Äiti tulee tänään iltapäivällä. Pysyvästi. Olen jo sopinut.
Sanna nosti katseensa tietokoneesta. Ei heti tajunnut, mitä tämä oli sanonut. Katseellaan kysyi uudelleen – katsoi vain miestään, joka seisoi keittiön ovella ja tuijotti puhelintaan kuin olisi juuri kertonut jotain mitätöntä. Että leipä on loppu. Että on ruuhkaa Hämeentiellä.
– Mitä tarkoittaa “pysyvästi”?
– Juuri sitä. – Hän vihdoin työnsi puhelimen taskuun. – Sillä on niveloireita, yksin on raskasta. Me otamme hänet tänne.
Sanna sulki läppärin. Hitaasti, varovasti – niin kuin suljetaan jotain haurasta, ettei se särkyisi. Hän työskenteli etäanalyytikkona, ja keittiönpöytä oli ollut hänen työpisteensä yhdeksästä aamulla. Nyt oli puoli seitsemän illalla.
– Antti. Me emme keskustelleet tästä.
– Mitä tässä on keskustelemista? – Hän kohautti olkapäitään – se ele, jonka Sanna oli oppinut vihaamaan. Kevyt, välinpitämätön, kuin hänen sanansa painaisivat vähemmän kuin ilma. – Se on äitini. Pitäisikö minun hylätä hänet?
Sanna nousi. Meni ikkunan luo, katsoi pihalle – siellä lapset potkivat palloa, kiljuivat, kaatuivat ja nousivat uudestaan. Tavallinen ilta. Vain hänen rinnassaan jokin puristi eikä hellittänyt.
– Meillä on kaksio, – hän sanoi tasaisesti. – Missä hän asuu?
– Olohuoneessa. Siellä on hyvä sohva.
– Se on minun työhuoneeni, Antti.
– Sinä teet töitä keittiössä. Mikä ero sillä on?
Hän kääntyi. Katseli miestä – tätä miestä, jonka kanssa oli asunut kuusi vuotta. Tämä seisoi jääkaapin luona, oli jo avannut sen ja katseli sisään liikemäisellä ilmeellä, kuin keskustelu olisi päättynyt. Päätös tehty, piste pantu, nyt voisi syödä.
Näin se aina toimi heillä Maija-tädin kanssa. Äiti päätti – poika totteli. Tässä kuvassa Sanna oli lavaste. Kätevä, toimiva, helposti korvattava.
Maija-täti ilmestyi kahdeksan aikaan illalla kahden matkalaukun ja ison kassin kanssa, joka oli täynnä jotain kattiloita. Sanna ei ymmärtänyt, miksi kattiloita piti raahata, jos muuttaa asumaan ihmisten luo, joilla on jo kattilat. Mutta hän vaikeni.
– No, tässä minä nyt olen! – Anoppi astui sisään niin kuin astutaan omaan kotiin pitkän poissaolon jälkeen. Katseli ympärilleen, puristi huuliaan. – Antti-kulta, täällä on pölyä hyllyllä. Näetkö? Tuossa.
– Äiti, vasta tulit…
– Minä vain sanon. – Hän riisui takkinsa, heitti sen naulakkoon niin että puolet luiskahti lattialle, ja lähti katsastamaan asuntoa. Sanna seisoi eteisessä ja katseli, miten tämä nainen avasi makuuhuoneen oven, kurkisti kylpyhuoneeseen, kosketti olohuoneen verhoja.
– Sohva on kova, – Maija-täti ilmoitti katsomatta Sannan suuntaan. – Antti, onko teillä ylimääräistä patjaa?
– Kyllä me löydetään, äiti.
– Ja täällä on kylmä. Lämpöpatteri lämmittää huonosti?
– Kyllä se ihan hyvin lämmittää, – sanoi Sanna.
Anoppi katsoi häntä – ensimmäistä kertaa siitä lähtien kun oli ylittänyt kynnyksen. Pitkä, arvioiva katse, kuin kirpputorilla katsottaisiin huonokuntoista tavaraa.
