Mikko silloin tiesi jo. Vain ei kertonut.
Tämä ei ollut äkillinen päähänpisto. Se oli suunnitelma.
Kymmenentenä päivänä Terttu löysi jääkaapista Aino jogurtin — kalliin, erikseen tilatun, sokerittoman, probioottisen, koska Aino seurasi ruokavaliotaan — ja söi sen. Vain otti ja söi. Ja tyhjän purkin laittoi takaisin.
Aino avasi jääkaapin aamulla, näki tyhjän purkin, sulki jääkaapin. Seisoi hetken. Avasi uudelleen — ehkä näki väärin. Ei. Tyhjä.
— Terttu, söittekö jogurttini?
— Minkä jogurtin? — Anoppi katsoi viattomana, melkein hämmästyneenä. Sen hän osasi — tehdä kasvot ihmisestä, jota syytetään epäoikeudenmukaisesti.
— Valkoinen, pienessä purkissa. Oli toisella hyllyllä.
— Luulin, että se on yhteinen.
— Mikään ei ole täällä »yhteistä» ilman lupaa.
— Voi, mitä sinä nyt. — Terttu heilautti kättään. — Jogurtti. Mikä menetys.
Illalla Mikko taas sanoi, että Aino takertuu pikkuasioihin. Äiti ei tehnyt tahallaan. Pitää tottua asumaan yhdessä, se vie aikaa. Aino katsoi häntä pitkään eikä vastannut mitään.
Hän oli jo miettinyt. Laskenut. Arvioinut.
Eivätkä anoppi tempaukset siihen loppuneet.
Hajuvesi seisoi yöpöydällä kuukauden — ranskalainen, raskaassa, vanhan meripihkan värisessä pullossa. Aino oli ostanut sen itselleen syntymäpäivälahjaksi, valinnut pitkään, haistellut testejä kaupassa, lukenut kuvauksia. Se ei ollut vain hajuvettä — se oli pieni henkilökohtainen ilo, joita viime aikoina oli yhä vähemmän.
Eräänä aamuna pulloa ei ollut yöpöydällä.
Aino löysi sen eteisen lattialta. Tarkemmin sanottuna sen, mitä siitä oli jäljellä — sirpaleet, meripihkan väriset lammikot parketilla, pistävä tuoksu, joka täytti koko eteisen eikä haihtunut pitkään aikaan.
Terttu istui sohvalla puhelimensa kanssa.
— Mitä tapahtui hajuvedelleni?
— Se putosi. — Lyhyesti, ilman sävyä, kuin ihminen, jota asia ei kiinnosta pätkääkään.
— Miten se päätyi eteiseen?
— Otin katsoakseni. Liukas pullo, luiskahti käsistä.
Aino kyykistyi, keräsi sirpaleet sanomalehteen. Kädet olivat rauhalliset — hän itse hämmästyi tätä rauhallisuutta. Sisällä jokin kiristi ja sykki, mutta ulospäin ei yhtään ylimääräistä liikettä.
— Otitte tavaroitani ilman lupaa.
— Otin katsoakseni, en varastanut. — Terttu vihdoin irrotti katseensa puhelimesta, ja hänen katseessaan oli sama ilme — lievä ärtymys ihmisestä, jota vaivaillaan turhuuksilla. — Mikä tragedia. Hajuvesi. Ostat uuden.
— Teidän rahoillanne?
Anoppi vaikeni. Kääntyi takaisin puhelimeen.
Mikko sanoi illalla, että äiti ei tehnyt tahallaan, että arvokkaat tavarat pitää laittaa pois. Aino kirjasi tämän keskustelun samaan sisäiseen kansioon, joka päivä päivältä painoi enemmän.
Kuumanilmakypsentimen Aino osti kaksi vuotta sitten — luki arvosteluja, vertaili malleja, päätyi hyvään, saksalaiseen, ajastimella ja useilla ohjelmilla. Hän teki ruokaa sillä melkein joka päivä: kanansiipiä, kasviksia, kalaa. Mikko sanoi, että se oli paras ostos, minkä Aino oli koskaan keittiöön tehnyt.
