— Laitat omat lapsesi patjoille lattialle. He ovat nuoria, heidän luunsa taipuvat. Mutta Riku tarvitsee oikean sängyn, hänen selkänsä on huono, — Inka ilmoitti lomakeskuksen portilla tervehdyksen sijaan.
— Älä tee tuota ilmettä, Mirja. Äiti sanoi, että mökki on iso.
Laskin kädet hitaasti ohjauspyörälle ja katsoin tuulilasin läpi.
Olimme tulleet mieheni ja lasten kanssa lomakeskukseen metsäjärven rannalle.
Hiljainen paikka, puumökki neljälle hengelle, jonka olin maksanut kaksi kuukautta sitten. Kauan odotettu hengähdystauko, repäisty irti työaikatauluista taistelulla.
Ja nyt, lomakeskuksen veistetyllä portilla, tietä tukkien, seisoi pienoiskoossa oleva mustalaisten leiri.
Inka, minun Pekkani sisko, nojasi voitonriemuisena valtavaan matkalaukkuunsa.
Vieressä siirteli painoa jalalta toiselle hänen miehensä Riku, aseistautuneena hiilisäkillä ja paketilla halpoja, K-marketin nakkeja.
Hieman kauempana, kuin kenraali paraatia katsomassa, kohosi anoppini, Raija.
Kokonaisuuden kruununa olivat Inkan kaksi lasta, jotta jo pieksivät toisiaan myrkyllisen keltaisella kahden litran sitruunasoodapullolla, joka kykenisi liuottamaan ruosteen.
Kuten eräs etsivä sanoi, jos sinusta tuntuu, että sinua yritetään huijata, sinua on jo huijattu.
Nousimme autosta. Kun minä ja Pekka vedimme kasseja takakontista, Inka oli jo ehtinyt lasteni luo ja ilmoitti:
— Te ette ole pieniä, patjat lattialla käyvät hyvin, mutta setä Riku ei saa selkäänsä rikki.
— Mikä mukava yllätys, — sanoin tasaisella äänellä. — Emme näköjään odottaneet ketään.
— Voi Mirja kulta, mehän olemme perhe! — Raija astui heti esiin ja otti mestarillisesti käyttöön ”pyhän yksinkertaisuuden” -tyylin. — Kun kuulin, että lähdette maalle, soitin heti Inkalle. Mitä me täällä tunkkaisessa kaupungissa istuisimme, kun te hengitätte happea? Yhdessä on hauskempaa!
— Mökki on neljälle hengelle, Raija, — vastasin rauhallisesti, tuntien kylmän, laskelmoivan jousen kiristyvän sisälläni. Ei mitään hysteriaa. Vain tarkkailua.
— Olen jo päättänyt kaiken, — Inka julisti ehdottomasti, ikään kuin minun maksamani mökki ei olisi varaus, vaan luonnos hänen suunnitelmistaan.
Oikaisten rantahattuaan, joka oli kooltaan kuin satelliittiantenni, hän lisäsi:
— Äiti nukkuu makkarissa, hän tarvitsee rauhaa. Me Rikun kanssa olohuoneen sohvalla. No, te Pekan ja lasten kanssa järjestäytytte jotenkin.
Sukulaisten käytös muistutti heinäsirkkojen hyökkäystä: se ei kysy lupaa, se vain saapuu ja alkaa syödä satoasi.
Lasioveista astui ulos toimiston miellyttävä nuori nainen, jolla oli tabletti kädessä.
— Hei! Oletteko Mirja? — hän hymyili minulle. — Varaus on teidän nimellänne. Ja tämä on, oletan, teidän yllätyksenne?
Nainen käänsi katseensa Inkaan.
— Kyllä, kyllä, me olemme! — käly nyökkäsi iloisesti. — Mirja, järjestelin vähän, jotta sinulla olisi vähemmän vaivaa. Varasin saunan kahdeksi illaksi, eihän me olla kuin vieraita. Ja muokkasin menuuta. Sinun grillimakkarasi on hyvää, mutta lisäsin vielä lohta grillistä ja kalliita leikkeleitä.
— Inka soitti aamulla ja jätti sauna- ja menutilauksen, — nainen selitti kohteliaasti katsoen minua. — Mutta varaus on teidän nimellänne, joten ilman teidän vahvistustanne emme tee mitään.
Toisten rahoilla antelias oleminen on nopein tapa tulla tunnetuksi mesenaattina.
— Loistava aloite, Inka, — hymyilin niin lempeästi, että vieressäni oleva Pekka jännittyi. Hän tunsi tuon hymyn. Yleensä sen jälkeen joku menetti illuusioitaan.