– No, ehkä sinulle on lämmin. Minä palelee.
Antti raahasi jo varastosta jotain vanhaa peittoa. Sanna meni keittiöön. Istui. Avasi läppärin, sulki. Avasi uudestaan. Numerot ruudulla eivät asettuneet mihinkään järkeen.
Seinän takaa Maija-täti kertoi pojalleen, että naapuri Leena oli vihdoin myynyt mökkinsä, ja hyvä niin, ja ylipäätään omaisuudesta kiinni pitäminen on typerää, katsokaa nyt minua, minä luovun kaikesta helposti. Sanna ajatteli, ettei anoppi ollut luopunut mistään helposti elämässään. Jokaista palvelustaan hän muisti vuosia ja laskutti korkojen kera.
Ensimmäinen viikko oli kuin hidas tulva. Ensin vesi nousi huomaamatta – nilkkoihin, polviin. Voi vielä teeskennellä, ettei mitään ihmeellistä tapahtunut.
Maija-täti ei ollut töissä – hän oli eläkkeellä ja hyvin ylpeä siitä. Koko päivän hän vietti sohvalla puhelin kädessä, katseli jotain videoita täydellä äänellä, soitteli välillä ystävilleen ja kertoi yksityiskohtaisesti, eloisasti, toisten ihmisten kohtaloita. Tiskejään hän ei pessyt. Murusia pöydältä ei siivonnut. Kerran Sanna löysi tiskialtaasta pesemättömän pannun, joka hajun perusteella oli ollut käytössä jo edellisenä päivänä.
– Maija-täti, voisitteko pestä omat tiskinne?
– Olen väsynyt. Nivelet. – Tämä vastasi katsomatta ylös puhelimestaan.
– Kävelitte juuri puoli tuntia kaupassa.
– Se on eri asia.
Antti sanoi illalla Sannalle, että tämä voisi olla pehmeämpi. Äiti on vanha, sairas, pitää ymmärtää. Sanna ymmärsi – vaikeni. Mutta jokin sisällä merkitsi tämän hetken. Talletti sen, niin kuin tallennetaan tärkeä tiedosto.
Kolmen päivän päästä Maija-täti siirteli olohuoneen huonekaluja. Ihan vain otti ja siirsi nojatuolin ikkunan luo ja sohvapöydän sohvan viereen. Sanna sai tietää tästä, kun meni olohuoneeseen hakemaan kalenteriaan ja huomasi, että kaikki oli eri päin.
– Miksi siirrätte huonekaluja?
– Näin on parempi. Tarvitsen valoa lukeakseni.
– Tämä on yhteinen huone.
– Entä sitten? Enhän minä mitään heittänyt pois. – Anoppi ei edes kääntynyt. – Antti ei ole vastaan.
Antti, tietysti, ei ollut vastaan. Antti ei koskaan ollut mitään vastaan, jos se koski hänen äitiään. Hän oli kasvanut perheessä, jossa Maija-tädin sana oli luonnonlaki – kuin painovoima, kuin vuodenaikojen vaihtelu. Sitä ei ollut järkeä kyseenalaistaa.
Sanna seisoi keskellä uudelleenjärjestettyä olohuonetta ja ajatteli, että puoli vuotta sitten he olivat Antin kanssa katsomassa kolmion uudessa talossa. Se oli miellyttänyt Sanna – valoisa, iso keittiö, näköala puistoon. Antti oli sanonut, että se on kallista, odotetaan. Nyt Sanna ymmärsi, että Antti oli silloin jo tiennyt. Ei vain kertonut.
Tämä ei ollut spontaani idea. Tämä oli suunnitelma.
Kymmenentenä päivänä Maija-täti löysi jääkaapista Sannan jogurtin – kalliin, erikseen tilatun, sokerittoman, probioottisen, koska Sanna seurasi ruokavaliotaan – ja söi sen. Ihan vain otti ja söi. Ja tyhjän purkin laittoi takaisin.
Sanna avasi jääkaapin aamulla, näki tyhjän purkin, sulki jääkaapin. Seisoi hetken. Avasi uudestaan – ehkä näki väärin. Ei. Tyhjä.