Perjantaina Aino palasi toimistolta — hän kävi kerran viikossa kokouksissa — ja havaitsi keittiössä palaneen muovin tunnusomaisen hajun. Kuumanilmakypsennin seisoi pöydällä avoimen kannen kanssa. Sisällä oli jotain mustaa ja tunnistamatonta.
— Mitä teitte siinä?
— Perunaa. — Terttu seisoi hellan luona itsenäisen näköisenä. — Laitoin ja unohdin. Sattuu.
— Laitoitko maksimilämpöön?
— En ymmärrä näitä teidän laitteitanne. Minulla on kotona tavallinen liesi.
Aino otti kypsentimen, vei kylpyhuoneeseen, tarkasti. Vastus oli palanut. Runko oli sulanut toiselta sivulta. Korjauskelvoton.
— Terttu, tämä laite maksoi 80 euroa.
— No, mitä sinä minulta haluat? Että maksan? — Anopin äänessä oli uusi sävy — ei pelkkää ärtymystä, vaan jotain terävämpää. Melkein haastavaa. — Olen eläkeläinen. Sairas. Minulla ei ole sellaisia rahoja.
— Haluan, että et koske tavaroihini.
— Olen omassa perheessäni! — Terttu korotti ääntään — ensimmäisen kerran niin avoimesti, ja Aino tunsi, että tässä se on, oikeat kasvot. Ne, joita anoppi oli tähän asti pidellyt varalla. — Mikko on minun poikani! Tämä on hänen asuntonsa!
— Tämä on meidän asuntomme. Yhteistä omaisuutta, jos kiinnostaa.
Terttu vaikeni. Taas se viattoman ilme — loukkaantunut, väärinymmärretty, väsynyt vanha nainen. Hän osasi vaihtaa silmänräpäyksessä, kuin televisiokanavaa.
Mikko, kun sai tietää, selitti pitkään Ainolle, että äiti halusi auttaa, ettei se ole tottunut teknologiaan, että Aino olisi itse voinut laittaa kypsentimen pois. Aino kuunteli, katsoi tuttuja kasvoja ja ajatteli: uskooko hän todella näin? Vai sanoo vain sitä, mikä on helpompaa?
Hän ei koskaan saanut tietää. Luultavasti se oli sama asia.
Makuuhuoneen verho oli pellavaa, harmaansinistä, pienellä geometrisella kuviolla. Aino tilasi sen erikseen — seinien väriin, päiväpeittoon sopivaksi. Ripusti itse, suoraan, renkailla, jotka liukuivat pehmeästi kiskolla.
Hän löysi repeämän lauantaiaamuna — pitkä, viisto, yläreunasta melkein keskelle. Kuin joku olisi repäissyt rajusti.
Terttu söi aamiaista keittiössä — söi mukanaan tuomiaan karjalanpiirakoita, joi teetä, katseli puhelinta. Kysymykseen verhosta hän ei vastannut heti.
— Osuin kiskoon. Verho tarttui kiinni.
— Miksi ylipäätään olitte makuuhuoneessamme?
— Kuljin ohi, kurkkasin. Mitä, eikö saa?
— Se on meidän makuuhuoneemme.
— Voi, mitä salaisuuksia. — Terttu heilautti kättään piirakan kanssa. — Verho, mitä siitä. Ompelet.
Aino lähti keittiöstä. Meni makuuhuoneeseen, sulki oven, istui sängylle. Katseli revittyä verhoa, joka roikkui vinossa ja päästi ylimääräistä valoa.
Kolme viikkoa. Kolmessa viikossa — hajuvesi, kuumanilmakypsennin, verho. Ja tämä vain se, mikä näkyi heti. Entä kaikki pieni, näkymätön — siirretty, järjestelty, toisten käsien koskema ilman lupaa?
Aino otti puhelimen, avasi muistiinpanot. Siellä oli jo lista — hän oli alkanut pitää sitä toisella viikolla, tietämättä itsekään miksi. Vain kirjasi. Päiväys, mitä tapahtui, Mikon reaktio. Metodisesti, kuin työraporttia.