— Jos vahvistatte, niin kolmen lisävieraan, lattiamadrassien, saunan ja keittiön erikoistilauksen lisämaksuineen, teiltä puuttuu vielä kaksisataakahdeksankymmentä euroa, — nainen ilmoitti asiallisesti.
Inka kohautti sulavasti olkapäitään ja katsoi minua merkitsevästi.
Raija risti kätensä rinnalleen odottaen, että nöyrästi ottaisin lompakkoni esiin.
Sukulaissiteiden paradoksi: mitä lujempi halaus tapaamisessa, sitä syvemmälle he tunkeutuvat taskuusi.
— Nainen, — käännyin toimiston naisen puoleen, ja ääneni muuttui kylmäksi ja lujaksi. — Vahvistan vain oman varaukseni. Se on täysin maksettu. Meitä on neljä.
Pidin tauon katsoen kälyn hämmentyneisiin silmiin.
— Nämä mainiot ihmiset — he ovat erillinen seurue. Laskuttakaa heidän majoituksensa, lohensa, saunansa ja kalliit leikkeleensä omalle laskulleen. Inkan nimissä.
Kaikki vaikenivat. Niin täydellisesti, että metsästä kuului tikän koputus.
— Mirja, mitä sinä? — Inkan ääni katkesi valittavasti. Hattu oli valahtanut vinoon. — Meillä on rahaa vain bensaan ja jäätelöön! Me tulimme kylään!
— Sitten teillä ei ole lomaa, Inka. Teillä on kävely portille, — sanoin tarkasti. — Kylään tullaan kutsusta. Ja kakun kanssa. Te tulitte toisten juhliin muovipussillisen nakkeja ja kolmensadan euron ruokahalun kanssa.
— Mirja! Hävettäisi! — Raija kiljahti punoittaen. — Mehän olemme perhe! Sukua! Pekka, miksi olet hiljaa?! Sinun äitiäsi ja siskoasi heitetään pihalle!
Pekka astui askeleen eteenpäin. Hän ei huutanut, mutta hänen äänessään kalskahti teräs.
— Perhe, äiti, on niitä, jotka kunnioittavat toisten rajoja. Mirja raatoi puoli vuotta järjestääkseen tämän loman meille ja lapsille. Te tulitte ilman kutsua, yrititte siirtää minun lapseni lattialle ja laskuttaa minun vaimoani herkuistanne. Se ei ole perhe. Se on yritys vallata meidät.
— Mutta minä… me halusimme tehdä yllätyksen! Pekka, te itse pyysitte meitä tulemaan! — Inka yritti kiemurrella irti. Selitykset tulvivat hänestä kuin höyhenet revenneestä tyynystä.
— Riku, — Pekka käänsi raskaan katseensa lankoonsa. — “Pyysitte tulemaan” — se on oma matkailulajinsa. Sitä kutsutaan “itse itsensä kutsuneeksi”.
Rikun naama venähti. Hän katsoi yksinäistä hiilisäkkiään, sitten vaimoaan.
— Minä en olisi ehkä tullutkaan, — Riku murisi. — Sanoit, että Pekka itse kutsui meidät ja kaikki on maksettu.
Illuusio romahti lopullisesti. Röyhkeys epäonnistui kaikkien nähden.
Riku kääntyi sanaakaan sanomatta ja käveli autoaan kohti, yrittämättäkään auttaa vaimoaan tämän valtavan matkalaukun kanssa.
Inkan lapset lakkasivat tappelemasta pullolla ja ensimmäistä kertaa koko aikana pysähtyivät, katsellen äitiään.
Ja Raija, joka oli niin reippaasti puhunut “perheestä”, kääntyi yhtäkkiä jyrkästi autoa kohti, teeskennellen tutkivansa mäntyjä suurella mielenkiinnolla. Maksamaan tätä pitoa omasta eläkkeestään hän ei selvästikään aikonut.
— Jos muutatte mielenne, vapaa mökki on, — nainen sanoi rauhallisesti hämmentyneen Inkan selän taakse. — Sataprosenttinen ennakkomaksu.
Kävelimme siistiä polkua pitkin mökillemme.
Selän takana paukahtivat auton ovet, moottori käynnistyi tuskissaan. Hengitin syvään puhdasta metsäilmaa.
Kuistilla Pekka kietoi kätensä harteilleni ja veti minut lähelleen.
— Tiedätkö, — hän virnisti. — Tästä tulee oikein hyvä loma.
— Aivan, — hymyilin katsoen lastemme juoksevan riemunkiljahduksin järvelle. — Mennään, mies. Odotettua rauhaa.
Ja aidan takana, toisten juhlan pölyä niellessään, ajoi tiehensä leiri, joka oppi ikuisiksi ajoiksi yhden yksinkertaisen säännön: tässä perheessä toisten mukavuutta ei enää makseta lasten sängyillä ja minun kortillani.