– Maija-täti, söittekö minun jogurttini?
– Minkä jogurtin? – Anoppi katsoi viattomasti, lähes yllättyneenä. Sen hän osasi – tehdä naaman ihmisestä, jota syytetään epäoikeudenmukaisesti.
– Valkoisen, pienessä purkissa. Seisoi toisella hyllyllä.
– Luulin, että se on yhteinen.
– Meillä ei ole mitään “yhteistä” ilman lupaa.
– No, no, mitä sinä hermostut. – Maija-täti heilautti kättään. – Jogurtti. Olipa suuri menetys.
Illalla Antti sanoi taas, että Sanna on nirso pikkujutuista. Äiti ei tehnyt tahallaan. Täytyy tottua elämään yhdessä, se vie aikaa. Sanna katsoi häntä pitkään eikä vastannut mitään.
Hän jo ajatteli. Laski. Arvioi.
Eivät anopin tempaukset siihen loppuneet.
Hajuvesi oli seissyt kampauspöydällä kuukauden – ranskalainen, raskaassa pullossa, väriltään vanhaa meripihkaa. Sanna oli ostanut sen syntymäpäivälahjaksi itselleen, valinnut pitkään, haistellut testejä kaupassa, lukenut kuvauksia. Se ei ollut vain parfyymi – se oli pieni henkilökohtainen ilo, joita viime aikoina oli ollut yhä vähemmän.
Eräänä aamuna pulloa ei ollut pöydällä.
Sanna löysi sen eteisen lattialta. Tai oikeammin sen, mitä siitä oli jäljellä – sirpaleita, meripihkan värisiä lammikoita parketilla, pistävä tuoksu, joka läpäisi koko eteisen eikä haihtunut pitkään aikaan.
Maija-täti istui sohvalla puhelimen kanssa.
– Mitä tapahtui minun hajuvedelleni?
– Tipahti. – Lyhyesti, ilman minkäänlaista tunnetta, kuin ihminen raportoi jotain, mikä ei häntä kiinnosta.
– Miten se päätyi eteiseen?
– Otin katsellakseni. Liukas pullo oli, luiskahti kädestä.
Sanna kyykistyi, keräsi sirpaleet lehteen. Kädet olivat rauhalliset – hän itsekin hämmästyi sitä rauhallisuutta. Sisällä jokin puristi ja sykki, mutta ulkona ei yhtään ylimääräistä liikettä.
– Otitte tavaroitani ilman lupaa.
– Otin katsoakseni, en varastanut. – Maija-täti vihdoin irrotti katseensa puhelimesta, ja hänen katseessaan oli se ilme – lievä ärtymys ihmisestä, jota häiritään turhilla asioilla. – Voi kauhistus, mikä tragedia. Hajuvesi. Ostat uuden.
– Teidän rahoillanne?
Anoppi vaikeni. Kääntyi puhelimensa puoleen.
Antti sanoi illalla, ettei äiti tehnyt tahallaan, että pitää laittaa arvotavarat pois, jos ne ovat niin tärkeitä. Sanna tallensi tämän keskustelun samaan sisäiseen kansioon, joka päivä päivältä tuli raskaammaksi.
Ilmankuivaimen Sanna oli ostanut kaksi vuotta sitten – lukenut pitkään arvosteluja, vertaillut malleja, päätynyt hyvään saksalaiseen, ajastimella ja useilla ohjelmilla. Teki sillä ruokaa melkein joka päivä: kanansiipiä, kasviksia, kalaa. Antti sanoi, että se oli paras asia, jonka Sanna oli koskaan keittiöön ostanut.
Perjantaina Sanna palasi toimistolta – kerran viikossa hän kävi tapaamisissa – ja huomasi keittiössä tunnusomaisen palaneen muovin hajun. Ilmankuivain seisoi pöydällä avoimen kannen kanssa. Sisällä oli jotain mustaa ja tunnistamatonta.
– Mitä te siinä teitte?