Lisäsi kolme uutta riviä.
Sitten avasi toisen sovelluksen — hakukoneen. Kirjoitti: yksiön vuokra, Kallion alueella. Katseli lukuja. Sulki. Avasi uudelleen.
Oven takaa Terttu laittoi täydellä volyymilla taas jonkun videon. Puhelimen ääni huusi iloisesti jostain alennusmyynnistä. Mikko nauroi olohuoneessa yhdessä äitinsä kanssa.
Aino istui makuuhuoneessa revityn verhon kanssa ja laski. Ei rahaa — tosin niitäkin. Hän laski päiviä. Laski itseään.
Ja jokin hänen sisällään, kauan vaiennut, alkoi puhua yhä selvemmin.
Kaikki tapahtui sunnuntaina.
Aino lähti aamulla kauppakeskukseen — hän tarvitsi uudet verhot makuuhuoneeseen, ja halusi ostaa ne itse, valita rauhassa, ilman muiden kommentteja. Kauppakeskuksessa oli valoisaa ja äänekästä, tuoksui kahvilta ja tuoreelta leivonnaiselta viereisestä leipomosta. Hän kulki kangashyllyjen välissä, kosketti materiaaleja, katseli värejä.
Vieressä seisoi nuori pari — valitsivat yhdessä, väittelivät hiljaa, nauroivat. Nainen sanoi: »Katsopa näitä, ne ovat täydelliset.» Mies irvisti, sitten nyökkäsi, ja molemmat nauroivat taas.
Aino katsoi heitä pidempään kuin olisi pitänyt. Sitten otti tarvitsemansa kankaan, meni kassalle.
Taskussa puhelin värisi. Mikko.
— Milloin tulet takaisin?
— Tunnin päästä. Mitä?
— Äiti haluaa, että käyt kaupassa. Sanoo, että tarvitaan sen lempikarkkeja. Kirjoita nimi.
Aino pysähtyi keskelle käytävää. Ihmisiä kulki ohi, joku töni kärryllä, pyysi anteeksi. Hän ei liikahtanut.
— Mikko, — hän sanoi hyvin rauhallisesti. — En tee tätä.
— Aino, se ei itse pysty, nivelet…
— Mikko. Ei.
Hän laittoi puhelimen laukkuun ja meni kassalle. Maksoi, astui ulos. Seisoi hetken, käänsi kasvonsa aurinkoon. Sitten otti puhelimen uudelleen ja avasi muistiinpanot.
Lista oli pitkä.
Kotiin hän palasi puoli kahdelta. Asunnossa tuoksui joltain paistetulta — Terttu seisoi hellan ääressä ja hämmenti jotain, puhui kovalla äänellä puhelimeen ystävänsä kanssa. Pöydällä oli Aino leikkuulaudat — kaikki kolme, vaikka yhdelle pannulle olisi riittänyt yksi.
— Nämä ovat minun lautoja, — sanoi Aino astuessaan keittiöön.
— Käytän, — heitti anoppi puhelimeen, tarkoittaen Ainoa, vaikka puhui ystävän kanssa. Siellä, toisessa päässä, joku nauroi.
Aino vei verhot makuuhuoneeseen. Palasi keittiöön, laittoi veden kiehumaan. Mikko istui olohuoneessa läppärin kanssa ja teeskenteli tekevänsä töitä, vaikka äänistä kuuli — hän katsoi jalkapalloa.
Terttu lopetti puhelun, kääntyi Ainoon.
— Mietin tässä. Olohuoneen sohva on liian pieni. Pitäisi ostaa uusi. Mikko sanoi, että teillä on varaa.
— Mikko sanoi.
— Niin. Siellä Kodin Ykkösessä on hyviä. Näin puhelimesta.
Aino katsoi anoppiaan. Näitä kasvoja — itsevarmoja, tottuneita siihen, että toiveet toteutuvat. Hän muisti hajuveden lattialla. Palaneen kypsentimen. Revityn verhon. Listan puhelimessa.
— Terttu, — hän sanoi, — haluan, että ymmärrätte yhden asian. En osta sohvaa.
— Miksi ei?
— Koska minun ei tarvitse.
Anoppi avasi suunsa, mutta Aino oli jo menossa olohuoneeseen.
— Mikko, meidän täytyy puhua.
Hän sulki läppärin — jalkapallo, Aino arvasi — ja katsoi häneen ilmeellä, joka kertoi etukäteen väsymyksestä tulevaan keskusteluun.
— Aino, jos tämä on siitä sohvasta…
— Tämä on kaikesta. — Hän istui Mikkoa vastapäätä, pani kädet polvilleen. — Haluan, että vastaat rehellisesti yhteen kysymykseen.
— No.
— Aiotko muuttaa mitään?
Hän vaikeni. Pitkään — pidempään kuin rehellinen vastaus vaatisi. Sitten sanoi:
— Äiti on sairas. En voi heittää sitä pihalle.
— En pyydä heittämään. Pyydän, että olisit ensisijaisesti puoliso, etkä äitisi poika.
— Se on äitini, Aino. Ymmärrätkö, mitä se tarkoittaa?
— Ja minä olen vaimosi. Ymmärrätkö, mitä se tarkoittaa?
Hän käänsi katseensa. Avasi läppärin uudelleen.
Siinä se. Siinä vastaus.
Hän pakkasi Mikon tavarat metodisesti, kiirehtimättä, niin kuin tekee jotain kauan päätettyä. Otti kaapista — paitoja, farkkuja, verryttelypukuja — pinosi sängylle. Sitten haki varastosta ison matkalaukun, sen, jonka kanssa he matkustivat Barcelonaan kolme vuotta sitten. Avasi, alkoi pakata.
Mikko ilmestyi makuuhuoneen ovelle, näki ja jähmettyi.
— Mitä sinä teet?
— Pakkaan sinua.
— Miten niin?
— No niin. — Hän otti henkarista Mikon pikkutakin, taittoi huolellisesti. — Haluat asua äitisi kanssa — asu. Mutta ei täällä.
— Aino, oletko tosissasi?
— Täysin.
Hän seisoi ja katseli, miten Aino laittoi tavaroita matkalaukkuun. Aino ei kiirehtinyt, ei heittänyt — pakkasi siististi, niin kuin osasi. Jossain vaiheessa Mikko astui askelen eteenpäin, mutta Aino katsoi häneen niin, että tämä pysähtyi.
— Tämä on meidän asuntomme, — hän sanoi vihdoin. — En lähde minnekään.
— Sitten äiti lähtee. Valitse.
Seinän takana Terttu laittoi television päälle. Kova ääni, kuten aina. Joku keskusteluohjelma, jossa kaikki huusivat toisilleen.
Mikko oli hiljaa.
Aino veti matkalaukun kiinni, nosti seinää vasten. Otti tuolilta Mikon takin, ripusti päälle. Sitten käveli hänen ohitseen eteiseen, laittoi kengät jalkaan ja avasi ulko-oven.
Leveästi. Kokonaan.
— Mikko, — hän kutsui eteisestä. — Avasin oven.
Mikko tuli makuuhuoneesta. Näki matkalaukun Aino jalkojen juuressa, avoimen oven, hänen kasvonsa — rauhalliset, ilman kyyneleitä, värinää äänessä. Se pelotti häntä ehkä eniten.
Olohuoneesta kurkisti Terttu. Katseli matkalaukkua, avointa ovea, Ainoa.
— Mikko-kulta, — hän sanoi sellaisella äänellä, jolla puhutaan lapselle: älä kuuntele muita, tule luokseni.
Ja Mikko otti askeleen. Hänen suuntaansa.
Aino seurasi sitä askelta — pientä, lähes huomaamatonta. Mutta se kertoi paljon.
— Hyvä, — hän sanoi hiljaa. — Sitten menkää molemmat.
Mikko kääntyi — silmissä vilahti jotain, pelkoa tai ymmärrystä, joka tuli liian myöhään.