– Perunaa. – Maija-täti seisoi hellan ääressä itsenäisen näköisenä. – Laitoin ja unohdin. Sellaista sattuu.
– Laitoitko maksimilämmölle?
– En minä näitä teidän laitteitanne tunne. Minulla on kotona tavallinen liesi.
Sanna otti ilmankuivaimen, vei kylpyhuoneeseen, tarkasti. Spiraali oli palanut. Runko oli sulanut yhdeltä sivulta. Korjauskelvoton.
– Maija-täti, tämä laite maksoi kahdeksansataa euroa.
– No, mitä sinä minulta haluat? Että maksaisin? – Anopin ääneen tuli uusi sävy – ei vain ärtymys, vaan jotain terävämpää. Melkein haaste. – Olen eläkeläinen. Sairas. Minulla ei ole sellaisia rahoja.
– Haluan, että ette koske tavaroihini.
– Minä olen omassa perheessäni! – Maija-täti korotti ääntään – ensimmäistä kertaa niin avoimesti, ja Sanna tunsi, että tässä se on, oikea naama. Se, jota anoppi oli toistaiseksi pidätellyt. – Antti on minun poikani! Tämä on hänen asuntonsa!
– Tämä on meidän asuntomme. Yhteinen omaisuus, jos haluatte tietää.
Maija-täti vaikeni. Taas se viaton ilme – loukkaantuneen, väärinymmärretyn, väsyneen vanhan naisen. Hän osasi vaihtaa hetkessä, kuin kanavaa vaihdettaisiin.
Antti, kun sai tietää, selitti pitkään Sannalle, että äiti halusi auttaa, ettei hän ole tottunut tekniikkaan, että olisi pitänyt itse laittaa ilmankuivain pois. Sanna kuunteli häntä, katsoi tuttuja kasvoja ja ajatteli: uskooko hän oikeasti tähän? Vai sanoo vain sen, mikä on helpompaa?
Hän ei koskaan saanut selville. Ehkä se oli sama asia.
Makuuhuoneen verho oli pellavaa, harmaansinistä, pienellä geometrisella kuviolla. Sanna oli tilannut sen erikseen – sopimaan seinien väriin, sänkyyn. Ripusti sen itse, suoraan, renkailla, jotka liukuivat pehmeästi karniisia pitkin.
Hän huomasi repeämän lauantai-aamuna – pitkän, vinon, yläreunasta lähes keskelle. Kuin joku olisi nykäissyt rajusti ja lujaa.
Maija-täti söi aamupalaa keittiössä – söi omia korppujaan, joi teetä, katseli puhelintaan. Kysymykseen verhosta hän ei vastannut heti.
– Osui karniisiin. Verho tarttui.
– Miksi olitte ylipäätään meidän makuuhuoneessamme?
– Kuljin ohi, kurkkasin. Mitä, eikö saa?
– Se on meidän makuuhuoneemme.
– Voi, mitä salaisuuksia. – Maija-täti heilautti kättään korpun kanssa. – Ihan sama, verho. Voit ommella.
Sana poistui keittiöstä. Meni makuuhuoneeseen, sulki oven, istui sängylle. Katsoi revennyttä verhoa, joka roikkui vinosti ja päästi ylimääräistä valoa.
Kolme viikkoa. Kolmessa viikossa – hajuvesi, ilmankuivain, verho. Ja tämä oli vain se, mikä näkyi heti. Kuinka paljon pientä, näkymätöntä – siirrettyä, liikuteltua, koskettua vierailla käsillä ilman lupaa?
Sanna otti puhelimen esiin, avasi muistiinpanot. Siellä oli jo lista – hän oli alkanut pitää sitä toisella viikolla, itsekään tietämättä miksi. Merkitsi vain. Päivämäärä, mitä tapahtui, Antin reaktio. Järjestelmällisesti, kuin työraporttia.
Lisäsi kolme uutta riviä.
Sitten avasi toisen sovelluksen – hakukoneen. Kirjoitti: yksiön vuokra, Töölö. Katsoi lukuja. Sulki. Avasi uudestaan.
Oven takaa Maija-täti laittoi täydellä äänellä taas jonkun videon. Puhelimen ääni huusi iloisesti alennuksista jossain kaupassa. Antti nauroi olohuoneessa yhdessä äitinsä kanssa.
Sanna istui makuuhuoneessa revityn verhon kanssa ja laski. Ei rahaa – tosin niitäkin. Hän laski päiviä. Laski itseään.
Ja jokin sisällä, pitkään vaiennut, alkoi puhua yhä selvemmin.
Kaikki tapahtui sunnuntaina.
Sanna lähti aamulla kauppakeskukseen – hän tarvitsi uudet verhot makuuhuoneeseen ja halusi ostaa ne itse, valita rauhassa ilman toisten kommentteja. Kauppakeskuksessa oli valoisaa ja meluisaa, tuoksui kahvi ja tuore leipä viereisestä leipomosta. Hän käveli hyllyrivien välissä, kosketti kankaita, katseli värejä.
Vieressä seisoi nuori pari – valitsivat yhdessä, väittelivät matalalla äänellä, nauroivat. Tyttö sanoi: “Nämä, katso, ne ovat täydelliset.” Poika irvisti, sitten myöntyi, ja molemmat nauroivat uudelleen.
Sanna katseli heitä pidempään kuin olisi pitänyt. Sitten otti tarvitsemansa kankaan, meni kassalle.
Taskussa puhelin värähti. Antti.
– Milloin tulet takaisin?
– Tunnin päästä. Mitä?
– Äiti haluaa, että käyt kaupassa. Sanoo, että tarvitaan hänen lempikarkkejaan. Kirjoita nimi ylös.
Sanna pysähtyi keskelle käytävää. Ympärillä kulki ihmisiä, joku törmäsi häneen kärryllä, pyysi anteeksi. Hän ei liikahtanutkaan.
– Antti, – hän sanoi hyvin rauhallisesti. – En aio tehdä sitä.
– Sanna, no hän itse ei pääse, nivelet…
– Antti. Ei.
Hän pani puhelimen laukkuun ja meni kassalle. Maksoi, astui ulos. Seisoi hetken, kasvot aurinkoa kohti. Sitten otti puhelimen uudelleen esiin ja avasi muistiinpanot.
Lista oli pitkä.
Kotiin hän palasi puoli kahdelta. Asunnossa tuoksui joltain paistetulta – Maija-täti seisoi hellan ääressä ja hämmenti jotain puhuen kovalla äänellä puhelimessa ystävänsä kanssa. Pöydälle oli levitetty Sannan kaikki kolme leikkuulautaa, vaikka yhdelle pannulle olisi riittänyt yksi.
– Nämä ovat minun lautoja, – sanoi Sanna astuessaan keittiöön.
– Käytän, – anoppi heitti puhelimeen, tarkoittaen Sannaa, vaikka puhui ystävälleen. Toisessa päässä joku nauroi.
Sanna vei verhot makuuhuoneeseen. Palasi keittiöön, laittoi veden kiehumaan. Antti istui olohuoneessa läppärin kanssa ja teeskenteli tekevänsä töitä, vaikka äänistä päätteli – katsoi jalkapalloa.
Maija-täti lopetti puhelun, kääntyi Sannan puoleen.
– Minä tässä mietin. Sohva olohuoneessa on liian pieni. Pitäisi ostaa toinen. Antti sanoi, että teillä on siihen varaa.
– Antti sanoi.
– No niin. Siellä Kodin Ykkösessä on hyviä. Näin puhelimesta.
Sanna katsoi anoppia. Näitä kasvoja – varmoja, tottuneita siihen, että toiveet toteutuvat. Hän muisti hajuveden lattialla. Palaneen ilmankuivaimen. Revenneen verhon. Listan puhelimessa.
– Maija-täti, – hän sanoi, – haluan, että ymmärrätte jotain. En aio ostaa sohvaa.
– Miksi ei?
– Koska minun ei tarvitse.