— Aino…
— Matkalaukku on eteisessä. Loput voit hakea minä päivänä tahansa, kun minua ei ole kotona. — Hän otti puhelimen esiin, katsomatta M ikkoon. — Soitan sinulle papereista.
Terttu avasi suunsa — ja sulki. Jokin Aino äänessä, asennossa, tavassa, jolla hän seisoi avoimen oven edessä, ei jättänyt tilaa neuvotteluille. Anoppi osasi aistia, missä painostus toimii ja missä ei. Tässä se ei toiminut.
Mikko otti matkalaukun. Hitaasti, kuin unessa. Terttu puki takin päälleen — hiljaa, huuliaan purren, syvästi loukatun ihmisen ilmeellä.
He menivät ulos.
Aino sulki oven. Käänsi lukon. Seisoi hetken eteisen hiljaisuudessa — oikeassa hiljaisuudessa, ilman televisiota, ilman vieraita ääniä, ilman vieraan ruoan hajua.
Sitten meni keittiöön, laittoi veden kiehumaan, avasi läppärin.
Ikkunan takana eli tavallinen sunnuntaikaupunki. Jossain lapset huusivat, autot ajoivat ohi, joku nauroi viereisen talon portaissa.
Aino kaatoi teetä, kietoi kätensä kupin ympärille ja katsoi ulos.
Ensimmäistä kertaa kuukauteen hänellä oli rauhallinen olo.
Kului kolme viikkoa.
Aino siirsi työpöydän olohuoneesta takaisin ikkunan luo — sinne, missä se oli ennen kaikkea. Ripusti uudet verhot makuuhuoneeseen. Osti itselleen hajuvettä — toista, kevyempää, valkoisen teen ja setrin vivahteilla. Asetti yöpöydälle.
Mikko kirjoitti kerran — lyhyesti, ilman isoja alkukirjaimia, niin kuin ihmiset, joilla on vaivaantunut olo: voisinko puhua? Aino ei vastannut heti. Sitten kirjoitti: Lakimiehen kautta. Hän ei enää kirjoittanut.
Terttu soitti kerran. Aloitti loukkaantumisella, siirtyi valituksiin nivelistä, sitten ilmoitti, että Aino oli tuhonnut perheen ja tämä tulisi kostetuksi. Aino kuunteli minuutin, sanoi sitten: Terttu, älkää soittako enää. Ja sulki puhelimen.
Puhelin vaikeni.
Iltaisin hän työskenteli pöytänsä ääressä ikkunan luona — hiljaisuudessa, teekuppi kädessä, musiikki hiljaa taustalla. Välillä hän jäi myöhään — ei siksi, että piti, vaan siksi, että halusi. Koska se oli hänen iltansa, hänen pöytänsä, hänen hiljaisuutensa.
Perjantaina kollega Mikko kirjoitti työkeskusteluun: On hyvä kahvila Kallion pääkadulla, käytkö siellä? Aino mietti hetken ja vastasi: En. Mutta voidaan kokeilla. He tapasivat lauantaina, istuivat kaksi tuntia, puhuivat työstä ja kaupungeista, siitä missä haluaisi asua. Ei mistään erityisestä — ja juuri siksi se oli helppoa.
Kotiin hän palasi hämärässä. Avasi oven, meni sisään, sytytti valot.
Kaikki oli paikoillaan.
Hänen paikoillaan.
Hän riisui takin, ripusti naulakkoon — oikeaan koukkuun, koska se oli hänelle mukava, eikä siksi, että joku oli päättänyt hänen puolestaan. Meni keittiöön, avasi jääkaapin. Siellä oli jogurtti — valkoinen, pienessä purkissa, toisella hyllyllä.
Koskemattomana.
Aino otti sen, avasi, seisoi ikkunan ääressä. Lasin takana syttyi valoja vastapäisissä taloissa, kaupunki siirtyi iltatilaan, hiljaiseen ja tasaiseen.
Hän söi jogurtin loppuun. Hitaasti, nauttien.
Ja hymyili — ilman syytä, tai kaikkien syiden takia.
Hän oppi, että oman itsensä kunnioittaminen on tärkeämpää kuin väkisin yrittäminen.