Anoppi avasi suunsa, mutta Sanna oli jo matkalla olohuoneeseen.
– Antti, meidän täytyy puhua.
Hän sulki läppärin – jalkapallo, Sanna arvasi – ja katsoi häntä sillä ilmeellä, joka kertoi, että hän oli jo etukäteen väsynyt keskusteluun.
– Sanna, jos tämä on siitä sohvasta…
– Tämä on kaikesta. – Hän istui vastapäätä, laittoi kädet polvilleen. – Haluan, että vastaat rehellisesti yhteen kysymykseen.
– No.
– Aiotko muuttaa mitään?
Hän vaikeni. Pitkään – pidempään kuin rehellinen vastaus olisi vaatinut. Sitten sanoi:
– Äiti on sairas. En voi heittää häntä ulos.
– En pyydä heittämään. Pyydän, että olet ensin mies, etkä vasta sitten poika.
– Hän on äitini, Sanna. Ymmärrätkö, mitä se tarkoittaa?
– Ja minä olen vaimosi. Ymmärrätkö, mitä se tarkoittaa?
Hän käänsi katseensa pois. Avasi läppärin uudelleen.
Siinä se oli. Siinä se vastaus.
Sanna pakkasi hänen tavaransa järjestelmällisesti, kiirehtimättä, niin kuin tehdään jotain kauan sitten päätettyä. Otti kaapista – paitoja, farkkuja, verkkareita – pinosi ne sängylle. Sitten otti varastosta ison matkalaukun, sen, jonka kanssa he matkustivat Barcelonaan kolme vuotta sitten. Avasi, alkoi pakata.
Antti ilmestyi makuuhuoneen oveen, näki ja jähmettyi.
– Mitä sinä teet?
– Pakkaan sinua.
– Mitä tarkoitat?
– Sitä mitä sanon. – Hän otti koukusta Antin puvuntakin, taittoi siististi. – Haluat asua äitisi kanssa – asu. Mutta ei täällä.
– Sanna, oletko tosissasi?
– Täysin.
Hän seisoi ja katsoi, miten Sanna laittoi matkalaukkuun hänen tavaroitaan. Ei kiirehtinyt, ei heitellyt – pakkasi siististi, niin kuin osasi. Jossain vaiheessa hän astui eteenpäin, mutta Sanna katsoi häneen niin, että hän pysähtyi.
– Tämä on meidän asuntomme, – hän sanoi vihdoin. – En mene mihinkään.
– Sitten hän lähtee. Valitse.
Seinän takaa Maija-täti laittoi television päälle. Kovalla, niin kuin aina. Jokin keskusteluohjelma, jossa kaikki huusivat toistensa päälle.
Antti vaikeni.
Sanna veti matkalaukun kiinni, nosti sen seinää vasten. Otti tuolilta hänen takkinsa, laittoi päälle. Sitten käveli hänen ohitseen eteiseen, laittoi kengät jalkaan ja avasi ulko-oven.
Leveälle. Niin auki kuin sai.
– Antti, – hän huusi eteisestä. – Ovi on auki.
Hän tuli makuuhuoneesta. Näki matkalaukun Sannan jalkojen juuressa, avoimen oven, Sannan kasvot – rauhalliset, ilman kyyneleitä, ilman vapinaa äänessä. Se taisi pelottaa häntä eniten.
Olohuoneesta kurkisti Maija-täti. Katsoi matkalaukkua, avointa ovea, Sannaa.
– Antti-kulta, – hän sanoi sellaisella äänellä kuin puhutaan lapselle: älä kuuntele muiden puheita, tule tänne.
Ja hän otti askeleen. Hänen suuntaansa.
Sanna seurasi tuota askelta – pientä, melkein huomaamatonta. Mutta se kertoi paljon.
– Hyvä, – hän sanoi hiljaa. – Sitten lähtekää molemmat.
Antti kääntyi – silmissä välähti jotain, mikä näytti pelolta tai ymmärrykseltä, joka tuli liian myöhään.
– Sanna…
– Matkalaukku on eteisessä. Loput voit hakea milloin tahansa, kun minä en ole kotona. – Hän otti puhelimen esiin katsomatta Anttiin. – Soitan sinulle asioidakseni papereista.
Maija-täti avasi suunsa – ja sulki. Jotain Sannan äänessä, hänen asennossaan, siinä miten hän seisoi avoimen oven luona, ei jättänyt tilaa neuvottelulle. Anoppi osasi aistia, missä painostus toimii ja missä ei. Tässä se ei toiminut.
Antti otti matkalaukun. Hitaasti, kuin unessa. Maija-täti puki takkinsa – hiljaa, huulet puristuksissa, syvästi loukkaantuneen ihmisen ilmeellä.
He lähtivät.
Sanna sulki oven. Käänsi lukon. Seisoi hetken eteisen hiljaisuudessa – aidossa hiljaisuudessa, ilman televisiota, ilman vieraita ääniä, ilman vieraan ruoan hajua.
Sitten meni keittiöön, laittoi veden kiehumaan, avasi läppärin.
Ikkunan takana eli tavallinen sunnuntai-kaupunki. Jossain lapset huusivat, autot ajoivat, joku nauroi naapuritalon rappukäytävässä.
Sanna kaatoi teetä, kietoi kädet kupin ympärille ja katsoi ikkunasta.
Ensimmäistä kertaa kuukauteen hänellä oli rauhallista.
Kului kolme viikkoa.
Sanna siirsi pöydän olohuoneesta takaisin ikkunan luo – sinne, missä se oli ollut ennen kaikkea tätä. Ripusti uudet verhot makuuhuoneeseen. Osti itselleen toisenlaisen hajuveden – vaaleamman, valkoisen teen ja setripuun vivahtein. Asetti sen kampauspöydälle.
Antti laittoi kerran viestiä – lyhyesti, ilman isoja alkukirjaimia, niin kuin ihmiset kirjoittavat, joilla on kiusallinen olo: voitaisiinko puhua? Sanna ei vastannut heti. Sitten kirjoitti: Lakimiehen kautta. Hän ei enää kirjoittanut.
Maija-täti soitti kerran. Alkoi loukkaantuneena, sitten valitti niveliä, lopulta ilmoitti, että Sanna oli tuhonnut perheen ja saisi siitä palkkansa. Sanna kuunteli minuutin, sanoi: Maija-täti, älkää soittako enää minulle. Ja sulki puhelimen.
Puhelin vaikeni.
Iltaisin hän teki töitä pöytänsä ääressä ikkunan luona – hiljaisuudessa, teekupin kanssa, musiikki puoliäänellä. Joskus jäi töihin myöhään – ei siksi, että piti, vaan siksi, että halusi. Koska tämä oli hänen iltansa, hänen pöytänsä, hänen hiljaisuutensa.
Perjantaina työkaveri Mikko laittoi työryhmään: On hyvä kahvila Munkkiniemessä, käytkö siellä? Sana mietti hetken ja vastasi: En. Mutta voisin kokeilla. He tapasivat lauantaina, istuivat kaksi tuntia, puhuivat töistä ja kaupungeista, siitä missä haluaisi asua. Ei mistään erityisestä – ja juuri siksi oli helppoa.
Kotiin hän palasi hämärässä. Avasi oven, meni asuntoon, laittoi valot.
Kaikki oli omilla paikoillaan.
Hänen paikoillaan.
Otti takkinsa pois, ripusti koukulle – sille, joka oli oikealla, koska se sopi hänelle eikä siksi, että joku oli päättänyt toisin. Meni keittiöön, avasi jääkaapin. Siellä oli jogurtti – valkoinen, pienessä purkissa, toisella hyllyllä.
Koskemattomana.
Sanna otti sen, avasi, seisoi ikkunan luona. Lasin takana syttyi valoja vastapäisissä taloissa, kaupunki siirtyi iltatilaan, hiljaiseen ja tasaiseen.
Hän söi jogurtin loppuun. Hitaasti, nautiskellen.
Ja hymyili – ilman syytä, tai kaikkien syiden kanssa.
